Georgian pääkaupunki Tbilisi on yhdistelmä eri tavoin kiinnostavia alueita. On historiallinen vanhakaupunki vanhoine kylpylöineen ja katetuilla koristeellisilla parvekkeilla varusteituin puuhuviloin. Sitten on kansainvälinen Rustaveli Avenue kahviloineen, puistoineen, ketjuliikkein ja tärkein kaupunginrakennuksin. Joen toisella puolella löytyy niin neuvostohenkisiä alueita kuin rauhallisia eurooppalaistyylisiä kaupunkikortteleita. Sitten on Fabrika, Tbilisin luova sydän.

Kaupunkimaisema eli kiinnostavalla tavalla kun suuntasimme Fabrikaan. Aloitimme Tbilisin päärautatieaseman kolkoista neuvostohenkisistä kulmista, nappasimme mukaan perinteisin menetelmin valmistetut täyteläiset kahvit ja kävelimme läpi torikortteleiden aina stadionille, tuon toisen massiivisen harmaan rakennuksen luokse. Kujimme hiljaisen Dinamo Arenan ympäri, jonka alla yöaikaan sykkii Tbilisin vaihtoehtoiset klubit. Siinä vaiheessa ei vielä osaisi ajatella, millainen urbaani keidas avautuu muutaman korttelin päästä.

Jatkoimme matkaa joen suuntaa mukaillen. Ensin eurooppalaishenkisten kauniiden matalien kerrostalojen valloittamaa vehreää katua pitkin ja poiketen sivuun ohi pienen kirkon. Ei aikaakaan kun katukuvaan ilmestyy punatiiliset vanhat tehdaskorttelit yhtä aikaa värikkään katutaiteen kanssa. Mitä lähemmäs Fabrikan sisäänkäyntiä saapui, sitä ylemmäs seinää grafititaide kurotteli.

Fabrika(8 Ninoshvili Str.) on pieni alue, mutta sitäkin monimerkityksellisempi paikka.

Se on uusi kerros Tbilisin historiassa, jossa vanhoihin rakenteisiin yhdistyy modernit tavoitteet. Toinen sellainen paikka on Café Gallery joen toisella puolella, rouhea baari, jollaisen voisi kuvitella bongaavansa Viron Telliskivestä. Konservatiivisessa Tbilisissä Fabrikan ja Café Galleryn kaltaisten paikkojen olemassa olossa on ehkä kuitenkin enemmän radikaaliutta kuin trendikkyyttä. Maassa, jossa vähemmistöryhmien tilanne on vielä kyseenalainen, sen kaltaisilla alueilla kuin Fabrika suuri merkitys, vaikka se matkailijalle helposti näyttäytyykin instagram-kelpoisena visuaalisena hipsterikeitaana.

Ei mennyt kuin päivä paluustamme kun paikallisuutiset kertoivat ratsiasta Café Galleryyn, jossa vain muutama ilta aiemmin olimme istuneet oluella. Tapahtuma sai aikaan valtavan rauhallisen mielenilmauksen nuorten kaupunkilaisten noustessa sankoin joukoin kadulle aivan hotellimme nurkilla. Se lienee omalla tavallaan osoitus siitä, kuinka georgialainen nuori sukupolvi uskaltaa ottaa kantaa ja haluaa ravistaa rakenteita kohti modernimpaa maailmaa.

Fabrika on valloittanut vanhan ompelutehtaan korttelit 70-lukua henkivällä sisustuksellaan ja muuttanut sen monipuoliseksi urbaanin elämän keskukseksi. Tiloista löytyy niin hostelli kuin lukuisia ravintoloita ja paikallisia putiikkeja. Lisäksi alue tarjoaa työtiloja, gallerioita ja rennon olohuonemaisen sisäpihan, joka taipuu tarpeiden mukaan niin kirppiksiin kuin ulkoilmatapahtumiin. Alueella uusi kohtaa vanhan monella tasolla. Katutaide pureutuu vanhan tehdasrakenuksen seiniin ja neuvostohenkisten yksityiskohtien taakse kätkeytyy avarakatseisuutta painottava alue, joka symbolisoi uudistumista.

Oleellinen osa kokonaisuutta on kansainvälistä henkeä paikalle tuova Fabrika Hostel, joka vaikuttaa suositulta majoituspaikalta. Jos siis mielii saada oman huoneen, kannattaa varaus tehdä ajoissa. Hostellin aula on yksityiskohtien valtaama yleinen tila, jonka sohviin ovat arkipäivänä upottautuneet etätyötä tekevät ja satunnaiset enteilevää sadetta mukaviin nojatuoleihin paenneet. Tilan nurkassa säihkyy pienen baarin vaaleapunainen valotaulu, ja kevätkaudelle tyypillinen sadekuuro tarjoaa loistavan syyn napata iltapäivädrinkit ja jäädä hetkeksi loikoilemaan sohville hioen loppureissupäivän suunnitelmaa.

Vain pari tuntia aiemmin istuimme vielä yhdessä sisäpihan kahvila-ravintoloista ja kävimme keskustelua paikallisen kanssa, joka oli tunnistanut kielemme. Varovaisesti hymyillen tuo pörröisen koiran omistanut lähes ikäisemme mies kertoi opiskelleensa Tbilsiin yliopistossa suomea vuoden. Yliopisto oli kuulemma kannustanut eksoottisiin kielivalintoihin ja hän oli päätynyt suomenkieleen. Vuosi kieliopintoja oli kuitenkin saanut aikaan tunteen, ettei opiskelu kanna hedelmää ja kieli on liian vaikea oppia etäältä. Tänä päivänä ainoa suomenkielen sana, jonka enää spontaanisti muisti oli puhelin. Pienen kiinnostavan dialogin lisäksi saimme vinkit ravintolan kasvisruokiin ja taltutimme keskipäivän nälän grillivartailla ja raikkailla aperoleilla.

Levykauppa, paperitavarakauppa, ompelimo ja vintagevaateputiikki, sisustustavaraliike ja keramiikka-ateljee. Ravintolarivistöä vastapäisellä puolella vieri vieessä seisoo toinen toistaan kiinnostavampia nuorekkaita putiikkeja, joista jokainen oli niin kiinnostavasti sisustettu, ettei poikkeamista voinut vastustaa. Keramiikka-ateljeessa valmistui paikallisia saviastioita sekä -esineitä, pienen kissapesueen kulkiessa jaloissa. Etualan putiikista nappasin kotiin viemisiksi lautaset huokeaan hintaan. Mies sukelsi levykauppaan ja yhdessä unohduimme paperitarvikeputiikkiin selailemaan kauniita kirjoja, postereita ja valokuvia, ostaen molemmat pienet matkamuistot itsellemme.

Fabrikan tunnelmassa oli sellaista rentoutta, että iltapäivä kului liiankin nopeasti ihan vain haahuillessa, istuskellessa ja uusia kiinnostavia yksityiskohtia jatkuvasti löytäen. Sisäpihan yllä kulkee valovanat ja värikkäät lippurivit, jotka syttynevät hämärän saapuessa. Paikka herännee toisella tavalla eloon illan saapuessa, mutta päivävisiitti tarjoaa rauhallisen mahdollisuuden sukeltaa alueen tarjontaan.

Kun sade ei lopulta ottanut laantuakseen, nappasimme hostellin edestä olemattoman hintaisen taksin ja palasimme hotelliin, suunnaten myöhemmin illalla aiemmin mainittuun Café Galleryyn ja seuraavana päivänä Bakuun.

Ehkä omaan kateissa olevaan hellehekumaani on vaikuttanut se, että sain viime viikolla nauttia auringosta ja lämmöstä niin Tbilisin reissun alussa kuin Bakussakin. Bakussa tosin vieno merituuli tasoitti paahdetta, mutta hetkittäin silti aurinko pääsi porottamaan niin lämpimänä, että oli siinä rajoilla, onko vähän turhankin lämmintä. Onneksi silti kokonaisuutena säät olivat erinomaiset, lämmintä, mutta ei niin kuuma, että tekisi mieli vain maata ilmastoinnin alla.

Nämä kuvat on napattu kiireellä yhden tuollaisen lämpimän kaupunkipäivän jälkeen Bakun vanhassakaupungissa. Oikeastaan vain vähän tämän jälkeen poimimme vähät tavaramme hotellilta ja suuntasimme myöhäisillan lennolla takaisin Tbilisiin. Olo oli siis koko päivän liikkeellä olon jälkeen vähintään nuhjuinen ja sotkuinen. Mekko kuitenkin osoittautui rentoudessaan loistoksi reissuasuksi. Tarvittaessa päälle olisi voinut heittää neuletakin, mutta sitä juuri matkan aikana tarvinnut.

Olen tänään kahlannut läpi Tbilisin ja Armenian kuvia, joten toivottavasti viikonloppuna ehtisin kirjoittaa edes toisesta blogiin. Tbilisi tuntuu siltä vaikeimmalta lähestyä, ehkä siksi, että se osui monella tapaa niin syvälle. Sanat tuntuvat latteilta Tbilisin kiinnostavuuden äärellä. En kai pysty kuvailemaan sitä tunnetta, kun taksi lentokentältä hiljasena aamuyön tuntina lähestyi kaupunkia ja yhtäkkiä ylös vuorenrinnettä kapuava valomeri ilmestyi eteen. Luulen, että jo sinä hetkenä ihastuin. Taustaväreenä saattoi vaikuttaa läpi yön matkustaminen, joka kumpuili hassuna uupumuksen ja innostuksen cocktailina, sellaisena epätodellisena unenomaisena tunteena.

Mekko: & Other Stories / Korilaukku: Olkkari, Kruna / Aurinkolasit: & Other Stories / Tennarit: Corso Italia / Kello: Daniel Wellington

Loman ja matkan jälkeisessä viikossa on havaittavissa jonkin sortin sopeutumattomuutta.

Ulkona on täydellinen kesäilma, vaikkei kai vielä edes virallisesti ole kesä, mutta oma olo on lähinnä uupunut. Haluaisin juosta paljain jaloin nurmikolla ja katsella ikkunasta näkyvää välkkyvää merta niin läheltä, että varpaat voisi kastaa veteen, mutta sen sijaan tyydyn avaamaan ikkunan, vedän kevyen viltin ylle ja torkun töiden jälkeen sohvannurkassa tyynyä halaten.

Samaan aikaan takaraivossa pieni ääni huutaa, että Suomen kesä on lyhyt ja epävarma, mitä jos tämä onkin ainoa helleaalto. Pitäisi siis nauttia nyt, varmuuden vuoksi.

Torkkumisen lomassa tutkailen Googlen karttaa ja haaveilen uusista kohteista. Ystävää kyselin Kyprokselle, miehelle hellehuuruissani eilen viestitin, että miten olisi maailmanympärysmatka. Ehkä jonkinlaista matkanjälkeistä melankoliaa vielä, kaipuuta valloittamattomiin kohteisiin ja uusiin kokemuksiin. Saattaapa hyvin vaikuttaa myös jonkinlainen tyytymättömyys nykyhetkeenkin. Olen tilanteessa, jossa en oikeastaan tiedä, mitä haluaisin seuraavaksi.

Mieleen on hiipinyt epäilys siitä, olenko nykyiseen työhöni antanut sen, mitä voin antaa ja olenko jo oikeastaan saanut sen, mitä lähdin hakemaan. Onko tämä työ jo omalta osalta nähty? Mutta jos niin, niin mitä sitten?

Vai olenko vain hätäinen ja liian utelias uusien mahdollisuuksien suhteen? Tai ihan vain huono sietämään työn olosuhteiden uudelleenraamittumista niin, että tilaa luovuudelle ja oman osaamisen kehittämiselle siinä muodossa, mitä haluaisin on entistä vähemmän. En kuitenkaan tiedä yhtään, mitä ne uudet mahdollisuudet juuri nyt olisivat, mikä saisi innostumaan.

Toivon, että kesä antaisi vastauksia. Löytäisin vahvistusta sille, olisinko kykenevä ehkä jälleen irrottautumaan freelance-elämään siitäkin huolimatta, että edelliset jaksot ovat osoittaneet, että olen enemmän tekijä kuin oman osaamiseni myyjä. Vai voisiko jossain olla kiinnostava ja riittävän hoitamaton työmaa lähteä tekemään jotain vastaavaa kuin pari vuotta sitten nykyisessä työssäni. Pidän nimittäin siitä, asioiden rakentumisesta, työnjäljen nopeasta näkymisestä. Mutta voisin ihan hyvin tehdä myös jotain ihan muutakin. Haaveilinpa jo hetken simppelistä kausityöstä, jolla on selkeä alku ja loppu, sellaisesta kuin vaikka kesäjäätelön myynti.

Ehkä uupuneeseen oloon vaikuttaa takaraivossa koko ajan tahattomasti myllertävä arjen palasten paikoilleen asettelu. Tai sitten vain lämpö sulattaa mieltä. Tiedä tuosta, mutta jotenkin silti on tunne, että ensi syksyn täytyy tuoda mukanaan vähän uutta. Onneksi siihen on vielä aikaa, syksyyn. Nautitaan sitä ennen vielä aluillaan olevasta kesästä!

Kuva on muuten parin viikon takaa YSL Beauty Clubin kemuista, joissa pyörähdin vaivautuneena poseeraamassa kuvaseinää vasten seuranani Elsa ja Iina. Kuva Jere Viinikainen.

Arvonnan voittajat:

Vitabalansin tuotepakettien voittajat ovat Tanja, Anna Ylitalo ja Sirkku. Onnea! Laitattehan sähköpostilla osoitteenne ja puhelinnumeronne, niin saadaan paketit matkaan!

Kaspianmeren äärellä sijaitsevat Azerbaidžanin pääkaupunki Baku kurottelee kohti pilviä. Moderneita ja huippukorkeita rakennuksia vaikuttaa ilmestyneen kaupunkikuvaan ihan lyhyen ajan sisään ja siellä täällä nostokurjet jatkavat työtä uusien lasirakennusten kasaamisessa. Bakusta voi nähdä monta kaupunkia ja ehkä se onkin hakenut vaikutteita sieltä täältä. Pilvenpiirtäjät ja sinisenä hohtava rantaviiva vievät sen selvästi hengessä lähelle Dubaita, olematta kuitenkaan (vielä) yhtä överi.

Kierreltyämme toisena päivänä kaupunkia ydinkeskustan ja arabihenkisen vanhan kaupungin ulkopuolelta, päätimme kokeilla lounaspaikaksi jotain modernia ja jopa kansainvälistä. Söimme pääsääntöisesti läpi matkan paikallisten keittiöiden antimia, mutta edellinen päivä Bakussa oli osoittanut, että ruokalistat tarjosivat niin pitkälle lihapainotteista sisältöä, että ruokaisampaa ravintoa etsiessä kansainvälisempi keittiö tuntui hyvältä idealta.

Saimme kyllä lopulta edellisenä iltana vanhankaupungin sydämessä ihanan illallisen kiitos tarjoilijan, joka onnistui kokoamaan meille pienistä annoksista jaettavan kasvisruoka-aterian. Viisastuneina osasimme vilkuilla seuraavaan päivään potentiaalisia ruokapaikkavaihtoehtoja ennakolta. Googlailun perusteella kasvisravintoloita ei keskustassa ole, ja kasvisruokailijalle sopiviksi mainitut osoittautuivat yksi toisensa jälkeen vegevalikoimaltaan vaatimattomiksi. Päädyimme kokeilemaan Gate25 -ravintolaa, se kun osui mukavasti uudelle reitille ja oli paikkana selvästi modernimpi kuin mitä matkamme muut ruokapaikat olivat olleet. Kivaa vaihtelua siis, ja mikä kokemus ravintola olikaan!

Satuimme paikalle rauhalliseen aikaan. Nousimme hissistä pilvenpiirtäjän 25. kerrokseen, luonnonvalossa kylpevään loft-henkiseen tilaan, jossa joka suuntaan avautui huikea näkymä yli kaupungin. En tiedä, onko parempaa paikkaa katsella Bakua ylhäältä, tai kivempaa tapaa kuin rauhassa ruokailun yhteydessä. Pöydät kulkivat lattiasta alkavia ikkunoita mukaillen ja näkymäsuunnan sai valita mielen mukaan. Ravintolan keskellä toisessa kerroksessa on pikkuinen puutarha, joten myös ulkona syöminen onnistuu, tosin tällöin jää välistä parhaat näkymät kaupunkiin.

Istahdimme meren suuntaiselle seinustalle, nähden siten pitkän rantaviivan ja ohi ulottuvat kerrostalot. Vaikka valitsimme varjoisan puolen, iltapäivän kirkas auringonpaiste sai siristelemään silmiä sisätiloissa. Tämä kasvisruokailijoille suositeltu ravintola osoittautui muiden tapaan hyvin lihapainotteiseksi, mutta löysimme listalta sienirisoton. Ei ehkä se ensimmäinen ruoka, jonka Azerbaidžanin keittiön äärellä ajattelisi valita, mutta risotto osoittautui erinomaiseksi. Selvästi muuta hintatasoa kalliimmaksi (annoksen hinta noin 7 euroa), mutta silti meidän mittapuulla edullista huomioiden paikan tason. Ruokajuomaksi tilasimme puolimakeat paikalliset punaviinit, jotka jatkoivat matkan aikana tehtyjen erinomaisten viinivalintojen putkea.

Edellispäivänä olimme herkutelleet azerbaidžanilaisella granaatiomenaviinillä, ja tässä oli samaa hedelmäistä vivahdetta, vaikka olikin perinteisesti viinirypäleistä valmistettu. Jos emme olisi olleet liikkeellä vain pienellä repulla, olisin ehdottomasti napannut paikallista viiniä kotiin tuomisiksi. Ylipäätään on sanottava, että Etelä-Kaukasian alueen viinejä ei ole suotta kehuttu. Todella hyviä, marjaisia ja raikkaita. Ei haittaa siitäkään, että lasillisen viiniä saa monessa paikassa reilulla eurolla.

Maisema vangitsi niin, ettei lounaspöydästä ollut kiire jatkaa matkaa. Pikemminkin ei tiennyt minne katsoa, ihastellako välkkyvää merta, silmäilläkö sisäpihoja vai bongaillako mielenkiintoisia rakennuksia horisontista. Voin vain kuvitella, millaisena Gate25:n maisema avautuu illan hämärtyessä ja Bakun valojen syttyessä.

Ravintolaa kannattaa muutenkin kiertää rauhassa, siellä pieniä kiinnostavia sisustusideoita ja hauskoja yksityiskohtia paljastuu käytäviltä ja aulatiloista.

Viimeisen kuvan keskellä pilkottava valkeahuippuinen rakennus on vuonna 2012 avattu Heydar Aliyev Cultural Center, joka ei sijaitse ihan kätevän kävelymatkan päässä keskustasta, joten siten rajallisen ajan puitteissa jäi meiltä lähemmittä tutkailuitta. Kiidimme kuitenkin kahdesti sen ohi autolla ja rakennus näytti likeltä huikealta! Mieletön moderni teos, jonka kaarevat valkoiset pinnat tekevät siitä lähes hypnoottisen katsella. Tähän olisi mielellään tutustunut syvemminkin, mutta onneksi sentään saimme mahdollisuuden liimautua autonikkunoihin ohi mennessä.

Reissuvaatekertojen kanssa osui pääasiassa täysin nappiin. Olin varautunut lämpimään ja sitä oli vastassa muutamia pieniä sadekuuroja lukuun ottamatta. Lähtökohtaisesti en siis kantanut mukanani turhaa, eikä myöskään tullut painetta hankkia täydennystä tai haikailla kotiin jätettyjen vaatteiden perään. Ainoa virheeni oli täysin amatöörimoka, otin tärkeimmiksi jalkineikseni sisäänajamattomat kengät.

Perustelin valintaa itselle sillä, että olen käyttänyt tismalleen samaa Supergan tennarimallia ja kokoa aiemminkin ongelmitta, joten miksipä uusien kanssa nyt haasteita tulisi. Virhe. Unohdin, että onhan kangaskin alussa jähmeämpää ja käveltyä tulee muutenkin ihan eri määrissä kuin kotona. Niinpä jo ensimmäisenä päivänä jouduin luovuttamaan tennarieni kanssa ja päädyin ostamaan hotellia liki sijaitsevasta kenkäkaupasta korvikkeet, pehmeämpää kangasta olevat ja vähän matalammalla pohjareunalla varustetut, jolloin vastaavaa napakan materiaalin hankausriskiä ei tule. Lisäksi otin yhden koon isommat, ihan varmuuden vuoksi.

Näillä alle kymmenen euron kengillä viiletinkin sitten liki koko reissun läpi. Mukaan pakattuja sandaaleita käytin lähinnä iltaisin, kun teki mieli laittaa päälle vähän parempaa.

Tyylihavaintoja matkalta

Matkakohteita koskevina tyylihavaintoina muuten pari erityisesti silmiin pistänyttä.

Georgialaisten naisten pukeutuminen oli hyvin länsimaista, samoja asuja olisi ihan hyvin voinut nähdä Keski-Euroopan kaupungeissa siinä missä Tbilisin kaduilla. Paljon mekkoja ja kivoja rennon naisellisia alkukesän vaatekokonaisuuksia. Ainoa selkeä ero oli, että lähes kenelläkään ei näkynyt missään vaiheessa päivää korollisia kenkiä. Bongasin muutamat harvat ja nekin todella maltilliset, kärjistäen voisi siis sanoa, että kaikki kulkivat tennareissa, loafereissa tai matalissa sandaaleissa, joka tapauksessa täysin korottomissa jalkineissa.

Pohdiskeltuani asiaa epäilen, että syynä on puhtaasti käytännöllisyys. Tbilisin rakentuu osin rinteeseen, etenkin vanhankaupungin puolelta, ja kadut ovat kumpuilevia sekä mukulaisia. Koroissa liikkuminen, edes maltillisissa, ei pidemmän päälle ole lainkaan kivaa, joten ehkäpä kaupunkilaiset arvottavat käytännöllisyyden korkealle? Matalien jalkineiden suosion huomasi myös kenkäkaupoissa ja niiden ikkunoissa, korolliset mallit olivat häviävän pienessä roolissa.

Azerbaidzhanin pääkaupungin Bakun katukuvassa oli tyystin toisin. Korot olivat huikeita ja pukeutuminen huomattavasti viimeistellympää sekä näyttävämpää, mitä ei välttämättä odottaisi muslimimaalta. Bongasin katukuvasta ehkä korkeimmat koskaan näkemäni korkkarit.

Hämmentyneenä katselin, kuinka selfieitä rakastavia paikalliset olivat. Ihan joka kadunkulmassa joku muikisteli kännykkäkameralle, tai pariskunnat kuvasivat toisiaan. Kaverukset sukupuoleen katsomatta napsivat korostetun poseeraavia kuvia toisistaan tai kävelivät kännykkään linssiin kurkotellen kaduilla.

En ole koskaan nähnyt omakuvausta niin odottamattoman silmiinpistävänä paljoutena kuin Bakussa, jos blogikekkereitä ei oteta lukuun. Huvittuneena hetkittäin mietinkin, että oli kuin olisi ollut koko kaupungin kattavassa blogitapahtumassa. Ehkäpä ulkonäön painoarvo on kulttuurissa voimakas, tai sosiaalinen media kanavat tarjoavat mahdollisuutta nousta suuremman yleisön tietoisuuteen ja nostaa merkittävästi sosiaalista statustaan. Tiedä tuosta, mutta kuvausinto näkyi katukuvassa vahvasti.

Mekko: Ellos / Korilaukku: Olkkari, Kruna / Kangaskassi: Kauf Dich Glucklich / Tennarit: Corso Italia

Ensimmäisessä illassa Tbilisin toukokuisessa yössä oli taikaa.

Edellisyönä olin saapunut tuohon pitkään haaveilemaani kaupunkiin. Innostus poreili vielä tuoreena kehossa ja kierreltyäni päivän vanhaa Tbilisiä ja kavuttuani kaapelivaunulla ylös Narikalan linnoitukselle olin entistä vakuuttuneempi, etten ollut odottanut suotta. Ensimmäisessä illassa oli vielä aluillaan olevan matkan lumoa, mutta samalla odotusten täyttymistä. Lisäksi se oli synttäri-iltani, tavallaan. Oikeastihan täytin vuosia jo edellisellä viikolla, mutta mies oli vihjannut, että juhlistetaan vasta Tbilisissä.

Kaupunkipäivän jälkeen suuntasimme vielä Mtatsminda Parkiin, kaupungin siluettia särmittävän vuoren päällä sijaitsevaan ja sen mukaan nimettyyn huvipuistoon. Joimme punaviiniä puistossa ja katselimme likeltä valtavaa tv-tornia. Kiertelimme vaatimattomien laitteiden lomassa ja matkalla hotellille sain iloisenvärisen ilmapallon. Sen mitä vappupäivän Hanko ei tarjonnut, Tbilisin Rustaveli Avenue paikkasi.

Puin ylle kukkamekkoni ja suuntasimme miehen varaamalle illalliselle Tbilisin vanhaankaupunkiin, kehuttuun georgialaiseen ravintolaan.

Vastassa oli lumoava valo- ja viiniköynnösten koristelema kuja ja idyllinen elävän pianomusiikin täyttämä ravintola Orshimo (Erekle II 7). Kapusimme puuportaita toiseen kerrokseen, aina tunnelmallisen ruokasalin ohi pienelle parvekkeelle, meille varatulle. Epätodellisen satumainen paikka, sellaisen, jollaisia on kuvitellut mielessä lähinnä kaunokirjallisuuden maalaamista teksteistä. Ilma tuoksui lempeälle, katolta valuvat köynnökset suojasivat parveketta ja pöydässä värisi hiljaa punaisen lasimosaiikin ympäröimä kynttilä.

Alkuun paikallisia juustoja lisukkeilla, pääruoaksi georgialaisen keittiön kasvisannoksia. Oheen paikallista punaviiniä, tietenkin. Georgia on viinimaa, joten paikallinen viinitarjonta on runsas, herkullinen ja edullinen.

Katselin lumoutuneen illan hidasta hämärtymistä ja kaupungin valojen syvenemistä. Vuorenrinne muuttui valopisteiden täplittämäksi ja alhaalla kadulla illallistavat toivat tunnelmaa sopivan etäältä. Nojauduin parvekkeen siroon kaiteeseen ja kerta toisensa jälkeen unohduin näkymään. Tunsin liikutusta. Onnea, että sain olla juuri siinä. Mikä täydellinen myöhäisen synttäri-illallisen viettopaikka, romanttisempaa on vaikea muistaa.

Jaetulle kärkisijalle ehkä pääsee kymmenen vuoden takainen syntymäpäiväillan jokiristeily, illallinen intiimin veneen keulassa Bangkokin yössä ja eteen lyhtyjen valossa kannettu kakku. Siinä oli jotain samaa taikaa, näkymiä ja kokemuksia, jotka piirtävät muistoja mieleen loppuelämäksi.

Ulkona syöminen on ihanaa.

Rakastan hetkiä kun lempeä yöilma osuu iholle, eikä kylmä saa kaivamaan huivia laukusta. Juuri sellainen ilta oli tuona maanantaina. Georgian tyypilliset kevätsadekuurot löysivät kaupunkiin vasta myöhemmin.

Orshimo saa lämpimän suosituksen. Tunnelmallinen ravintola ja loistava tilaisuus kokeilla paikallisen keittiön herkkuja. Vakka georgialainen ruoka onkin lihapainotteista, pääsääntöisesti kuitenkin valikoimasta löytyy edes jokin kasvisruoka, kuten vaikka grillattuja kasviksia, perunapannu tai etäisesti riisuttua pizzaa muistuttava paikallisruoka, khachapuri.

Lämmin yö sai jatkamaan matkaa jalan. Taitoimme liki virtaavan Kura-joen kupeeseen, aina upeasti yövalaistulle kaarevakattoiselle Rauhan sillalle ja hengitimme kaupungin tunnelmaa.

Oopperan kupeessa sijaitsevalle hotellille kävelimme rauhassa, oikeita ja vääriä katuja valiten, mutta ajasta välittämättä. Niitä hetkiä, jolloin ajan mielellään hidastaisi, tai jopa pysäyttäisi.