On helppo siirtää itsensä mielikuvissa siihen tunteeseen, miltä tuntui marraskuisena lauantaina astua väsyneenä hotellihuoneeseen Arushan laitamilla, ja nähdä heti ovelta näkymä seinän kokoisista ikkunoista kumpuilevaan vehreään trooppiseen maisemaan. Tai miltä tuntui kahta yötä myöhemmin seistä aamuauringossa tuon samaisen hotellin parkkipaikalla Kånken selässä tietäen, että edessä oli kuuden päivän safariseikkailu.

Mount Meru -hotellin pihan puiden katveessa seisoi kaksi hiekanväristä jeeppiä valmiina kuljettamaan ensimmäiseen kohteeseen, parin tunnin päässä Arushasta sijaitsevaan Tarangiren luonnonpuistoon, safarin ensimmäiseen kohteeseen. Tuon kahden tunnin ajon aikana neljän hengen autossamme jännitys ja odotus ei ollut luettavissa vain rivien väleistä, innostus oli kaikkien ilmeissä ja sanojen painoissa. Oma mieli yritti sisäistää ajatusta, että tässä sitä viimein oltiin. Pitkän työrupeaman, säästämisen, odottamisen, pakkauksen ja pitkän matkanteon jäljiltä. Maailma tuoksui erilaiselta eikä vihreän syvyys värittynyt kuviin, oli helppo tuntea olevansa jossain muualla, missä koskaan aiemmin.

Näin jälkeenpäin ajatellen on hyvä, että aloitimme Tansanian safarimme juuri Tarangiresta. Se oli ikään kuin lempeä alku tuleviin kokemuksiin ja luonnon yltäkylläisyyteen. Läpi tuon kahden tunnin ajon yritimme miettiä, milloin näemme ensimmäisen luonto-ohjelmista tutun villieläimen ja kuka sen huomaa. Onko eläimiä paljon, vai näemmekö juuri ollenkaan? Ylipäätään arvuuttelimme, mitä päivämme tuo tullessaan ja millaiseksi dynamiikka läpi kuuden päivän matkaava oppaamme Justinin kanssa muodostuu. Jeepin karujen ja kovien seinien sisällä oli odotusta, tutustumista ja ihmetystä.

Tarangire National Park

Tarangiren luonnonpuisto on vajaan 3000 neliökilometrin kokoinen alue Tansanian koillisosassa, lähellä Kilimanjaroa ja Arushaa. Nimensä se on saanut joen mukaan, joka lävistää puiston. Parhaimmillaan alueen sanotaan olevan kesäkuusta marraskuuhun, eli vielä juuri sopivasti vierailumme aikana. Koska joki tarjoaa raikasta vettä, kokoontuvat villieläimet puistoon kuivan kauden aikana, mutta läpi vuoden siellä asuu yli 2000 norsua ja 500 lintulajia. Tunnettu se on myös valtavista baobab-puistaan, eli apinaleipäpuista.

Tarangiren luonnonpuiston porteilla käy kuhina. Apinat piilottelevat puissa ja turistit pyrkivät julkisiin käymälöihin viimeisillä hetkillä ennen jeeppien suuntaamista sisälle puistoon. Justin nostaa nitisevän jeepin katon ylös ja päästää ilman virtaamaan sisään. Kun puistoon ajetaan, autosta ei poistuta. Syynä on sekä oma turvallisuus, että puistojen ekosysteemin suojeleminen. Hyvin pian opin, kuinka tarkkaa puistoissa vierailu on. Reiteiltä ei poiketa, kaikki puiston alueelle viety kuljetetaan myös pois, ja eläimillä on aina etuajo-oikeus.

Norsulaumoja ja ylväitä kirahveja

Puiston portti jää taakse ja yhtäkkiä maisema muuttuu. Näkymässä, jossa vielä hetki sitten oli muutama rakennus ja kulunut parkkialue, kuhiiseekin yhtäkkiä eläimiä. Norsuja, kirahveja, impaloita, seeproja. Haukomme henkeämme ja melkein naurattaa. Kuin olisi joutunut keskelle luontodokumenttia. Kameran zoomia ei tarvitse työntää pitkälle nähdäkseen ruokailevat ja rauhassa käyskentelevät eläimet. Yhteen näkymään voi mahduttaa niin antilooppeja, seeproja kuin norsuja. Liikumme madellen, sillä joka puolella riittää nähtävää.

Paljon myöhemmin mietimme huvittuneena, että oppaamme varmaan on tottunut alun ihmetykseen, kun jokainen pienikin sarvieläin kiinnostaa ja pelkästä seeprasta tekee mieli ottaa kamera täyteen kuvia. Monta päivää myöhemmin hädin tuskin jaksamme nostaa Serengetin savanneilla katsetta ties monennen leijonan nähdessämme, mutta siihen väliin mahtuu vielä aika monta kokemusta.

Ihastelemme pieniä kirahveja, jotka näyttävät huterilta emojensa suojaavan katseen alla. Opimme, että aikuinen kirahvi voi potkaisullaan tappaa leijonan ja jokainen aikuiseksi savanneilla pääsevä on selviytyjä. Ihmettelemme näkymää, jossa kaksi gepardia makoilee vain muutaman metrin päässä ruokailevista seeproista, eikä kumpikaan näytä välittävän toisistaan. Jo ensimmäisenä safaripäivänä luonnon hierarkia ja pyrkimys tasapainoon alkavat aukeamaan. Eläimet tunnistavat uhkansa ja ravintonsa, ja on hyvä nähdä, että ohi rauhallisesti lipuvat jeepit eivät pelota. Yhtäkkiä puskasta työntyy elefantteja tielle ja toisena hetkenä pelkää sirojen antilooppien tulevan liian lähelle. Luontoa pääsee täällä liki, jopa autosta käsin.

Tarangiren vehreys

Tarangiren maisema on kumpuilevaa ja vehreää, ruohon lomassa pilkistää punertava hiekkainen maa. Siellä täällä kohoaa suuria termiittikekoja ja paksut baobab-puiden rungot kuvittavat maisemaa. Matkan loppuun asti rakastan sitä tunnetta, kun seisoo jeepin vauhdissa nostetun katon alla ja tuuli, iholla läikähtävä aurinko ja savannien tuoksut tuntuvat aisteissa. Olen varma, että sitä tunnetta tulen muistelemaan vielä monena hetkenä.

Jossain luonnonpuiston sydämessä pysähdymme lounaalle. Se ei onnistu missä vain, mutta Tarangiressa, kuten jokaisessa tulevassa luonnonpuistossa on varattu pieni alue, jossa on lupa nousta pois autosta ja avata oppaan autosta esiin kaivamat lounaspussit. Oikeastaan lounasalueella vasta kunnolla törmää muihin matkailijoihin. Vaikka jeeppejä on liikkeellä, ne jotenkin katoavat täällä puistojen hiekkaisille teille.

Kun aurinko alkaa taittaa alemmas horisonttiin ajamme jo hiljalleen lipua puiston toiseen laitaan. Vain vähän ennen kuin aurinko lopulta laskee, mikä näin lähellä päiväntasaajaa tapahtuu käsittämättömän nopeasti, saavumme tulevan yömme majapaikkaan. Lake Burunge Tented Lodge lepää kuivan laakean järven laidalla ja saa huokailemaan syvään. Olin kai odottanut ihan jotain muuta, mutta saammekin viettää yön upeassa telttamaisessa majassa, jossa kuulee luonnon äänet, tuntee yöilman ja herää auringonnousuun horisontissa.

Koska alue on tsetsekärpästen ja hyttysten suosiossa, illalla joutuu kuitenkin verhoamaan ihonsa vaaleisiin väreihin. Kun hetkeä myöhemmin odottaa illallisen alkua viinilasin ääressä terassilla ei voisi olla tyytyväisempi ensimmäiseen päivään. Samalla innolla jo odottaa, millaisia elämyksiä seuraavan päivän uusi luonnonpuisto tarjoileekaan.

Viime vuoden 82 julkaistua asua yhteen postaukseen koostaessa yritin miettiä, mikä on ollut menneen pukeutumisvuoden erityispiirre, mutta oikein selkeää sellaista ei tullut mieleen.

Oikeastaan viime vuosi on pukeutumisessa noudatellut hyvin pitkälle toissavuoden linjaa, selkeää, klassista ja yksinkertaisempia asusteita. A-linjaisia hameita ja pääsääntöisesti mustia jalkineita. Ehkä selkein erityispiirre on, että olen tänä vuonna suurella todennäköisyydellä käyttänyt enemmän polvimittaisia ja midipituisia helmoja kuin koskaan ennen. Lisäksi olen käyttänyt matalia jalkineita kesäkauden ulkopuolella aiempia vuosia enemmän, joskin korot ovat silti edelleen mieluisimmat.

Toinen huomionarvoinen piirre lienee myös se, että olen käyttänyt housuja aiempaakin vähemmän. Enhän koskaan aikuisiälläni ole ollut suuri housujen ystävä, mutta pääsääntöisesti silti talvisin ainakin mustia farkkuja on tullut käytettyä mennyttä vuotta enemmän.

Toisaalta taas leudommilta kausilta ja erityisesti kesältä on kertynyt paljon enemmän asukuvia kuin talvikaudelta, sama taitaa olla edessä tänäkin vuonna. Ja toisaalta se on ihan ymmärrettävää. Yritä nyt kuvata kun valoisa aika on lyhyt kuin mikä ja nyt menneinä kuukausina vieläpä poikkeuksellisen harmaa. Eikä sitäkään voi kieltää, että kesä nyt ylipäätään inspiroi enemmän ja laajentaa mahdollisuuksia.

Omia menneen vuoden suosikkiasuja ovatkin kesäkokonaisuudet ja reissulookit.

Siitä huolimatta eniten käytettyjä vaatteita ovat kuitenkin keitaisumekot, polvipituiset vekkihameet ja klassiset mustat mekot. Eli ylipäätään sellaiset vaatteet, jotka ovat sopineet hyvin toimistoon, alkuvuonna päivätöiden muodossa ja nyt loppuvuonna asiakkaiden luona käymiseen.

Nähtäväksi jää, miten pukeutumiseen tulee vaikuttamaan se, että ainakin nyt alkuvuonna vietän aikaa enemmän kotitoimistolla ja julkisissa etätöihin sopivissa paikoissa ja vähemmän toimistomaailmassa.

Mitä taas meikkiin ja hiuksiin tulee, niiden kanssa olen mitä ilmeisimmin hyvin jämähtänyt. Eikä siinä mitään, perusmeikkini tuntuu edelleen omalle ja on helppo tehdä. Silloin tällöin tänä vuonna olen käyttänyt myös rajausta, mikä on omalla mittapuulla suurta meikkihulluttelua. Kynsilakoissa olen pysytellyt helpoissa nudesävyissä ja hiuksissa tutussa tummanvaaleassa.

Hiuksiin tosin en loppuvuoden aikana ole ollut enää järin tyytyväinen, mikä tarkoitti sitä, että kampaaja oli pitkän viivyttelyn jälkeen varattava. Se tosin tulee näkymään vasta tämän vuoden kuvissa, jos nyt merkittävää eroa tulee edes huomaamaan.

Yhteenvetona on helppo todeta, että varsin omannäköisellä ja -oloisella pukeutumislinjalla on vuosi 2019 myös kulunut!

Menneiden vuosien julkaistut asut:

Vuoden 2018 asut
Vuoden 2017 asut
Vuoden 2016 asut
Vuoden 2015 asut
Vuoden 2014 asut
Vuoden 2013 asut
Vuoden 2010 asut

Tein blineihin liitännäistä sisältöä asiakkaalle joulun tienoilla ja mietin, että vaikka niin monta kertaa olen töiden puolesta blini-inpiraatiota selaillut ja jopa kuvannut, en ole koskaan oikeastaan niitä kunnolla maistanut. Asia korjaantui nopeammin kuin odottaa, sain nimittäin blogin kautta kutsun PR-illalliselle maistamaan Ravintola Lasipalatsin blinejä, sillä nythän on bliniaika!

Syy aiempaan blinittömyyteen on pitkälti ollut se, että olen niin liittänyt mielessäni ne mm. sienisalaattiin, muikkuihin ja mätiin. Eli ylipäätään kaikkeen sellaiseen, mitä en joko ruokavaloni puolesta syö tai mistä en vain pidä. Nyt sitä ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, sillä Lasipalatsin 20 vuotta vanhaa blinireseptiä oli tuunattu niin, että siitä löytyy myös vegaaneille (ja pyytäessä gluteenittomillekin) sopiva vaihtoehto, vegaanisine lisukkeineen tietenkin. Ja vitsit, miten hyvää se oli!

Vegaaninen bliniannos

Täyteläisen pannukakkumaisen blinin rinnalla vegaanisessa annoksessa tarjoiltiin kaurajogurtista ja vegaanisesta majoneesista valmistettua smetanaa, punajuuri-omenatartaria ja pikkelöityjä kasviksia. Vihreät nokareet olivat muistaakseni jonkinlaista hernetahnaa ja perinteisen muikunmädin korvasi vegaaninen kaviaari. Harmoninen, herkullinen ja ihmeellisen ruokaisa kokonaisuus. Pidin blinin rapeasta pinnasta (jostain syystä olin ajatellut ne enemmän lettumaisen pehmeiksi) ja vegaanisen kokonaisuuden melko raikkaan tuntuisesta lisukekokonaisuudesta.

Vaikka olin säästellyt vatsaa päivän aikana tietäen tulevasta herkuttelusta, en silti jaksanut edes yhtä kokonaista bliniä lisukkeineen loppuun asti. Ja kuulemma joku on sellaisia kerran syönyt 13! Tarjolla siis on sellainenkin kokonaisuus, jossa blinejä voi syödä niin paljon kuin jaksaa, joten joku on todella pistänyt parastaan.

Jos jossain, niin juuri Lasipalatsissa oli hyvä syödä elämäni ensimmäinen kunnon bliniateria, alueen pisimmät bliniperinteet nimittäin löytyvät juuri sieltä. Blinipannut ovat kuumenneet Lasipalatsissa jo peräti parinkymmenen vuoden ajan ja alkuperäinen blinireseptikin on pysynyt koko ajan lähes samana. Mutta olen tosi iloinen, että ruokavalioiden murros on otettu huomioon ja vaihtoehtona on myös erikoisruokavalioille sopiva kokonaisuus, josta ei ole vain jätetty pois, vaan joka on luotu kokonaan uudeksi eheäksi annokseksi. Uskon vahvasti, että vegaaninen blinikokonaisuus menisi mainiosti myös sekaanille! Ellei ehdottomasti vanno perinteisten blinilisukkeiden nimeen. Joka tapauksessa, pidin paljon!

Sorbettijälkkäri hedelmillä oli sekin vegaaninen ja sopivan kevyt viimeistelemään ruokaisan kokonaisuuden. Ja Lasipalatsin miljöö taas ruokailuun kaikessa perinteikkyydessään juuri täydellinen. Sen lisäksi, että sijainti on keskeinen ja tarjoaa näkymän vilkkaaseen keskustaan, siinä on ihanasti säilytetty menneen ajan henki.

Oma historiani Lasipalatsin kanssa kietoutuu vuosien mittaiseksi. Miten monta kertaa kiinteistön läpi onkaan kulkenut tai värjötellyt joskus sisällä odottaen pitkän matkan busseja ennen Kampin uutta terminaalia. Tai ne kaikki kerrat kun olen käynyt Lasipalatsissa kahvilla tai syömässä. Tosin yksi asia, mitä en ole vielä tehnyt, on käynyt Bio Rexissä leffassa! Asia täytyy korjata.

PR-tilaisuus: Ravintolakolmio | Kuvat minusta: Mirka / Reason for Season.