Tämä sunnuntai on kulkenut melkoisella tunnekaarella. On ollut ihana aurinkoinen päivä ja päätettiin miehen kanssa tehdä pitkä kävelylenkki, jolta tämän postauksen asu on. Käveltiin halki keskustan aina Tähtitorninmäelle ja Korkeavuoren kadun rauhalliseen tunnelmaan. Napattiin kahvit sekä pullat matkaan ja istuttiin hetki puistonpenkillä katsellen merimaisemaa. Havahduin siihen, että yhtäkkiä onkin vierähtänyt pitkä aika siitä, että olen poikennut keskustassa, vaikka asunkin lähellä. Aiemmin kävin useita kertoja viikossa syystä tai toisesta, nykyisen tilanteen myötä olen minimoinut liikkumisen, niinpä keskusta on jäänyt pois reiteiltä. Pitkä ulkoilu teki hyvää, ja toimi lieventävänä ja lämmittävänä pohjana alkuillan tilapäiseen romahdukseen.

Kävin tänä viikonloppuna katsomassa ihanaa asuntoa, jonka ilmoituksen nähdessäni soitin heti kädet täristen välittäjälle ja pyysin päästä katsomaan. Tiesin heti ilmoituksen nähtyäni, että jos vain mitään arveluttavaa ei nouse esiin, tulen tekemään tarjouksen. Ainoa mitä arvoin, oli tarjouksen summa, mutta siinäkin lopulta löysin linjan. Kun lähestyin välittäjää, sain kuulla, että asunnosta oli hyväksytty tarjous vain puoli tuntia aiemmin. Kyynelhanani aukesivat ja seuraavan tunnin aikana käytännössä itkin silmät päästäni. Itkin harmia, mutta samalla kai myös uupumusta. Tämä asunnon etsintäprosessi on yksinkertaisesti ollut äärettömän uuvuttavaa.

Tämä oli nyt kolmas menetetty asunto, johon olin ehtinyt jo ihastua. Ensimmäisen hävisin tuskalliseksi venyneessä tarjouskaupassa, toisen kohdalla pamahti koronatilanne käyntiin sekoittamaan pakkaa ja sitten tässä viimeisessä olin vain hetken myöhässä (on oikeasti aika hurjaa, kuinka vauhdilla asunnot voivat mennä, vaikka kyse on ihan valtavan kokoluokan ostoksesta).

Jokaisen asunon kohdalla olen tehnyt valtavan ajatustyön, myös sellaisten, joiden kohdalla en edes välttämättä ole päätynyt kauppatoiveisiin asti. Näissä, joissa olen päässyt kaupantekovalmiuteen asti olen jo asuttanut itseni henkisesti asuntoon, tutkinut paperit suurennuslasilla sekä googlannut yötä myöten erilaisia remontointioptioita ja -hintoja. En juuri ole näinä aikoina muusta puhunutkaan. Ja sitten lopulta jääkin käteen pettymys ja tieto siitä, että sama täytyy aloittaa alusta. Ensin odotus, sitten ihastuminen ja tutkimustyö. Lopulta mahdollisesti taas se pettymys.

Tiedän, erittäin pinnallisia ja minäkeskeisiä ongelmia tämän nykytilanteen keskellä. Ymmärrän sen erinomaisesti, mutta en voi kieltää, etteikö nämä asiat olisi osuneet itseen isosti ja ettenkö tuntisi syvää turhautumista. En kestä enää yhtään ainoaa hyvää toki tarkoittavaa kommenttia, joka toteaa: ”se ei vain ollut tarkoitettu sulle” tai ”kyllä se vielä sieltä tulee”.  Ensinnäkin, en usko tarkoitukseen. Toiseksi, tiedän, että vielä tulee se, jonka kohdalla tärppää, mutta se ei poista näitä läpikäytyjä (tai nyt vielä keskeneräisiä) pettymyksen tunteita sekä uupumusta prosessin intensiivisyyttä kohtaan.

Mutta itkujen jälkeen kokosin itseni. Totesin mielessäni, että tiedänpähän tällä hetkellä järjettömän paljon enemmän remppa-asioista, hinnoista ja talopapereista kuin koskaan aiemmin. Katson ilmoituksia ja asuntoja ihan eri silmin kuin matkan alussa. Ja toisaalta tiedän myös yhä tarkemmin, millainen olisi se ideaalein itselle.

Ensimmäisen kauppayrityksen kohdalla huomasin, että mieluisinta olisi jonkinasteinen remonttikohde eli ei valmiiksi laitettu (mutta putkiremontti järkevän ajan puitteissa tehtynä), toisen kohdalla ihastuin lokaatioon ja ymmärsin olleeni niissä ajatuksissa oikeilla jäljillä ja nyt kolmannen kohdalla innostuin neliöistä, eli ymmärsin sen, mitä muutamalla lisäneliöllä voi saada aikaan. Niinpä hakurajaus tarkentuu koko ajan, mutta toisaalta tiukentuminen vähentää optioita. Mutta yritän ajatella asian positiivisen kautta, ei oikein muutakaan voi. Ja kyllä, joku päivä tulee tärppäämään. Vitsit, miten hyvältä se tulee tuntumaan.

Takki: Mango / Neule: Oasis, saatu blogin kautta / Kaulahuivi: NLY / Nilkkurit: Sixty Seven /
Farkut: Very Nice, saatu blogin kautta / Laukku: Marc Jacobs

Olen todella onnellinen siitä, että olen päässyt tekemään kiinnostavien brändien ja mukavien ihmisten kanssa töitä. Yksi viime aikojen mukaan tempaisseista projekteista on ollut tänään myyntiin tullut Antti Tapani -mallisto, jonka somen strategisesta suunnittelusta ja sisällöntuotannosta hyppäsin vastaamaan pari kuukautta sitten. Koska olen pääsääntöisesti enemmän kiinnostunut ilmiöistä ja asioista kuin ihmisistä, on myönnettävä, että malliston suunnitellut Antti Tuisku tuli oikeastaan tutuksi vasta tämän projektin kautta. Siis tokihan tiesin artistin, mutta en paljon sen enempää. Nyt on todettava, että mikä mukavuuden aura Antilla onkaan! Ja miten pidänkään mukavista ihmisistä. On ollut ilo työskennellä monen superammattilaisen kanssa projektin aikana ja saada nyt vihdoin päivänvaloon kokonaisuus, jota on alettu työstämään jo kauan ennen omaa mukaan tuloa.

Ja ihan kuin ei hyvässä tiimissä ja kiinnostavassa työroolissa olisi vielä tarpeeksi, niin mites nämä tuotteet? En toki ole vapaa-ajan sporttivaatteiden ensisijainen käyttäjä, mutta nautin malliston visuaalisuudesta ja myös tarinasta. Great was never normal -slogan resonoi vahvasti itselle, kuten instagramissa jo mainitsinkin.

Jo luonnoskuvissa ihastuin pinkkiin uikkariin ja olin iloinen kun se livenä näytti just siltä, mitä toivoin. Monet kokouikkarit eivät istu itselle pitkän selkäni takia, vaan asettuvat jotenkin vähän kummasti ja joko jäävät uupumaan napakkuudessa tai kiristävät pituussuunnassa. Mutta toisin oli tämän kanssa, istuvuus on täydellinen. Veikkaan, että tästä tulee eka uikkarini, jota tulen käyttämään paljon!

Muita lemppareita on malliston sadetakki ja -viitta, mutta myös collegepaidat päätyvät ihan varmasti ainakin kotikäyttöön. Jos tyyliin istuu, kannattaa tsekata myös lenkkarit t-paidat.

Antti Tapani -mallistolle on 19.4. asti ilmaiset toimituskulut Prisman verkkokaupasta, mutta kantsii melkein odotella huomiseen jos aikoo tilata, valikoima nimittäin päivittyy vielä. Uikkari joka tapauksessa löytyy täältä ja kuvan unisex-sadetakki täältä. Pidän muuten myös siitä, että mallistosta suurin osa on unisex-tuotteita. Mielestäni ihan tarpeetta jaotellaan monia vaatteita miesten tai vaatteiksi.

Bonarina vielä kännykkäkuva helmikuulta, jolloin vietettiin malliston lanseerausta. Tuntuupa kaukaiselta ajalta näin vallitsevassa maailmantilanteessa, mutta mikä kiva aamupäivä tuo olikaan!

Viime aikoina elämä on keskittynyt varsin pienen säteen sisään ja päivät ovat kadottaneet nimensä. Sitä jumppaa, nukkuu, työskentelee ja syö vain muutaman neliön kokoisen alueen sisällä, ja viettää niissä neliössä suurimman osan vuorokaudesta. Tiedän, että ulkoilua ei ole kielletty, mutta olen itse pelannut vähän varman päälle ja ajatellut, että mieluummin niin kuin tarpeettomia riskejä ottaen. Olen kyllä ulkoillut, mutta harkiten. Lähinnä ulkona liikkuminen rajoittuu kaupassa käyntiin, ja sekin mahdollisimman läheltä.

Sain kysymyksen siitä, olenko näinä koronaviikkoina tavannut ketään. Ei en, varsinaisesti ole. Paitsi tietenkin miestä, sen välttäminen olisi jo vähän liikaa eristäytymistä jopa minulle. Tosin toistemme luokse liikumme harkiten, mies kulkee pyörällä ja itsellä se on ainoa kerta kun hyppään julkisiin, mutta olemme viettäneet nyt enemmän aikaa minun luonani, joten ratikankin välttely onnistuu hyvin.

Perheenjäseniäkään en ole nähnyt, en halua ottaa mitään riskiä sille, että tartuttaisin jo seitsemääkymppiä hipovan äitini tai fyysisesti ei ihan parhaassa kunnossa olevan veljeni. Kaikki tapaamiset on suosiolla siirretty puheluiksi tai verkkoon, myös ensimmäinen tapaaminen työmentorini kanssa (aloitin siis mentoroitavana viikko sitten), minkä olisin paljon mieluummin tehnyt kasvotusten, mutta ei tässä tilanteessa. Myös uusia potentiaalisia asiakkaita on tavattu läppärin välityksellä.

Ainoa läheinen, jonka olen kohdannut, liittyy oikeastaan näihin kuviin. Kävin viime viikolla Ninan kanssa viestinvaihdon, jollaista ei vielä kuukausi sitten voinut uskoa todeksi. Asumme lähes vierekkäin ja viesteissä pohdimme, saisiko asukuvia mitenkään onnistumaan turvallisesti.

Lopulta strategia piti sisällään niin kumihanskat, turvaetäisyyden kuin desinfiointiaineen ja puhdistusliinat. Eli todellakin varman päälle pelaamista. Sen tarkkuuden jälkeen ei naurattanut lukiessa, että samalla kun itse miettii riskien minimointia pilkkujen kautta, joku lähtee vielä baariin illan viettoon. Noh, onneksi sekin taitaa olla jo muuttunut ja ylipäätään suurin osa ottaa tilanteen tosissaan.

Joka tapauksessa, siinä ne kohtaamiseni pleksin läpi kohdattujen kaupankassojen, yhden desinfiointiaineen ja huomattavan etäisyyden pitäneen asuntovälittäjän  sekä suojamaskissa ruokaa tuoneiden lähettien ohella.

Mekko: Global Funk / Nilkkurit: Aldo / Laukku: LUMI
Kuvat: Nina, Tunnetila