Viimeistään safarin toisena päivänä ymmärsin, että tämä osuus lomasta oli kaikkea muuta kuin rauhallisia aamukahvihetkiä ja pitkiä yöunia. Kun herätyskello soi uuteen päivään, aurinko hapuili vielä horisontin reunaa Burungen järvialueen yllä. Olisi tehnyt mieli kääntää kylkeä ja jäädä katselemaan telttamajan avoimesta seinästä auringon nousua, mutta oli aika jättää hyvästit näille kauniille maisemille ja jatkaa kohti uusia.

Kun lounaspussi oli kasattu aamupalan yhteydessä, jeepit käynnistyivät ja alkoi matka Tarangiresta noin 70 kilometrin päässä sijaitsevaan Manyara-järven luonnonpuistoon. Tänä matkapäivänä aloimme saada vihiä siitä, mitä huonot tiet todella tarkoittavat, mutta lopulta vasta Serengeti näytti, mitä mudaksi muuttunut hiekkatie saa aikaan.

Safarimme neljää luonnonpuistoa on vaikeaa vertailla. Serengeti on jo alueena niin omaa luokkaansa, ettei järjestykseen asettaminen muuttuu työlääksi. Lisäksi jokaisella luonnonpuistolla oli omat erityispiirteensä, miksi oli hyvä nähdä useita. Voi siis puhua eroista, mutta on vaikeaa ajatella paremmuuksia. Siitä huolimatta erityisen vaikutuksen itseeni teki Manyara-järven alue. Kun jeeppi kaartoi sisään luonnonpuistoon, kumoutui viimeistään yksipuolinen mielikuvani Afrikan luonnosta, ja hengästytti ajatella, millainen monimuotoisuus Tansaniassa on melko lyhyiden matkojen säteellä.

Lake Manyara National Park

Manyaran luonnopuisto vei mielikuvissa Aasian tropiikkiin. Ilmassa tuoksui kosteus ja valtavat pään päälle kaartuvat puut saivat aikaan tunteen kuin olisi sukeltamassa syvälle viidakkoon. Äänimaailma oli trooppinen ja aamupäivän ilmassa oli pientä vuoristomaiseman omaista viileyttä. Tuntui epätodelliselta seistä jeepissä avointa katon reunaa vasten ja kiitää läpi tummanvihreän vehreän maiseman. Tuskin minään muuna päivänä seisoin niin paljon ylhäällä kuin tuona aikana, vaikka pitkiä automatkoja helpottikin mahdollisuus katsella maisemia seisten. Ylipäätään Afrikka tuntui iholla ja verkkokalvoilla ihan toisella tapaa kun välissä ei ollut lasia.

Lake Manyaran luonnopuisto on melko pieni, mutta näyttävä. Se on tunnettu puuhun kiipeilevistä leijonistaan, suurista apinalaumoistaan ja norsuistaan, mutta ennen kaikkea se on runsaan lintukannan koti – Manyarasta ei voi puhua mainitsemmatta sen flamingoja.

Manyara-järven flamingot

Kun auto pujottautuu ulos tiheästä metsämaisemasta voi kumpuilevaa horisonttia vasten erottaa vaaleanpunaisen viivan. Mitä lähemmäs jeeppi rullaa, sitä paremmin viiva saa lukuisten flamingojen muotoa ja vana tuntuu jatkuvan loputtomana. Valtava vaaleanpunainen vedessä seisova lintuparvi alkaa järven kapeasta kärjestä ja jatkuu yli sinisen järvimaiseman. Lintujen määrää on mahdotonta arvioida. Tuhansia, kymmeniä tuhansia.

Alueella on nähty arvioiden mukaan noin pari miljoonaa flamingoa kerralla, joten määrä on todella jotain sellaista, mitä en koskaan osannut odottaa näkeväni. Mitä kauemmin liikkuvaa ja välillä paikoin ilmaan pyrähtävää vaaleanpunaista massaa katsoo, sitä paremmin siitä alkaa erottaa yksityiskohtia. Kosteana kautena alueella viihtyy kaksi flamingolajiketta, mutta myös pelikaaneja voi täältä bongata. Myös kuivana kautena flamingoja on mahdollista nähdä, mutta vain pieninä määrinä.

Ylipäätään tässä pikkuisessa puistossa on nähty vajaa 400 eri lintulajia, joten paikka on lintuharrastajien suosiossa. Mutta vaikka ei olisi lintubongari, puisto on todella kokemisen arvoinen ja kaikessa vehreydessään uskomattoman kaunis. Ihan rannan tuntumasta löytyy myös pieni kuuma lähde, joka on enemmänkin maasta pulppuava varovaisesti höyryävä puro.

Kun järven laitaan kävelee rannan päälle paalutettua polkua pitkin taakse jää matalat petroolin vivahteiset vuoret ja trooppinen vehreys, ja edessä avautuu haalean sininen järvi vaaleanpunaisine lintuineen. Yksi lempihetkistäni safarilla.

Dikidikit ja Manyaran paviaanilaumat

Yritän etsiä katseellani puista leijonia. Ne kuulemma viihtyvät paksuilla maata mukailevilla oksilla, mutta leijonat pysyvät piilossa. Safari on aina arpapeliä, koskaan ei tiedä missä eläimet ovat ja sattuvatko ne reitin varrelle. Mutta me tulemme olemaan onnekkaita näiden päivien aikana, tai olemme jo olleetkin. Matkan varrelle on osunut Tarangiren lukuisat norsut, kirahvit ja muut eläimet. Täällä maassa löntystää kilpikonna, pienessä lätäkössä oleilee virtahepo, ohi kipittää pahkasika ja tien vieressä ihastuttaa heiveröinen dikidiki.

Dikidiki on pienen pieni antilooppi, aikuisenakin poikaselta näyttävä ja niin siro, ettei sen kuvittelisi selviävän minuuttiakaan hengissä puuleijonien ja myrkyllisten matelijoiden maailmassa. Aikuisen dikidikin paino jää alle viiden kilon, mutta elämä kyllä kantaa minuutteja pidemälle, tosin luonto jättää sen silti verrattain lyhyeksi. Eläin pystyisi tavoittamaan melkein parinkymmenen ikävuoden, mutta luonnossa se jää vain noin viiteen vuoteen. Savannit ovat armottomat, mutta ei vain dikidikeille.

Myöhemmin tien vierestä kuuluu kirkaisu ja puskien takaa kömpii valtava paviaanilauma. Opas kertoo, että aikuiset paviaanit opastavat ja kurittavat pienempiä niiden tehdessä jotain väärin tai vaarallista, siitä kuulemamme ääni syntyi. Katselemme niiden matkaa tien yli ja myöhemmin näemme vastaavia paviaaneja istuvan tien vieressä puussa poikasineen. Toisaalla puussa piilottelee pienemmät sinimarakatit. Puihin kannattaa täälläkin tähyillä, sillä vaikka leijonaa emme sieltä löydä loikoilemasta, apinoiden ja pienempien lintujen ohella yhtäkkiä yllä kököttää pari valtavan kokoista savannihuuhkajaa.

Suoalueen vesipuhvelit

Järven ohella erityisen kiinnostavaa Manyaran luonnonpuistossa on suoalue, joka on muotoutunut Simba-joen ja sen sivujokien valuessa Manyara-järveen. Kostea suoalue vetää puoleensa lintuja, mutta sen vetinen vihreä heinikko on myös visuaalisesti kaunista katsottavaa. Näkymän viimeistelee selkää myöten suossa seisovat vesipuhvelit ja niiden lomassa ruokailevat linnut.

On huikeaa, millaisen luonnon monimuotoisuuden ja eläimistön reilun 300 neliökilometrin alue, josta kuitenkin suurin osa on veden peitossa, pitää sisällään. Se tekee Manyarasta erityisen, ja ehdottomasti vierailun arvoisen.

Lähtiessä pysähdymme vielä hetkeksi rinteeseen katsomaan maisemaa, joka näyttää kaukaa tiiviin vihreälle. Mietin, että juuri äsken kiertelimme jossain tuolla puiden lomassa. Toinen safaripäivä on kulunut silmänräpäyksessä ja alan ymmärtämään, kuinka nopeasti aika kuluu ja kuinka vähän haluaisin sen kiitävän eteenpäin. Samalla ei olisi vielä valmis lähtemään, mutta toisaalta jo odottaa, mitä seuraava päivä tarjoilee.

Yöksi ajamme Tloma Lodgeen, joka on pieni mökkialue upealla trooppisella kasvimaalla ja puutarhalla reilun tunnin ajomatkan päässä luonnonpuistosta. Se sijaitsee lähellä Ngorongoron kraatesia ja sopivasti matkanvarrella Serengetiin, jonne seuraavana päivänä suuntaamme.

Blogi on ollut illan jumissa ja nyt vasta hiljalleen näyttää palailevan henkiin, mutta hyvä niin. Sain odottamattoman levon palailtuani aiemmin illalla Tallinnasta ja nyt pääsen vielä viimeistelemään tämän kesken jääneen loppuneiden kosmetiikkojen yhteenvedon menneen vuoden viimeiseltä kuulta.

1. Olivia Klein Hydra Spray Tonerin* käyttökokemus parani loppua kohden. Alkuun tuote tuntui vähän mitäänsanomattomalta ja lähinnä kiinnitin huomiota melko kovaan suihkaukseen, eli siivilöivä kärki on aika napakka eikä tee suihkeesta järin hienojakoista. Ei siis laskeudu iholle pehmeänä pilvenä vaan melko pyrskähtäen. Syksyn koittaessa ja purkin puolivälissä huomasin ajatusteni hiljalleen muuttuvan, mutta niin taisi myös ihoni ja tuote vastasi muuttuneisiin tarpeisiin aiempaa paremmin. Syys- ja talvikautena iho kaipasi kosteutta ja kun lueskelin tuotteen sisällöstä, huomasin, että Kleinin suihkeen pohjana on aloeverauute ja ruusuvesi, eli ei suinkaan vesi vaan ihanat hoitavat ja rauhoittavat raaka-aineet. Lisäksi suurin osa niistä on luomua. Jos pakkaus tekisi käyttökokemuksesta miellyttävämmän olisin saattanut tykästyä jo aiemmin, mutta nyt se kävi vasta, kun huomasin vasta kun iho todella vaati hyvää kosteutusta. Ei tämä kuitenkaan lemppareihin asti pääse, mutta jätti kuitenkin lopulta käyttökokemuksen positiivisen puolelle.

2. Medik8 CE-Tetra Super Antioxidant Serum* on nykyään uudessa kauniimmassa pakkauksessa, mutta samalla sisällöllä. Ja millä sisällöllä! Medik8:llä on superlaadukkaita seerumeita, joita olen monen kuullut kehuvan ja nyt voin yhtyä siihen. Antioksidanttinen seerumi oli ihoa freesaavaa ja kirkastava, jonka koin myös tasoittavan ihon sävyä ja aktivoivan elpymistä (mikä lähinnä näkyi pienten epätasaisuuksien kohdalla). Tuote on vegaaninen, parabeeniton ja synteettisistä tuoksuista sekä väreistä vapaa. Pidin paljon!

3. Physicians Formula Skin Booster Vitamin Shot* oli positiivinen ylläri. Ensinnäkin tuote näyttää kivalle, ja aine on hauskan pilkullista, mutta se myös tuntuu supermiellyttävälle. Odotin seerumimaisempaa koostumusta, mutta oikeastaan tämä tuntuu pikemminkin ohuelta kosteusgeeliltä, mikä vastasi tarpeisiini paremmin. Ei siis yhtään öljyinen tuote, vaan sellainen superkosteuttava shotti janoiselle iholle. Kuitenkin kivan kevyt, eli sopii myös sekaiholle ja erityisesti näin talvikauteen.

4. Klairs Freshly Juiced Vitamin E Mask* oli raikas ja superkosteuttava naamio, jota käytin oikeastaan yövoiteena. Tässä korealaisessa vitamiininaamiossa on geelimäinen koostumus, joka sulaa todella ihanasti iholle. Sillä on siis todella kosteuttava vaikutus, mutta silti samaan aikaan lopputulos on keveä. Ei siis tippaakaan tukkivat tai raskas tuota, tai ylipäätään naamiomainen. Sopii siis hyvin myös sekaiholle tai pintakuivuuteen taipuvaiselle iholle syväkosteuttavaksi voiteeksi.

5. Yotuel All-in-one Toothpaste* on valkaiseva hammastahna, jota käytän lähinnä silloin tällöin tai kausiluontoisesti. Ei siis ole päivittäisessä käytössä, vaan pikemminkin ehkä kerran tai pari viikossa. Pidän enemmän Yotuelin miedommasta arkihammastahnasta, mutta toki tätäkin tulee vuosien varrella silloin tällöin käytettyä.

6. Erborian Bamboo Shot Mask* oli kertakäyttöinen harsomainen kasvonaamio, joka oli ihan superkosteuttava ja ihoa rauhoittava. Täydellinen talven kuivattamalle iholle! Erborian on muuten ranskalais-korealaista kosmetiikkaa, ja brändi vaikuttaa kiinnostavalle. Tällaisia yksittäispakattuja naamioita käytän itse vähemmän, mutta silloin tällöin ne ovat kiva täydentävä lisä ihonhoitoon.

7. Everyday Minerals Base on kuulunut jo vuosia omiin suosikkeihin. Pidän siitä, että Everyday Mineralsilta löytyy runsas sävyvalikoima ja ylipäätään eri ihotyypeille sopivia tuotteita. Itse olen käyttänyt mattaa ja semimattaa mineraalipohjaa, joista jälkimmäinen on nykyään suosikkini. Tästä loppuun kuluneesta pohjasävystä on päässyt sävytiedot kulumaan pois, joten en muista millään mikä sävy oli kyseessä, mutta kuitenkin kaunis luonnollinen hieman kellertävä sävy. Näin talvi-iholle aavistuksen liian tumma, mutta käytin loppuun Tansanian reissun aikana, minne sopi just eikä melkein. Nyt testissä on muita mineraalipohjia, mutta ihan varmasti palaan vielä Everyday Mineralsin pariin.

8. Essence Stay True Lipliner, sävy 05 on arjen huulimeikkini luottotuote. Olen tätä kehunut aiemminkin (ja itse asiassa ääneen viimeksi tänään), sillä sen hinta-laatusuhde on todella kohdallaan. Runsaspigmenttinen, hyvin pysyvä ja kivasti levittyvä rajauskynä. Hinta on todella edullinen ja tämä sävy on täydellinen arkeen ja nudehuulipunien pariksi. Toki olisin valmis maksamaan vähän enemmän, jos saisin vastaavan värin ja koostumuksen luonnonkosmetiikkana, mutta toistaiseksi en ole löytänyt riittävän hyvää korviketta.

9. Fudge Luminizer Moisture Boost Shampoo & Conditioner* on kivasti kosteuttava tuotepari (selkeästi muuten joulukuun loppuneiden kosmetiikkojen teema on kosteutus, mikä toisaalta kertoo talvikauden tarpeesta). Oikeastaan tykästyin tähän settiin niin, että tilasin jo hyvissä ajoin ennen näiden loppumista uudet. Tuotteet sopivat kuivankarheille hiuksilleni ja hellivät hyvin reissussa auringon lämmittämiä latvoja, eli olivat siellä mukana. Mainiot kosteusbuustia tarvitseville hiuksille! Näin keskitalvella tarvitsen asteen verran hoitavampia ja selvittävämpiä tuotteita, mutta välikausina oikein hyvät.

10. Herbina Syväpuhdistava Shampoo oli hintalaatusuhteeltaan toimiva syväpuhdistaja. Käytän syväpuhdistavaa shampoota säännöllisesti, enkä ole huomannut niissä valtavia eroja, joten siksi edullisempikin vaihtoehto käy mainiosti. Tässä etuna oli todella hyvä puhdistavuus, eli melko tuju tuote, miinuksena taas se, ettei tuntunut järin riittoisalta ja olisi saanut vaahdota paremmin. Kaiken kaikkiaan silti ihan kelpo.

11. Vita Liberata Fabulous Self Tanning Lotion* on voidemainen asteittain päivettävä itseruskettava. Lopputulos on kivan luonnollinen, mutta ensimmäisellä levityskerrallakin saa jo väriä pintaan. Käytän talvella huomattavasti harvemmin itseruskettavaa, mutta kun käytän, käytän mieluiten juuri tällaisia sekä kosteuttavia että kevyitä tuotteita. Varmasti siis palaan tämän äärelle uudelleenkin.

12. Unna Nordic Säde Eye Serum* on ihana, kuten Unnakin. Miellyttävän kevyt, mutta hoitava voidemainen silmänympärysvoide, joka sopii täydellisesti niin yötä vasten kuin meikin alle. Luonnonkosmetiikkaa, kotimainen ja vegaaninen tuote. Lisäksi pumppupakkaus on tosi toimiva ja hyvä käytössä. Tykkäsin paljon!

13. Unna Nordic Kerttu Antioxidant Cream* oli niin ikään tosi hyvä tuote. Kevyen voidemainen ja hoitava tuote, joka sopii hyvin aikuiselle ja pintakuivalle iholle. Se sisältää mm. granaattiomenan siemenöljyä, omaga5-rasvahappoa sekä sheavoita. Pohjana on käytetty koivunmahlaa, eli ei ole vesipohjainen. Siitäkin iso plussa. Jos etsii hyvää ja ajatonta päivävoidetta, kannattaa tsekata tämä, itse pidin paljon!

14. Kocostar Princess Eye Patchiin* jäi vähän ristiriitainen suhtautuminen. Ensivaikutelma on melko muovinen ja jäin miettimään muovin määrää, joka kertyy purkillisesta kertakäyttöisiä silmänaluslappuja. Uskon, että vastaava voisi löytää huomattavasti ympäristöystävällisempänä, vaikka ihan poispestävänä naamiona. Se on kuitenkin pakko sanoa puolesta, että koin naamioiden rauhoittavan ja laskevan silmänympärysalueen turvotusta. Ensin käytin näitä iltaisin, mutta pakkauksen loppuvaiheessa huomasin siirtyneeni yhä enemmän aamuihin raikastavan vaikutuksen takia. Ei siis huono tuote, mutta pitäisin paljon enemmän jos ympäristöystävällisyys olisi huomioitu.

15. Estée Lauder DayWear* jäi vähän etäiseksi, vaikka pidinkin tuotteen koostumuksesta ja raikkaasta vaaleansinisestä pakkauksesta. Etäisyys todennäköisesti johtui siitä, että suosin kuitenkin päivävoiteena mieluummin luonnonkosmetiikkaa ja arastelen aurinkosuojaa silloin kuin se ei ole välttämätöntä. Tässä on siis suojakerroin 15, mikä olikin ihan loisto kesällä, jolloin tuotteen otin käyttöön. Voide on kuitenkin tosi riittoisa, joten näin talvikautena se ei enää tuntunut välttämättömälle vaan kaipasin pikemminkin luonnollisuutta. Laadukas ja kiva tuote, muttei kuitenkaan tehnyt erityistä vaikutusta.

*Saatu blogin kautta.

Lauantaina päivä ei tuntunut nousevan lainkaan. Aamulla ikkunasta avautui syvän harmaa maisema ja kun iltapäivällä kävelin Kruununhaan poikki kohti Suomenlinnan lauttaa, synkkyyden maksimoi tympeä tihkusade.

Olimme päättäneet jo paria viikkoa aiemmin käydä juuri tänään Suomenlinnassa, ja oikeastaan päätös eli niin vahvana, että sitä tuli kyseenalaistaneeksi vasta Kauppatorin laiturilla merituulen tempoessa takin helmoja. Ajattelin positiivisesti, eipä ainakaan tarvitsee taistella tilasta perillä. Jos kesällä Suomenlinna on täynnä, tuskin kukaan on niin hullu, että lähtee tässä säässä ihan muuten vain sinne. Olin oikeassa tilasta, mutta lautalla huomasin, että yllättävänkin moni turisti oli päätynyt kanssamme samaan ratkaisuun. Vähän symppasin heitä, liekö huomioivat, että pimeä alkaa laskea jo perille päästessä eikä ihanat kesäpaikat ole näin tammikuun koleudessa auki.

Perille päästyä kuitenkin muutin osin mieltäni. Toki tällainen sää vaatii vähän asennetta, mutta toisaalta utuisuus tarjosi odottamattoman hienon esteettisen elämyksen. Saari näytti itse asiassa varsin kauniille hiljaisena, himmenevänä, ja vähien valojen heijastuessa kevyen kosteista pinnoista. Maisemassa oli melankoliaa ja mystiikkaa.

1. Sotamuseo Maneesi

Koiranilma on erinomainen mahdollisuus tarkastella Suomenlinnaa vähän eri perspektiivistä ja käydä niissä kohteissa, joita kesällä piknikhuumassa ei edes tule ajatelleeksi. Lisäksi kun taskusta löytyy museokortti, oli ensimmäinen aktiviteetti helppo valinta. Suuresta punatiiliseinäisestä hallista löytyy sotamuseo, joka pitää sisällään otteita Suomen itsenäisyyden ajan sodista.

Sisällä kierrellessä mietin, että tästäkin olen useita kertoja kulkenut ohi, mutten ole tullut kurkanneeksi sisään korkeista puuovista. Museo oli kompakti, mutta kiinnostava. Itse uppouduin eniten esillä olleisiin tilastoihin sekä sota-aikojen varusteisiin ja niissä käytettyihin materiaaleihin.

2. Suomenlinna-museo

Luonteva jatke sotamuseolle oli ihan liki sitä sijaitseva Suomenlinna-museo. Tämäkin tuttu rakennus, jonka ohi kulkee ainakin Kustaanmiekkaan suunnatessa. Jopa sellainen paikka, jossa olen sisällä asti käynyt, joskaan en koskaan museon puolella. Suomenlinnan museosta löytyy kiva museokauppa katutasosta sekä pieni kahvila. Niinpä pysähdyimme museokäynnin ohessa myös kahville ja piparkakkutäytteiselle munkille.

Perusnäyttely oli itse asiassa varsin mielenkiintoinen katsaus linnoituksen historiaan ja myös siellä eläneisiin ihmisiin. Itse ainakin opin uutta ja sain syvyyttä Suomenlinnan tarinaan. Yläkerrasta löytyy vaihtuvien näyttelyiden tila, jossa vielä maaliskuun alkuun asti on taiteilija Erik Bruunin Jaffasta jaffaan, metsästä metsään -näyttely. Esillä on siis kymmenittäin julisteita 50-luvulta lähtien ja kokonaisuus on visuaalisesti erittäin kiinnostava.

3. Kävelykierros

Museoiden sulkiessa ovensa jo varsin aikaisin jäimme hieman tyhjän päälle. Ensin ajattelimme mennä lasilliselle läheiseen Linna Baariin, mutta todettuamme sen tihkusateessa rakennusta kiertäessä suljetuksi, päätimme vaihtaa suunnitelmaa lennosta ja lähteä säätä uhmaten kävelylle. Onneksi kotoa lähtiessä oli osannut varautua koleuteen, ja vaikka merituuli hieman yllätti, ripeä kävely piti lämpimänä.

Tajusin, etten ole koskaan ennen nähnyt Suomenlinnaa näin pimeällä. Tuntui yhtä aikaa hienolle ja aavemaiselle kävellä hiljaisia katuja. Tihkusade pirstaloi valoja ja telakka-alueen pihalla kävellessä oli tunne, kuin olisi tipahtanut ruotsalaiseen rikosdraamaan. Yksin en olisi uskaltanut tehdä kaikkia niitä käännöksiä, mutta yhdessä se oli mukavaa ja omanlaisensa visuaalinen kokemus.

Ajattelimme kävellä siihen asti, että suuret risteilyalukset ohittavat Suomenlinnan kärjen (se olisi pimeällä ollut epäilemättä vaikuttava näky), mutta mitä pidemmälle pääsimme, sitä tiukemmaksi tuuli muuttui ja lopulta sateen tihentyessä päätimme luovuttaa ja kiertää toista reittiä takaisin päin, muttei kuitenkaan vielä kotiin.

4. Lasillinen bistrossa

Näin tammikuisena lauantaina viiden aikaan Suomenlinna oli enemmän kiinni kuin osasin odottaa, mutta onneksi silti löytyy paikkoja viinille ja ruoalle. Mutta aloitetaan viinistä. Nopealla nettihaulla bongasimme Bastion Bistron, joka sekin näytti ulkoa erehdyttävän kiinni olevalle, mutta onneksi oven kello liikahti ja pujahdimme sisään.

Ei ollut yllätys, että olimme salin ainoat asiakkaat. Tai vähän jälkeemme saapui hetkeksi pariskunta, mutta muuten saimme olla itseksemme. Kakluunissa loimusi elävä tuli ja salissa soi ranskalaishenkinen musiikki, joka sopivasti ohjasi keskustelut Ranskaan. Roseeviinilasillisen äärellä lähes tunti vierähti vauhdilla ja mietin, että jokin toinen kerta olisi kiva myös syödä siellä.

5. Illallinen panimoravintolassa

Nyt olimme kuitenkin tehneet pöytävarauksen Suomenlinnan Panimoravintolaan. Olin saanut blogin kautta lahjakortin Ravintolakolmion ravintoloihin, mikä olikin alkusysäys Suomenlinnaan lähtöön – miksei saman tien lähtisi illalliselle Suokkiin ja kotiin tullessa näkisi talvisen Helsingin valot pimeällä? Olen panimoravintolassa käynyt kesäaikaan lounastamassa, mutten koskaan illallisella. Kuten edellisessä paikassa, myös täällä saimme olla rauhassa. Valitsimme nurkkapöydän kaikkien mahdollisuuksien joukosta ja tuntui kuin Suomenlinna olisi vain meitä varten. Lautassa olleet turistit ja asukkaat olivat kadonneet ties kuka minnekin, ja ravintoloiden kynttilät ja valmiiksi katetut pöydät odottivat ruokailijoita.

Oma maalaissalaatti oli varsin perinteinen ja simppeli, kuten nimen perusteella jo voi odottaa. Sen sijaan miehen valitsema sieni-kvinoapihvi savustetulla tofulla herätti annoskateuteni sillä sekunnilla kun se kannettiin pöytään. Jos nyt saisin valita, valitsisin ehdottomasti sen. Päädyin salaattiin koska pelkäsin pihvin maistuvan liiaksi sienille, mutta toisen annosta maisteltuani totesin pelkoni turhaksi, kokonaisuus oli just hyvä.

Koska ravintola sijaitsee ihan Suomenlinnan laitureiden kupeessa, oli jaetun jälkiruoan jälkeen helppo vain heittää takit päälle ja kävellä kivenheiton matka laiturin päässä sijaitsevaan lauttaan. Lopulta ei mennyt kuin 36 minuuttia siitä, kun lähdimme ravintolasta ja saavuimme Meilahteen miehen asunnolle. Mietimme, että henkisesti Suomenlinna on kauempana kuin oikeasti onkaan. Pitäisi useamminkin käydä epätyypillisinä ajankohtina.

Suomenlinnan Panimoravintolan ruoat saatu blogin kautta.