Toinen viikonloppu peräjälkeen kun uskalsin jättää läpi talven käytössä olleet paksuimmat takit eteiseen ja kokeilla asteen verran kevyempää, ja hyvin pärjäsi! Aamupäivällä liikkeelle lähtiessä hyytävä merituuli sai miettimään kahteen kertaan valintaa, mutta sää tasoittui ja illalla kotiin kävellessä en enää laittanut edes huivia. Ihanaa!

Asteittain itsestä alkaa kuoriutua ihan uusi ihminen talvikooman jäljiltä. Tekee mieli taas tehdä asioita, pää ei tunnu olevan sellaisessa syväkohmeessa ja jatkuvassa uneliaisuudessa. Jostain kumpuaa hassuja energiapiikkejä ja sain tänä viikonloppuna jopa pestyä kodin lattiat ikuisuuden jälkeen. Nyt viime viikkoina olen kaiken kaikkiaan ollut huimasti menneitä kuukausia tehokkaampi ja ylipäätään aikaansaavempi, mikä osoittaa jälleen kerran sen, että taidan todellakin käydä valon voimalla. Kaamoskausi tuntuu ikävuosien lisääntyessä vaikuttavan vuosi vuodelta vahvemmin, joten sitäkin suuremmin nautin nyt ihan jokaisesta kevään merkistä ja valitsen paikkani aurinkoiselta puolelta.

Tämän päivän asu tosin viestitti väriensä puolesta syksyä, mutta halusin ehdottomasti laittaa päälle talvella 2nd hand liikkeestä ostamani ruutuhameen. Kuljen usein töistä tullessa Kalliossa sijaitsevan vintageputiikin ohi, mutta liian harvoin ehdin poiketa sisään. Toisaalta kun poikkean, teen aina löytöjä, kuten vaikka tämän hameen.

Ehkä saan nyt kevään kuluessa tehtyä sitäkin useamminkin; pysähdeltyä tuttujen reittien varrella ja rikottua kulkurutiineita. Säiden lämmetessä kun aion taas alkaa kävelemään työmatkaakin useammin.

Neule: H&M / Hame: Pola / Takki: Zara / Nilkkurit: Unisa / Laukku: Coccinelle

Hiekattomia katuja ja ostoskoriin kilahtaneita kesämekkoja. Lähirannan liikkeelle lähteneitä jää lauttoja ja päivä päivältä enemmän sulaa vettä. Maan näyttäytymistä jopa niiden pahimpien lumikinosten alta ja aamuisi heräämistä luonnonvaloon. Mitä ihania kevään merkkejä!

Valoisuus on tosin tuonut mukanaan entistä lyhyemmät yöunet. Pitikin mennä hajottamaan pimennysverho taannoin! Ja ikkunan likakerrokset paljastuvat kevätauringon edessä.

Olen kuumeisesti yrittänyt pohtia, kuinka saisin pestyä ikkunani. Ei ikkunan pesussa itsessään ole ongelmaa, mutta ison haasteen muodostaa kotini korkeat ikkunat ja korkealla sijaitseva asunto. Hyytävä korkeanpaikan kammo iskee ajatellessa, että pitäisi kavuta ikkunalaudalle lähes kattoon asti ulottuvan ikkunan äärelle. Se tuntuu pahalta silloinkin, kun ikkuna on kiinni, puhumattakaan aukinaisen äärellä. Ylettääkseen pesemään korkeimmallakin sijaitsevat ruudut olisi siis seistävä ikkunaulaudalla avoimen ikkunan äärellä. Hyrrrr.

Olen siis viivytellyt ikkunan pesua ja miettinyt, pitäisikö se jopa ulkoistaa. Tuntuu tosin tyhmältä tilata pesu vain yhdelle ikkunalle, joten täytyy katsoa miten onnistuisin hoitamaan sen ilman, että menen korkeanpaikan shokkiin ja vahingossa horjahdan korkeuksista.

Kiireisten työviikkojen jälkeen olen yrittänyt ottaa viikonloput vapaana velvollisuuksista, vaikka takaraivossa kolkutteleekin muutama isomman mittakaavan työ, johon pitäisi tarttua. Onneksi on sellaisia päiviä kuin tänään, kun voi viipyillä pitkään sängyssä ja nousta valmistamaan aamupalaa vasta kellon lähennellessä yhtätoista.

Arkena ruoanlaittoni on melko minimalistista, mutta viikonloppuisin rakastan runsaita aamiaisia. Toki niitä harvoin tulee vain itselle laitettua, mutta nyt kun voi samalla kattaa pöydän kahdelle, käytän mielelläni tilaisuuden hyväksi ja valmistan aamiaisen brunssihenkisesti pidemmän kaavan mukaan. Sillä pärjääkin pitkälle päivään, tai rippeitä syömällä jopa koko päivän.

Itselle aamupalan kulmakivi kahvin ohella on tuore ja laadukas leipä, tai oikeastaan sämpylä tai mieluiten bagel. En juurikaan osta ns. tavallista leipää, sillä näin pienessä taloudessa se harvoin kuluu loppuun ja pakastaminen ei vain ole käytännössä toiminut viikonloppuaamujen tarpeeseen. Yritän kotona minimoida ruokahävikin, niinpä järkevintä on ostaa sämpylöitä juuri se määrä kuin tarvitsee silloin kuin tarvitsee.

On vain yksi ongelma: täydellisiä sämpylöitä on käsittämättömän vaikea löytää ja hyviä bageleita vielä vaikeampi.

Tiedän, tämä menee heittämällä kategoriaan first world problems.

Viime syksynä kävin useana viikonloppuna hakemassa jyväisät ja täyteläiset bagelit Kruununhaan Anton&Antonista. Sitten yhtäkkiä niitä lakkasi olemasta, kävin useana viikonloppuna turhaan, mikä tietenkin harmitti. Kyselin perään ja soittelinkin, mutta lopulta en enää jaksanut säätää. Kuulemma niitä voisi varata, mutta en aina tiennyt milloin tarvitsen, joten tuntui hölmöltä varailla kahta bagelia, etenkin kun myymälässä ei aina tiedetty kumpaa on tulossa ja milloin tarkalleen. Ja koska en niin innostunut niistä toisista, unikonsiemenisistä, annoin lopulta olla. Ylipäätään haluan aamuleipään ytyä, eli jyväisyyttä.

Tylsä vehnäsämpylä tai -bagel ei ole makuuni, mutta harmillisesti juuri niitä tuntuu olevan tarjolla niin lähileipomoissa kuin -kaupoissa. Olen siis luovuttanut Gateun suhteen sämpylän metsästyksessä, eikä liioin Hakaniemen Kanniston Leipomo tai Kauppahalli ole kyennyt tarjoamaan toivomani kaltaisia aamusämpylöitä (vaikka makea tarjonta ja muut leivät ovatkin niissä hyviä). Herkussa on välillä mainioita, mutta se on turhan kaukana itselle sellaiseen viikonloppuaamun iisiin sämpylänhakukävelyyn. Tosin sieltä saa kyllä kivoja vakuumipakattuja bageleita, joskaan eivät ole ihan niin hyviä kuin mitä Anton&Antonilla vanhoina hyvinä aikoina oli tarjota.

En tiedä olenko minkään muun ruoan kohdalla niin hifistelijä kuin leivän. Ehkä kahvin, mutta hyvää kahvia onkin helpompi löytää kotikulmilta kuin niitä tuoreita ja jyväisiä sämpylöitä tai bageleita.

Alkuvuodenna olen alkanut vähitellen luottamaan Lidliin. Se on kävelymatkan päässä kotoa ja paistopisteellä on ollut aina useampia sämpylävaihtoehtoa (joskin vaihtelua on olemattomasti), joista saan koottua muutaman erilaisen sämpylän korin. Se on toiminut hyvin ja ollut riittävän varma valinta. Samalla saa muitakin aamiaistarpeita ostettua. Silti koko ajan toivon, että jokin lähikaupoistani tai -leipomoista ottaisi valikoimaan kunnon bageleita.

Lidlin sämpylöihin luotin tänäkin aamuna, mutta useiden viikkojen jälkeen kieltämättä kaipaisi jo vaihtelua. Kokeilenhan uusia juttuja muutenkin aamiaispöytään, esimerkiksi viime viikonloppuna mielettömän herkullisia karamellisoituja nektariineja turkkilaisen jogurtin kera – suosittelen lämpimästi testaamaan! Toki sämpylöitä on tullut myös tehtyä, mutta ihan niin keititöihminen en kuitenkaan ole. Syöminen on mukavampaa kuin tekeminen, joten tässä tapauksessa suosin valmista.

Yksi ihanista kevään merkeistä on kotikaupungin hiekattomat kadut. Tänään keskusta kulmilla kävellessä useammassakin kohtaa havahduin ihanaan näkyyn; kuivat ja puhtaat jalkakäytävät! Iloa ei vienyt sekään, että oli yllättävänkin viileää ja myöhemmin iltapäivällä ikkunoista näkyi kevyt lumisade, joka vaihtui kotiin kävellessä ilkeäksi räntätihkuksi. Kiedoin kaulahuivia pään ympäri ja yritin tirkistellä lomasta pysyäkseni reitillä.

Siitäkin huolimatta olen jo lähtökuopissa hylkäämään talvivaatteet ja vähän esimakua otinkin siihen viime viikonloppuna kokeilemalla hieman kevyempää takkia. Paksun huivin kanssa pärjäsi yllättävänkin hyvin, mutta toki sää heittelee vielä paljonkin päivien välillä.

Kuvien vuosia sitten hankittu vaalea takki on yksi suosikeistani, mutta jäänyt parina viime vuonna käytöltään vähemmälle harmillisen tahransa takia. Aikoinaan kaadoin päälleni aamulla mukaan napatut kahvit, jotka tahrasivat niin avoimen takin alta näkyneen vaalean paitani kuin tietenkin itse takin. Suurin tahrarykelmä sijaitsee kahvia pidellen käden hihan takaosassa, mutta kyllä tahravana näkyy päivänvalossa hyvin saman puolen etukappaleessakin lähes helmaan asti. On oikeastaan ihme, ettei se oikeastaan erotu kuvista, vaikka tietää mitä etsiä. Luonnossa ei nimittäin tarvitse arvailla, onko jotain käynyt takille vai ei.

Käytin takin kyllä pesulassa, mutta tahra jäi, eikä kuulemma asialle voi enempää tehdä. Koska pidän takin mallista ja väristä, en ole kuitenkaan raaskinut luopua. Sitä ei kuitenkaan enää huvita käyttää yhtä aktiivisesti, sillä lähes aina sen ollessa päällä, joku huomauttaa tahrasta ja saan selittää saman kahvivahingon uudestaan. Se muistuttaa tahran näkyvyydestä, niinpä se on päällä lähinnä omalla ajalla, iltaisin ja tietty niinä hetkinä, jolloin en vain jaksa välittää.

Takki: Zara / Mekko: KappAhl, saatu blogin kautta / Nilkkurit: ALDo / Laukku: Coccinelle / Vyö: Anne Klein
Kuvat: Nina, Tunnetila

On viikonloppuja, jotka tuntuvat loppuvan ennen kuin ehtivät alkaakaan. Sitten on näiden parin päivän kaltaisia viikonloppuja, joihin tuntuu mahtuvan paljon, olematta kuitenkaan kiire. Vaikka olenkin hoitanut muutaman työjutun, se ei ole aiheuttanut kierroksia mieleen vaan olen onnistunut rentoutumaan ja rauhoittumaan. Olen siivonnut, kokannut, treenannut, nähnyt äitiä ja ihan vain löhönnyt kainalossa nettisarjojen äärellä.

Merkittävimpänä ehkä kaikest,a sain vihdoin iskettyä loman kalenteriin ja varattua matkankin. Olemme tällä viikolla pähkäilleet, minne voisi suunnata toukokuussa. Vaihtoehtoja on ollut liikaakin, ja lentoyhtiöiden hakukenttiin on tullut näppäiltyä niin New Yorkia, Kyprosta, Libanonia, Kazakstania ja läntisen Aasian kolkkia. Hilkulla oli myös Ranskan kohteet, Bordeaux tai eteläinen Ranska ja Korsika. Mutta lopulta kriteerit täyttävä kohde (eli suht edulliset ja mahdollisimman suorat lennot, järkevän hintatason kohde ja mieluiten vielä näkemätön maa) löytyi toisaalta.

Myöhään eilen illalla bongasin hyvät lennot Tunisiaan ja kun keksimme, että samaan reissuun voisi yhdistää Algerian, oli paketti siinä. Algeria vaatii tosin vielä vähän työtä, edellyttäähän se viisuminkin hankintaa ennakkoon, mutta mitä enemmän maahan tutustun, sitä innostuneemmaksi tulen. Ihanaa päästä lomalle, lämpöön ja ihan uusiin maisemiin.

Sitä ennen on kuitenkin siedettävä vielä kevään saapumisen kipuilua, mutta kyllä se sieltä, päivä ja viikko kerrallaan!

Olen potenut viime aikoina vähän kuvausapupulaa. Olisi kiva saada useammin asukuvia napattua, mutta kuvauskädet ovat vähissä. Onneksi silloin tällöin ehditään treffata Ninan kanssa kun liki asutaan ja nämä kuvat (plus muutamat muutkin viime ajoilta) tarjoutui mies oma-aloitteisesti ottamaan, mikä toki ilahduttaa. En halua tuputtaa kuvien ottoa tai pitää sitä mitenkään oletusarvoisena, joten sitäkin kivempi kun toinen tulee ehdottaneeksi asiaa.

Collegepusero: Maison Kitsune / Keinonahkahame: Zara / Laukku: Rebecca Minkoff / Nilkkurit: ALDO

Aurinko paahtaa siniseltä taivaalta ja etsin suojaa Valeri Lobanovskin mukaan nimetyn stadionin pääportilla. Kierrän edessä seisovaa patsasta ja jään katsomaan ohi kiitävää liikennettä. On perjantaiaamupäivä Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa ja ensimmäisen päivä alkaa vain lyhyen matkan päässä kotoisasta hotellistamme, Hotel Gintamasta. Olemme kävelleet ohi jylhän ja neuvostohenkisen maan nimeä kantavan hotellikompleksin, ja lähes sivuuttaneet jo edellisiltana tutuksi tullutta Maidan Nezalezhnostia, itsenäisyydenaukiota, Kiovan keskustan sydäntä.

Aukion alle aukeaa ostoskeskus, Globus Mall, jota ei osaisi odottaa suihkulähteiden välissä kävellessä. Mutta kun portaita laskeutuu alas, unohtaa olevansa maan alla. Maan alla on seuraava kohteemmekin, mutta ei tässä. Niinpä vain luon pitkän katseen alusvaatteita myyvään liikkeeseen, nappaan kioskista pullot, vettä ja vodkaa, ja jatkan laskeutumista kohti metroa.

Baikoven hautausmaa

Baikove Cemetery lukee kartassa valtavan vihreän alueen keskellä. Sinne päästäkseen on kuljettava matalien kerrostalojen ja korttelikauppojen ohi, ylitettävä rautatie ja kestettävä elokuun kuumuutta. Suurta hautausmaata ei voi olla huomaamatta, toisin kuin sen syrjään jäävää porttia.

Kuljemme korkeaa muurin viertä. Polku kapenee. Vielä vähän, portin on tultava pian vastaan. Jossain vaiheessa ymmärrämme kääntyä takaisin, mutta otsa on jo hiessä. Vesipullo tyhjenee kun lopulta nousemme ylös Baikova-katua ja vihdoin tavoitamme hautausmaan portin. Olisihan se pitänyt osata arvata jo alussa kukkamyyjien kojuista.

Hautausmaa ei ole vihreä vain kartalla, vaan se tarjoaa varovaista varjoa ja kuumana keskipäivänäkin kunnioitusta herättävää salaperäisyyttä. Liikenteen äänet jäävä kauas. Aika on kuluttanut kuolleiden muistomerkkejä, luonto vallannut kauimmaisia kivirivejä. Tunnen hengästystä ajatellessani, että tämän kaiken keskeltä pitäisi löytää yksi tietty hauta.

Baikoven läpi kulkevalla kadulla seisova mies viittoo eteenpäin kun osoitamme karttaa ja toistamme Lobanovskin nimeä kysyvästi. Eteenpäin siis.

Hautarivit toistuvat, jalat ja kuumuus painaa. Jossain vaiheessa lakkaan ihastelemasta menehtyneiden maailman tunnelmaa, vaikka se ansaitsisikin sen. Kun katu lopulta alkaa nousta vienosti ylöspäin, muuttuu myös hautausmaan ryhti. Siistimpää, huolitellumpaa ja massiivisempaa. Hautojen vieressä seisoo kiveen hakattuja vakavia kasvoja. Historian merkittäviä henkilöitä. Miehiä.

Niiden keskellä emme ole enää hukassa ja pian havahdun huudahdukseen: ”Täällä”. Puikkelehdin pikkuiselle kukkulalle, josta avautuu kiehtova näkymä alas Kiovan kerrostaloihin.

Vodkaa Valeri Lobanovskin haudalla

Emme ole ainoat haudalla käyneet. Kivilevyn pintaan on kuivunut neilikoita ja pylväikköön kätketty muistoja. Istumme hiljaa haudan eteen asetetulla kivisellä penkillä, joka kuin vastauksena toiveeseen jää tuuhean puun varjoon.

Valeri Lobanovski oli ukrainalainen valmentajasuuruus. Yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä jalkapallovalmentajista. Pioneeri, jonka valmennusmetodit elävät edelleen.

Kaivan laukusta helteen lämmittäneen vodkapullon. Kulaus elämälle. Irvistän ja ojennan pullon miehelle, joka asettelee Valerista kertovaa artikkelia haudan reunalle. Kunnianosoitus Lobanovskin elämäntyölle. Luin tekstin hotellilla ennen lähtöä, sitä ennen tuskin tiesin Valeria, mutta ajatus Kiovaan sukeltamisesta Lobanovskin jalanjäljissä herätti uteliaisuuden. Miksi ei? Lobanovskin vaikutus Ukrainaan kiehtoo suuremmassa perspektiivissä kuin jalkapallo.

Toinen hörppy. Irvistys.

Kävely samaa reittiä takaisin ei tunnu niin pitkälle kuin tullessa, ehkä se on vodka, ehkä se on turtuminen lämpöön. Huvittuneena harmaan kerrostalon juurella huomaamme Suomen lippua kantavan kahvilan, mutta luotamme myöhemmin löytävämme meille sopivamman lounaspaikan. Hyppäämme metroon ja suuntaamme kohti Kiovan vanhoja kortteleita.

Edellisenä iltana olemme syöneet tillin kyllästämää paikallista ruokaa, nyt istahdamme kasvisruokavaihtoehtojakin mainostavaan Très Branchéen. Sen suurien aurinkovarjojen ja valoköynnösten alla seisoo sirot pastellisävyiset metallipöydät pienine kukkamaljakoineen. Tämä on hyvä, tai oikeastaan erinomainen. Lounas ja lasi Aperolia virvoittavat mielen ja lähdemme kiertämään vanhankaupungin kulmia.

Haluan löytää siilin.

Kiovan siili

Hedgehog in the Fog -monumentti on palkitun samannimisen neuvostoaikaisen animaation muistomerkki, mutta itselle se edusti kotona matkaoppaasta bongattua hassunnäköistä siilipatsasta, josta kehkeytyi humoristinen pakkomielle päästä näkemään se läheltä. Mutta siiliä ei oltu tehty löydettäväksi.

Ylitimme katuja ja ohitimme kortteleita, kurkimme sisäpihoille ja katsoimme yhä uudelleen ja uudelleen karttaa. Istuimme uupuneina puistoon syömään jäätelöä vodkahörpyn kera. Lepo ja vielä uusi yritys.

Ohitimme yhä uudelleen Google mapsin tarjoaman kohdan, mutta ei siiliä. Aikataulu alkoi painaa päälle ja lopulta myönsin, että ehkä pärjään ilman. Mutta avain oli irti päästämisessä.

Ei mennyt kuin hetki niistä sanoista kun pienen puiston keskellä seisoi puisen pölkyn nokassa melko pieni ja vaatimaton siili. Siinä se oli, suu avoinna ja katse kohti puiden latvoja. Siihen tuskin olisi kiinnittänyt huomiota, jos ei olisi osannut katsoa, mutta ei Kiovassa ole liikaa nähtävyyksiä, joten tämän voi kai lukea sellaiseksi.

Hörppy vodkaa siilin kunniaksi. Ei irvistystä. Pullo näyttää kumman tyhjälle.

Askel tuntuu keveältä. Pysähdyn katsomaan aamupäivällä ohitettuja alusvaatteita. Myyjä tarjoaa apua ja katson hölmistyneenä. En pysty keskittymään. Pirullinen vodka iskee salakavalasti. Onneksi pian olemme hotellilla, hetkeksi.

Maidanin tanssivat suihkulähteet

Kiovan Dynamo kohtaa Shakhtar Donetskin Kiovan olympiastadionilla. Mikä olisikaan sopivampi tapa viimeistellä Lobanovskin hengessä aloitettu päivä. Viini hotellihuonessa, tennarit jalkaan ja metroon. Muistan hämärästi vilkkaan fanituotekaupan ja ihmisvirran stadionille, mutta valtavan rakennuksen seinämistä kauniisti siivilöityvän laskevan auringon voin todentaa vain kännykkään tallentuneesta kuvasta.

Ottelun jälkeen nousemme ylös tutuksi tullutta reittiä metrosta Maidanin aukiolle. On jälleen se hetki illasta kun kaiuttimista tulvii 90-luvun Celine Dion ja suihkulähteet tanssivat värivalojen kera. Aukio on täynnä ihmisiä, perheitä, ystäviä ja ohikulkijoita. Kaupustelijat tarjoava hohtavia ilmapalloja ja kaiken keskellä valmistuu todennäköisesti maailman suurin hattara monen pastellisävyn sokeririhmasta. Istumme sivukadulla rinteessä sijaitsevaan ranskalaishenkisen Très Francaisin terassille illalliselle ja kaikki on hyvin.

Vielä ennen hotelliin paluuta katselemme kukkulalta öisen Dnepr-joen valoja.

Kiova on kohdellut hyvin.

Jos jatkaisi aukiolta luoteeseen, päätyisi valtavan sinisen edelleen toiminnassa olevan luostarin luokse, joka on yksi Kiovan näyttävimpiä maamerkkejä. Sen kupeesta voi jatkaa alas rinnettä boheemin Podilin kaupunginosaan, jonne suuntasimme seuraavana päivänä.

Maidanilta etelään Kiovaa halkovaa katua taas vierustaa kansainväliset liikkeet ja modernit ostospaikat sulassa sovussa tunnelmallisen kauppahallin kanssa.

Viime aikoina olen ajatellut paljon kesää. Ehkä sen sai aikaan hetken kestänyt kevät, jona ehdin jo uskoa, että talvi on jäänyt taakse. Mutta sieltä se tuli kuitenkin vielä, hetkeksi. Ajatukset jäivät silti kevätoloon. Huomasin, kuinka käsittämättömän ihanalta tuntui kuivat kadut ja valo, jota toki näinä pakkaspäivinäkin riittää. Sen jälkeen tuntui enää vaikealle pukeutua talvitakkiin ja koko eteinen mustine kenkineen ja villahuiveineen näyttää ja tuntuu pelkästään ummehtuneelta. En malta odottaa, että saan pakata kaiken sen syvälle kellarin uumeniin.

Noina keväthetkinä hurahdin ajatukseen kesästä niin, että tilasin Lindexin alesta hellemekon ja & Other Storiesilta peräti kaksi korikassia.

Olen menneinä kesinä huomannut, että korikassit ovat mitä parhaimpia seuralaisia niin kotikulmilla kuin reissuillakin, joten uskalsin jo luottaa siihen, että niin kookkaammalle kuvioidulle korikassille kuin sirommalle pyöreälle kesäkassille tulee kyllä käyttöä. Nyt vain enää pitäisi malttaa odottaa siihen kesään. Vaikka tällä hetkellä lumettomuus ja plusasteet riittäisivät.

Kesä on pyörinyt myös paljon mielessä suunnitelmien puolesta, oikeastaan tulevaa kesää olen jollain tasolla suunnitellut jo tammikuun alusta, mutta nyt kesäkuukausien lähetessä ymmärtää, että ajatuksia olisi hyvä tuoda ihan käytännön tasolle ja miettiä, mikä on mahdollista niin budjetillisesti kuin pidemmät ja isommat tavoitteet huomioiden. Onneksi näin täysin valolla käyvälle ihmiselle pidentyneet päivät tarkoittavat ihan suoraan sitä, että jaksaa myös tehdä ja ajatella enemmän, joten eiköhän kesänkin suunnitelmat löydä toukokuuhun mennessä paikkansa.