Joitain vuosia sitten tuntui, että kaikki suuret matkalaukkuni hajosivat noin vuodessa. Syytä saattoi olla siinä, että olin pihistellyt kriittisissä kohdissa tai joutunut hankkimaan jonkun hätäratkaisun reissussa, joka sitten yllättäen ei kantanutkaan kovin pitkälle. Siihen nähden on hassua, että hieman epäröin kolmisen vuotta sitten kovakantiseen matkalaukkuun siirtymistä. Olin tottunut kangaskantisiin ja jollain tapaa kuvittelin ne paremmin iskuja vastaanottaviksi ja rakenteeltaan kevyemmiksi, mutta olin väärässä.

Blogin kautta satu ranskalaisen Delseyn helmenharmaa nelipyöräinen Vavin on ensimmäinen kovakantinen matkalaukkuni, ja samalla se on myös pisimpään koskaan kestänyt iso matkalaukkuni. Lisäksi laukku näyttää ihanalle, elegantille.

Cabin-koon laukkuni on toki edelleen pehmeä, vuosikausia palvellut Samsonite. Vanha ja erittäin kulahtanut, mutta rakenteiltaan loistokunnossa. Kipuilen visuaalisuuden kanssa, mutta en ole vielä tullut hankkineeksi rinnalle uutta, vaikka se onkin mielessä ihan joka kerta kun kyseistä laukkua käytän.

Kevyt ja kivannäköinen matkalaukku

Isompaa matkalaukkua valitessa tärkeimpiä kriteereitäni oli keveys. Tasapainoilin tämän ja Air-mallin kanssa, mutta koska tämänkin paino oli vaivaiset 3,5 kiloa ja muutenkin vaikutti olevan enemmän makuuni, päädyin Vaviniin.

Halusin laukun, joka ei paina jo valmiiksi niin paljon, että haukkaisi tuntuvan osan lentoyhtiöiden painospekseistä, ja siinäkin valinta meni nappiin. Vaikka laukku tuntuu pienesti huteralta tyhjänä keveytensä takia, täytenä se on vankka ja liikuteltaessa kevyestä rakenteesta kiittää.

Laukun sisus on tehty keveyttä tukien, joten se on melko simppeli, mutta käytännöllinen. Kun toisen puolen saa kokonaan vetoketjulla umpeen, on siitä tullut käytettyjen vaatteiden pyykkipuoli sekä pienemmän tavaran kuljetuskätkö. Sisältö pysyy hyvin erillään, eikä sitä tarvitse taskun puolella vyöttää kiinni. Keskellä on kaistale, jonka vetoketjun avaamalla saa laukkuun sen verran lisätilaa, ettei vielä kertaakaan ole käynyt niin, ettei ruumaan menevät tavarani olisi hyvin mahtuneet siihen.

Vavin on kulkenut mukana useilla matkoilla, erityisesti niillä pidemmillä (cabin-mallin kanssa matkustan mieluummin lyheymmille viikonloppureissuille). Tätä harmaata matkakaveria olenkin raahannut niin Romanian mukulakivillä, heitellyt autoon ja takaisin eri roadtripeillä, kirskonut läpi kaupungin paahteisessa Chisinaussa ja seikkaillut yhdessä Maltalla.

Pintaan on kertynyt jälkiä kentillä liimatuista tarroista, mutta se ei haittaa. Pidän siitä, että matkalaukusta näkyy seikkailujen jäljet. Voisi ajatella kovan pinnan miinukseksi, että tarrat lähtevät huonommin kuin kangaspinnasta, mutta on makukysymys haittaako se. Itse en ole jaksanut lähteä irrotusoperaatioihin.

Laukku on siis joutunut kovalle koetukselle, mutta se on kestänyt. Kantokahva on paikoillaan (edellisen ison laukkuni kanssa se jäi käteen nostaessa alle vuoden jälkeen ostopäivästä) ja kaikki neljä pyörää rullaavat edelleen pehmeästi. Neljä pyörää on muutenkin huikea juttu. Tasaisella maalla laukkua ei tarvitse vetää vaan sitä voi rullata rinnalla, jolloin se liikkuu kevyemmin ja helteessä säästyy parilta ekstra hikikarpalolta.

Vahinkolukittu laukku

Viime reissun aikana mietin, miten tyytyväinen olenkaan ollut tähän Delseyn laukkuun, siitä tämäkin postaus kumpusi.

Harmillinen moka tosin kävi heti menomatkalla. En tiedä mitä ajattelin, tai oikeasti en tainnut ajatella, sillä kentän jonossa jutellessa napsautin vetoketjut lukkokoloihin ja unohdin ne siihen. Tietenkin lennon aikana lukituksen numerorinkulat liikkuivat ja kun perillä yritin avata laukkua, tajusin virheen saman tien. Hetken aikaa yritin löytää onnella oikeaa numeroyhdistelmää, joka vapauttaisi lukituksen, mutta kärsimättömänä luovutin. Mies sai voimalla nostettua vetoketjuja niin, että sain ujutettua palaset niistä irti (kuten kuvasta näkyy) ja laukun auki.

Asia olisi teoriassa vielä korjattavissa mikäli jaksaisin etsiä oikeaa numerosarjaa tai tietäisin, missä avain on, mutta kummankaan onnistumiseen en oikein usko. Täytyisi googlata onko muita vaihtoehtoja, vai onko tästä eteenpäin reissattava vetoketjuilla ilman vetimiä.

Jos teillä on vinkkejä niin ajattelemattomuuteni aiheuttaman vahingon korjaamiseen tai kevyeen cabin-laukkuun, kertokaa toki! En tiedä pitäisikö matkustamoon mahtuvan laukun kohdalla siirtyä myös kovapintaiseen vai pysyäkö kangaskuorisessa. Siinä ei kuitenkaan iskunkestävyys ole tärkeintä vaan keveys sekä tilavuus, sekä tietenkin pitkäikäisyys. Vanha Samsoniteni on varmaan jo 15-vuotias ja vaikka toimiikin rakenteensa puolesta, tuntuu tämän päivän vaihtoehtoihin nähden vähän turhan raskaalta ja toki näyttää nuutuneelta.

Toinen luottomatkakaverini on muuten Re-Kånken -reppu, eli kierrätysmuovipulloista tehdystä materiaalista valmistettu Kånken. Harkitsin sitä pitkään alussa kyllästyttyäni näkemään merkkiä kaikilla, mutta ajattelin kierrätysmateriaalin tuovan reppuun riittävän twistin ja hankin sen lopulta. Sittemmin  sekin on ollut vakkarikäytössä ja tykkään todella paljon! Hehkuttuani aikani sitä mieskin päättyi saman repun (joskin erivärisen) hankintaan, joten nyt ollaan matkoilla Kånken-samikset. Se on ihan loistava ja kivan kevyt cityreppu, joka toimii myös pienillä retkillä ja kun käytössä on ruumaan menevä matkalaukku, nappaan tämän matkustamoon mukaan.

Matkalaukku saatu blogin kautta.

En ole kovin itkuherkkä, mutta tänä aamuna purskahdin itkuun ihan mitättömästä syystä.

Hetken voimakasta reagointiani ihmeteltyäni ymmärsin, ettei se oikeastaan ollut reaktio kyseiselle asialle vaan enemmänkin purkaus tällä viikolle.

Ensimmäinen työviikko on takana. Se ei pitänyt sisällään vain arkeen paluun vaan niin paljon asiaa, ihmisiä ja uusia käytäntöjä, että mieli on käynyt ylikierroksilla ja seilannut aallokossa. Koska joka päivään on mahtunut niin paljon, on viikkokin tuntunut jotenkin tavattoman pitkälle. Tänään olenkin ollut puhki.

Ensin meinasi iskeä syyllisyys, etten jaksanutkaan lähteä lukemaan viikon muistiinpanoja kahvilaan tai edes iltakävelylle, mutta sitten ymmärsin olla itselle armollinen. Ehkä menneen viiden päivän jälkeen on ollut ihan ansaittua viettää kokonainen päivä sisällä ja lähes kokonaan sängyssä.

Uuden aloittaminen on työlästä, palkinto seuraa aina viiveellä.

Torstaina koin konkreettisesti kontrastin uuden ja vanhan välillä. Aamupäivän vietin uudessa työssäni Vallilassa. Yritin omaksua kaikkea uutta, mitä kovin lyhyessä ajassa on pakko sisäistää. Tunsin voimakasta riittämättömyyttä ja eksyksissä oloa. Iltapäivällä kävin vanhalla työpaikalla. Istuin viimeiseen palaveriin, jossa jätin projekteja taakseni ja autoin ideoimaan tulevaa oman kokemuksen pohjalta. Yhtäkkiä tunsin olevani vahvoilla. Tiesin, mistä puhun ja hahmotin heti kokonaiskuvan. Tunsin itseni hetken aikaa ammattilaiseksi.

Vaikka se tuntui hetken aikaa ihanalle, tiesin kuitenkin, että olin lähtenyt nimenomaan kaipuusta uuteen. Halusta kehittyä ja kasvattaa omaa amattillista osaamista. Se ei kuitenkaan poista sitä, että epämukavuusalueella liikkuminen voi olla äärimmäisen viheliäistä, vaikka sen kuinka tiedostaisi osaksi prosessia. Uuden omaksuminen vaatii työtä ja oman paikan löytäminen vie aikaa. Siinä kohtaa voimakas tunnollisuuteeni ja harkitsevuuteni puskee vahvasti pintaan. Haluaisin päästä nopeasti kärryille toimiakseni oikein ja ollakseni hyvä työntekijä.

Epävarmuus kiristää pinnaa, vaikka ymmärrän, että uuden oppiminen ottaa aina oman aikansa. Asiat täytyy tehdä tarpeeksi monta kertaa, jotta niihin kasvaa varmuus. Tässäkin koittaa se päivä kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Ja se tunne tulee olemaan ihana. Se, kun yhtäkkiä huomaa tietävänsä ja ymmärtävänsä. Tai kun uskaltaa haastaa ja tietää mistä puhuu. Täytyisi vain olla kärsivällinen, eikä se ole vahvuuteni.

Onkin ristiriitainen olo.

Samalla tiedän, että tämä alkuolo on vain vaihe ja kuuluu asiaan. Epävarmuus ja ajatusten sekä tunteiden heittely on täysin ymmärrettävää, onhan lyhyessä ajassa omaksuttava valtava määrä tietoa ja prosesseja ihan uudessa ympäristössä.

Samalla kun katson eteenpäin, uudet kuviot näyttäytyvät mielenkiintoisina ja koen tärkeäksi haastaa itseäni sekä osaamistani. Haluan kulkea tämän vaiheen, kyetä sietämään epävarmuutta. Koen saavani olla mukana ainutlaatuista vaihetta ja tämän jälkeen osaan niin paljon entistä enemmän. Noita ajatuksia toistin tämän viikon aamuina mielessäni kun kipuilin aikaisten aamujen ja mielen kaoottisuuden kanssa.

Vanhasta kokemuksesta tiedän, että ensimmäiset viikot ovat ne sotkuisimmat, mutta helposti jopa ensimmäiset kolme kuukautta on vielä aikamoista opettelua. Ehkä vasta puolen vuoden jälkeen alkaa olemaan enemmän kotonaan. Tiedän, että jälkeen päin katsottuna se aika on lyhyt, mutta nyt se tuntuu ikuisuudelta. Haluaisin jo olla mielessäni askeleen varmemmalla pohjalla.

Mekko: Bikbok / Laukku: Tiger of Sweden / Sandaalit: Vagabond

Olen jo pidempään pyrkinyt löytämään luonnonkosmetiikasta vastineita peruskosmetiikkatuotteille. Monessa se on helppoa, kuten vaikka kosteus- ja kuorintatuotteiden suhteen. Sitten on sellaisia, joiden kanssa ei millään meinaa onnistua. Yksi vaikeimmista on ehdottomasti ollut riittävän pitävän deodorantin löytäminen.

Perusmarkettikosmetiikasta sellaista kyllä löytyy, mutta jostain syystä luonnonkosmetiikan versioiden kanssa kohtaan yksi toisensa jälkeen pettymyksen. Riittävän kärsivällinen testaaminen on kuitenkin tuottanut tulosta, ja olen löytänyt suosikin. Testissä tosin on tällä hetkellä toinenkin potentiaalinen, mutta se on niin tuore tapaus, etten uskalla vielä liputtaa täysillä puolesta, toisin kuin tämän suhteen!

Lovefresh on ihana.

Tämä pieni pinkki dödö on kulkenut mukanani kaikilla tämän vuoden reissuilla ja näyttänyt tehonsa. Koska kyseessä on matkakoko, olen säästellyt tätä sekä matkoja että yökyläilyjä varten, mutta aikomuksena on hankkia normikokoinenkin, kunhan tämänhetkinen deodoranttini kuluu loppuun. Koostumus on jämäkän voidemainen, hyvin samankaltainen kuin tutuilla marketissa myytävillä stick-dödöillä.

Lovefreshin deodorantit eivät sisällä lainkaan alumiinia tai talkkia, ja ne valmistetaan käsityönä Torontossa. Hinta toki on moninvertainen tavisdödöön nähden, joten järkevä vaihtoehto voi olla hankkia matkakoko ensin (kuten itsellä) ja päättää vasta sen perusteella, siirtyykö normikokoon. Senkin puolesta ihanaa, että pieniä kokoja on saatavilla! Koostumus on onneksi riittoisa ja toisaalta ainakin itse olen valmis maksamaan vähän enemmän ns.paremmista vaihtoehdoista, kunhan ne toimivat.

Tarjolla on useampia eri tuoksuja, omani on Grapefruit (vanhalla pakkausdesignilla tosin), mutta mielestäni tuoksumaailmaltaan todella mieto ja huomaamaton (toisaalta en ylipäätään ole kovin hajuherkkä).

Tämä on toistaiseksi ainoa luonnonkosmetiikan deodorantti, jonka pitoon uskallan luottaa koko päivän. Toinen varovaisesti positiivista fiilistä antanut on deodoranttikivi, mutta se vaatii vielä haastamista ennen kuin osaan sanoa jääkö se vain miellyttäväksi ensikokemukseksi vai kantaako pidemmälle. Juuri otin testiin myös mineraalisuihkeen, joka olisi näistä se kaikkein edullisin vaihtoehto.

Lovefreshiä myy verkossa ainakin Naturelle ja Stockmann. Tuote saatu testiin blogin kautta.

Koen tämän kesän alkaneen toukokuisesta Kaukasuksen reissusta, jolloin sai ensikosketuksen lämpöön ja kesäelämään.

Kesä tuntuu menneen vauhdilla, mutta kun pysähtyy miettimään, huomaa miten paljon siihen oikeastaan onkaan mahtunut. Näin monipuolisen kesän ja mielettömien säiden jälkeen tuntuu jotenkin poikkeuksellisen oudolta ajatus arjesta ja syksyyn siirtymisestä, vaikka normaalisti rakastankin syyskautta. Ehkä se ihastus pääsee vielä esiin kunhan loman ja arjen murros on selätetty.

Georgian, Azerbaidzanin ja Armenian reissu oli mieletön. Yksi elämäni parhaista reissuista. Tbilisistä en ole vielä kirjoittanut blogiin paljoa, mutta se on mielessä ja tulee kyllä. Kohde teki jotenkin niin ison vaikutuksen, että oikeiden sanojen löytäminen vie aikaa.

Kun palasimme, sappiaoireet pamahtivat kovempina kuin koskaan. Liekö reissaamisella ollut jokin vaikutus asiaan.

Ihanan reissun jälkeen ajatuksissa olikin yhtäkkiä vain fyysinen vointi ja sen heittely. Jouduin perumaan suunniteltuja juttuja ja juoksemaan lääkärissä. Alakuloisuus iski ja pelkäsin menettäväni koko kesän. Onneksi niin ei käynyt. Pääsin leikkaukseen todella nopeasti ja toivuin kotona kun muut nauttivat kesähelteistä. Silloin en vielä tiennyt, että ne jatkuvat lopulta läpi kesäkuukausien ja saan omankin loman ajalle yllin kyllin aurinkoa.

Siihen toipumisen ja lomalle lipumisen väliin tipahti mahdollisuus uuteen työhön, ja löysinkin itseni tavallisen lomaa ennakoivan työarjen sijaan laittamasta kasaan työpöytääni, siivoamassa konetta ja jättämässä jäähyväisiä ihmisille. Mieli myllersi, mutta aluillaan oleva loma enteili jo mielessä.

Sain ihanat neljä kesäviikkoa.

Tässä lomassa myös poikkeuksellista oli se, että ehkä ensimmäistä kertaa aikuisiälläni vietin paljon aikaa yksin. Ei ollut ketään lomakaveria, vaikka välillä sellaista kaipasinkin, ja muutenkin sosiaalisella rintamalla on nyt ollut vähän hiljaisempaa. Päätin kuitenkin kääntää yksin olon voitoksi ja sairasviikkojen jälkeen halusin ahmia kesää. Niinpä tein juttuja yksin. Luin puistossa, testailin Helsingin aamiaisia, poikkesin Lonnassa ja uin Altaalla. Juuri sellaisia asioita, mistä olin haaveillutkin. Myös ekaa kertaa jätin blogin taka-alalle, teki mieli vain olla ja antaa mielen levätä.

Toki sain kokea ihania juttuja seurassakin, käydä Loviisassa, viettää pari päivää Joutsassa ja istua iltaa niin Tervasaaressa kuin Vallisaaressakin. Juoda viiniä kesäillassa, käydä keikoilla ja opetella pyöräilemään pitkän tauon jälkeen.

Se kaikki teki hyvää, oikeastaan niin hyvää, että vaikka vastassa onkin kiinnostava työprojekti, arkeen paluu on kieltämättä tuntunut jotenkin poikkeuksellisen hankalalta. Heinäkuun aikana löysin itsestä todellisen kesäsielun, jota olisin mielelläni vielä vaalinut.

Loppujen lopuksi siis paras kesä vähään aikaan. Tulisipa tästä syksystäkin sellainen!

Kuvat: Anna-Maria K.

Olen monesti kokenut kesäpukeutumisen hankalaksi ja tylsäksi, mutta tänä kesänä olen hullaantunut siihen. Olen löytänyt itsestä rennon lomalaisen, joka janoaa helpon hellemekon heittämistä päälle. Reissu vastasi siihen loistavasti, päivittäisillä kolmenkymmenen asteen helteillä ei tullut mieleenkään ajatella muuta kuin jotain rentoa ja helppoa.

Nyt tuntuu hämmentävän vaikealta ajatella toimistopukeutumista ja viileneviä säitä, oikeasti haluaisin vain jatkaa elämää helpoissa kesämekoissa. Ehkä syysinto iskee jossain vaiheessa. Toivottavasti, sillä nyt tunnen lähinnä luopumisen tuskaa ja mietin jo, että korikassit sun muut joutavat pian talvisäilöön. Mikä kamala ajatus!

Kun valitsin tänään alkaneen arjen ensimmäisen työpäivän vaatetta, oli kuin mieli olisi ollut loman pehmentämä. En osannut ajatella muuta kuin hellemekkoja, sellaisia kuin vaikka näiden kuvien valkoinen Odessassakin päällä ollut. Tuntui kuin ei olisi edes muita vaihtoehtoja ja oli vaikea sisäistää, että huolettoman yleisilmeen sijaan joutuukin yhtäkkiä näyttämään uskottavalta, ammattilaiselta ja vielä uuden alun ryhdittämältä.

Lopulta ensimmäisen päivän vaatteessa oli epämukava olla. Nyin kietaisuhenkistä toimistomekkoani koko ajan ja tuntui kuin olisin ollut jonkun toisen vaatteissa, vaikka viime talvena kyseinen mekko näkyi päällä useasti. Ehkä se vielä tästä. Joka tapauksessa, kesävaatekuvia vielä hetki blogissa vaikka säät ovatkin jo taittuneet viileämpään.

Niin, se uusi työ! Aloitin siis tänään Stockan Herkun markkinoinnissa, päävastuina sosiaalinen media ja sisällöntuotanto, mutta toki muutkin Herkun markkinointikuviot ujuttautuvat pöydälle siinä ohessa. Oma historiani Herkun kanssa on pitkä, läpi aikuisikäni se on lomittunut reiteilleni ja riippuen kulloisenkin kotini sijainnista ollut joku satunnainen tai säännöllinen ruokaostospaikka. Kuluneet pian kolme vuotta itsekseni asuessa se on ollut säännöllisiä ruokakauppojani Kruununhaan pienten markettien ohella. Mielenkiintoista siis päästä upottamaan kätensä brändiin, joka on kiinnostavassa vaiheessa siirryttyä S-ryhmälle ja myös itselle entuudestaan hyvin tuttu. Nyt vain mieli pitäisi kesän jälkeen onnistua terävöittämään kaiken uuden tiedon sisäistämiseen!

Mekko: Odd Molly, saatu blogin kautta / Korikassi: Global / Sandaalit: Vagabond

”Good luck”, toivottaa epävirallisen rajan virallinen virkailija ojentaessaan leimatulla maahantulokortilla varustetut passimme takaisin. Nousemme takaisin pieneen pakettiautoon, joka on pomppinut Moldovan kuoppaisia teitä lähes puolentoistatunnin ajan rajalle nirskuen ja narskuen liitoksistaan.

Matka Benderiin, lähellä rajaa sijaitsevaan kaupunkiin on onneksi lyhyt. Paljon kauempaa kuumassa autossa tuskin olisi enää kestänytkään. Joskus Bender vielä kuului Moldovalle, nyt se on osa Transnistriaa.

Transnistriaa? Mikä Transnistria on, riippuu keneltä kysytään.

Moldovalaisille Transnistria on osa Moldovaa. Länsimaille sitä ei oikeastaan olekaan. Alueella asuville Transnistria on itsenäinen tasavalta, josta kerrotaan ylpeyttä äänessä. Muut valtiot eivät ole Transnistriaa tunnustaneet, mutta se on julistautunut itsenäiseksi jo vuonna 1990. Maalla on oma rajavalvonta, presidentti ja valuutta, Transnistrian rupla.

Transnistrian neuvostotunnelmaa

Nuori nainen, hieman ujolta vaikuttava kielten aikuisopettaja Svetlana esittelee Benderin neuvostohenkisiä monumentteja aidolla ylpeydellä. Paahteen kuivattamat lehdet rapisevat jaloissa kun kävelemme hiljaisia katuja. Aurinko tuntuu kuumalta, sellainen se on lokakuuhun asti. Toisinaan elokuussa on vielä kuumempi. Ränsistynyt hylätty hotelli, muistomerkkejä, maastokuvioisiin asuihin pukeutuneita hiljaisia miehiä.

Pysähtynyt tunnelma muuttuu kun jatkamme Benderista nopeasti täyttyvällä kaupunkien väliä liikennöivällä marshrutkalla Tiraspoliin. Istumme takapenkeille tatuoidun miehen viereen ja yritän tavoitella avoimesta ikkunasta kantautuvaa tuulenvirettä.

Perillä Svetlana seisahtuu virastorakennuksen edessä ja katsoo ylös. Katolla seisoo Transnistrian punavihreä lippu ja sen vieressä Venäjän. Nyt vielä niin, mutta sitten kun Transnistria kuuluu Venäjään, riittää vain yksi, hän kertoo. Jos transnistrialaiset saisivat valita, he olisivat osa Venäjää ja jos jossain, täällä tuntuu vallitsevan aito Neuvostoliitton ihannointi. Maan virallinen kieli on venäjä ja pääkaupungissa Tiraspolissa massiivisen hallintorakennuksen eteen rakennettu Leninin patsas ei kalpene koossa korkeana kohoavalle julkisivulle. Patsas rakennettiin vuonna 1987.

Myöhemmin lähes ikäisemme mies, Anton, viittoilee venäläisiin rauhanturvaajiin, joita näkyy valvomassa kaupunkia. He suojelevat meitä, heidän myötä on rauha, hän sanoo.

On Transnistria rauhoittunut siitä, mitä se on ollut. Vanhat matkaoppaat suosittelevat välttämään Transnistriaan matkustamista tai sen kautta liikkumista. Siitä se on jäänyt itsellekin mieleen, mystisenä turvattomana alueena, outona pisteenä kartalla. Mutta ajat ovat muuttuneet, esikaupungit siistiytyneet ja tänä päivänä Transnistrian kaduilla voi kävellä rauhassa. Se vetää myös puoleensa uteliaita matkailijoita. Tuskin on kenenkään etu lähteä ratkomaan jäädytettyä konfliktitilannetta voimalla.

Transnistrian sheriffi

Transnistria on noin 200 kilometriä pitkä ja reilun 500 000 asukkaan kaistale Itä-Moldovassa, Ukrainan rajan tuntumassa. Pääkaupungin keskustan leveät hoidetut kadut ja massiiviset samalla kaavalla rakennetut julkisivut näyttävät alueen voimaa ja varastavat huomiota rappeutuneilta rakennuksilta.

Hetken aikaa oppaanamme toiminut Svetlana kertoo, kuinka Sheriff on saanut paljon aikaan. Sheriff, joskus Sheriffiksi kutsutun poliisin perustama yritys, joka tänä päivänä toimii liki kaikilla kannattavilla saroilla Transnistriassa ja on ujuttautunut mukaan maan hallintoon. Eristäytyneessä Transnistriassa Sheriffille on sallittu monopoliasema monessa, kuten ruokakaupoissa. Kaikki marketit loistavat Sheriffin väreissä ja bensa-asemilla voi tankata Sheriffin tähtien kupeessa. Toinen virallinen tv-kanava on Sheriffin omistama ja yritys hallinnoi Transnistrian netti- ja puhelinliittymiä. Myös paikallinen jalkapalloseura ja vastikään rakennettu massiivinen stadion kantavat Sheriffin logoa.

Paikallisia ei tunnu haittaavan ulkopuolisen silmiin kyseenalainen valta-asetelma. Päivän aikana kuulemme kunnioitusta, kuinka paljon Sheriff on antanut alueelle. Korjannut teitä ja tuonut Tiraspoliin esiintymään ehkä Madonnaakin kalliimman kuuluisan venäläisen artistin. Venäläiset rauhanturvaajat tarjoavat lopun, rauhan tunteen. Vielä kun muut tunnustaisivat Transnistrian ja se saisi liittyä Venäjään. Kun varovaisesti kysymme Venäjän kantaa asiaan, Svetlana nyökkäilee, Venäjä olisi valmis. Hekin ovat. Mutta muut, Svetlana hymähtää.

Kotona etsin tietoa asiasta, enkä löydä yksiselitteistä vastausta. Venäjäkään ei ole tunnustanut Transnistriaa, vaikkakin tukee vahvasti maata, mikä luonnollisesti kiristää Moldovan ja Venäjän välejä. Transnistriassa on Venäjän konsulaatti ja rauhanturvaajat vahvasti läsnä. Toisaalta on ymmärrettävää, ettei julkista tunnustusta ole, vaikkakin liittymisen lakiesitys nostettiin Venäjällä esiin, mutta vedettiin pois pöydältä Krimin niemimaan tilanteen kärjistyessä. Epäilemättä se vaikuttaisi niin moneen muuhunkin asiaan, ja pieni Transnistria tuskin on suuren Venäjän kärkiprioriteetteja.

Vähän myöhemmin seisomme Sheriffissä työntämässä paikallista valuttaa automaattiin. Anton opastaa kuinka tilata liput illan jalkapallo-otteluun, jossa FC Sheriff kohtaa Islannista tulleen FC Valurin. Nousemme autoon ja kaarramme läpi Tiraspolin keskustan, pysähdymme Juri Gagarinin patsaan luokse ja kävelemme kellertävän teatterin äärelle, jota voinee pitää Transnistrian perustamispisteenä.

Aurinko porottaa pilvettömällä taivaalla ja ilma tuntuu kuivalta. Painan aurinkohattua syvemmälle päähäni ja harmittelen unohdettua aurinkovoidetta.

Vieraana paikallisten luona

Haarukoimme alueen keittiön annoksia samaan aikaan kun Anton esittelee kännykästään paikallisia deittisovelluksia. Yritän nieleskellä alas kitkerää talon tarjoamaa shottia, kunnes luovutan. Paikallinen viini tuntuu sen jälkeen pehmeältä. Ravintola Kumanekista (Strada Sverdlov 37) löytyy vaihtoehtoja jopa vegaaneille, jos osaa kysyä.

Myöhäisen lounaan jälkeen hyppäämme takaisin autoon. Käydään hakemassa kaveri, Anton huudahtaa. Ajamme ikkunat auki Tiraspolin esikaupunkialueelle. Auton soittimesta raikaa Careless Whisper, jota Anton laulaa suurella innolla mukana. George Michael on hyvä, Bon Jovi myös. Aiemmin olemme kuulleet, että kaupungin iltaelämän vaihtoehdoista karaoke on eniten hänen mieleensä.

Käännymme tiiviille omakotialueelle, jonka pihaportteja kurottelee viinimarjaköynnökset ja valloittaa eriväriset portit. Tämä alue oli joskus vaarallista, Anton kertoo. Mafia piti otteessaan, silloin ei kannattanut liikkua täällä, mutta nyt on toisin, hän jatkaa. Ajat muuttuvat, mutta silti Transnistria on kuin heijastus menneestä maailmasta.

Auto pysähtyy, menee hetki. Anton huitoo, tulkaa sisään, teelle. Katsahdamme takapenkillä toisiimme, mutta tuntuisi epäkohteliaalta kieltäytyä. Astumme portista, jonka sisäpuolella haukkuu pieni koira kuin viimeistä päivää. Katse vinoutuneena. Kissa on kateissa. Toinen koira makaa flegmaattisena pihanurkan pienessä kopissa.

Vova ei puhu englantia, eikä Vovan äiti, joka ottaa meidät leveästi hymyillen vastaan ja istuttaa olohuoneen sohvalle. Yhteisestä kielestä huolimatta talon emäntä on kova puhumaan, vieraat muualta ovat iso asia. Parasta viiniä on tarjottava, vastusteluistamme huolimatta. Silmänräpäys myöhemmin istumme viinilasit kädessä ja kahvi toisessa. Sitten skoolataan. Ja hymyillään. Vovan äiti haluaa antaa lahjan. Hän nappaa pöydältä banaanin. Se lentää syliini, nostan hedelmän käsiini hämmentyneenä, mutta kiitellen.

Vova vaihtaa paidan, haroo tummia hiuksiaan ja valmistautuu matsiin. Anton kertoo, että Vovan äiti haluaisi tulla käymään Suomessa. Hymyilemme ja nyökkäilemme, tietenkin, tervetuloa. Hän puhuu läheisestään, joka on käynyt joskus Roomassa. Hymyilemme ja nyökkäilemme taas, Rooma on hieno. Toistelemme sanoja, jotka kaikki ymmärtävät. Elehdimme. On aika lähteä, mutta viiniä täytyy vielä juoda. Lasi täyttyy samalla kun yritän edetä eteiseen. Olemme kuin kauan kadoksissa olleet sukulaiset, tunnelma on lämmin. Oikeastaan kaikki Transnistrian kohtaamisemme ovat olleet sellaisia, lämpimiä, vieraanvaraisia.

Katselemme jalkapallo-ottelun illan pimetessä. Stadion hohkaa mahtipontista, mutta koleaa neuvostohenkeä. Vaihdoimme aiemmin kymmenisen euroa paikalliseen valuuttaan, sillä maksoimme otteluliput, juomat ja välipalat. Rahaa jäi silti.

Matsin jälkeen tapaamme Vovan ja Antonin kentän laidalla. Saamme kyydin Benderiin, josta jatkamme yötä vasten takaisin Chisinauhun. Ilta on jo pimeä, stadionin kulmat ruuhkautuneet. Kaikkia väsyttää. Benderissä seisahdumme odottamaan, katselen rauhanturvaajia ja yhden kaupungin lukuisista monumenteista vieressä leimuavaa ikuista tulta, joka palaa valtavan panssarivaunun kupeessa. Rähjäinen tumma pakettiauto kurvaa paikalle. Hetken pimeydessä kaikki näyttää uhkaavalle, mutta se on vain oman mielikuvituksen luomaa.

Kättelemme, halaamme. Kaikki on hyvin. Hyppäämme nitisevään autoon ja toivomme, ette edessä olevat loputtomat kuopat olisivat jo selätetty. Öinen rajanylitys sujuu nopeasti, jossain Moldovan puolella etupenkin tyttö tarjoaa viinirypäleitä.

Kun puolilta öin saavumme Chisinauhun ja hotelliin, unta ei tarvitse odotella, mutta Transnistria kaikkine kohtaamiseen jää pyörimään mieleen. Mikä kummallinen paikka, miten mukavia ihmisiä. Jotain omituista, mutta samalla kiinnostavaa. Olen onnellinen, että kävimme. Tiraspolissa olisi hyvin voinut viipyä yönkin.

Transnistria – käytännöntietoa matkailijalle

Raja: Transnistria on itsenäiseksi julistautunut alue Moldovassa. Rajanylitykseen tarvitsee passin, mutta luonnollisesti sitä ei voida käsitellä viralliseen tapaan. Maahantulokortin saa rajalta, ja se oikeuttaa 10 tunnin vierailuun maassa, pidempi aika vaatii virastossa asioimista.

Liikkuminen: Tiraspoliin pääsee esimerkiksi bussilla Moldovan Chisinausta tai Ukrainan Odessasta, vuokra-autolla (rajanylitysdokumentti laaditaan autonvuokran yhteydessä ja toinen rajalla) tai matkanjärjestäjien kuljetuksilla. Kaupungista toiseen tai muuten alueen sisällä voi liikkua marshrutkoilla, jotka maksetaan paikallisella valuutalla.

Valuutta: Alueella maksuvälineenä käy Transistrian rupla, jota voi nostaa tai vaihtaa muutamissa paikoissa ainakin Tiraspolissa (esim. Tiraspolin keskustan Sheriff-marketin yhteydessä). Satunnaiset ravintolat hyväksyvät Moldovan tai Romanian lein, mutta sen varaan ei kannata laskea.

Kieli: Virallinen kieli on venäjä. Suosituimmissa ravintoloissa menu myös englanniksi, mutta muuten englannin kielen taito on vähäistä.

Valokuvaus: Valokuvaus on hyväksyttävää normaalit kohteliaisuussäännöt noudattaen. Poikkeuksena rajat ja rauhanturvaajat, parlamentti sekä KGB-rakennus.

Opastetut kierrokset: Alueelle tehdään opastettuja retkiä mm. Chisinausta, mutta meistä tuntui vähemmän hyvältä ajatus ostaa matka Moldovasta, pelkona, että reissu jää turhan etäiseksi ulkoa tulevan matkanjärjestäjän toimesta. Tilasimmekin opastetun kierroksen paikalliselta Transnistria Tourilta, toiveena, että saamme siten syvemmän tuntuman kaupunkikuvan lisäksi myös kulttuuriin. Kokonaisuus oli mukavan rento, nuorekas ja spontaani, sopi hyvin tyyliimme ja tarjosi ehdottomasti sellaisia vivahteita matkaan, mitä muuten emme olisi kokeneet. Voin siis lämpimästi suositella.