Istun juuri Onnibussin kyydissä matkalla poispäin Helsingistä. Herätyskello soi vartin yli viisi ja näin yli kolme tuntia myöhemmin yritän yhä saada itseäni kunnolla hereille. Matka-aikaa on puolen tunnin verran jäljellä ja jännittää. Olen menossa ottamaan päivitettyjä tuotekuvia eräälle yritykselle ja muutenkin antamaan panostani pieneen brändin kohotukseen. Hetkittäin hyytävä epävarmuus meinaa ottaa vallan, sillä enhän minä ole mikään valokuvaaja. Brändiasioista kyllä ymmärrän, mutta kuvapuoli tuntuu perhosina vatsanpohjassa. Harmaan maiseman lipuessa ohi olenkin yrittänyt keskittää ajatuksiani niihin asioihin, mitä jo osaan. En ehkä ole vahvoilla teknisen kuvaosaamisen kanssa, osaan muutaman niksin, mutten varsinaisesti ymmärrä kameroiden sielunelämää. Sen sijaan kyllä ymmärrän värien, valojen ja sommittelun päälle.
Olisi niin helppo jäädä ajatuksissaan lillumaan siihen, mihin omat taidot eivät riitä ja siihen, mitä ei osaa, mutta en usko sen tien kantavan pitkälle. Toki omia taitoja pitää tarkastella realistisesti, mutta näin h-hetkellä ei ole hyötyä käyttää energiaa heikkouksissa pyörimiseen vaan fokusoitua vahvuuksiin, yrittää pitää mielessä ne asiat, joista jotain tiedän ja muistaa lähestyä tulevia uusia tilanteita niistä näkökulmista. Yritän muistaa, että siksihän juuri olen tässä matkalla, olen menossa katsomaan asioita toisenlaisista näkökulmista, en toistamaan vanhaa.
Silti jännitys kutittaa vatsanpohjassa, sillä tiedän liikkuvani tänään sekä omien mukavuus- että osaamisrajojen laidoilla, enkä todellakaan halua tuottaa pettymystä asiakkaalle! Vaikka nyt jännittää, niin illalla olen epäilemättä yhtä merkittävää kokemusta rikkaampi ja olen kerryttänyt ammattitaitoani uusien asioiden äärellä sekä tavannut liudan uusia kasvoja. Mutta silti, pitäkää peukkuja, että kaikki menee hyvin!
Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.
