Olin eilen SoMe-koulutuksesta ja ehkä päällimmäisenä jäi mieleen koko powerpoint-ruudun täyttänyt lause; ”tylsä = kuollut”. Minä olen tylsä. Tai en tiedä olenko minä pohjimmiltani tylsä – en usko, että läheisilleni olen tylsä, mutta ulospäin olen tylsä. Blogianikin olen toisinaan huvittuneena kuvaillut sellaiseksi hajuttomaksi ja mauttomaksi. Ehkä siksi, että pidän epätodennäköisenä, että se, tai blogiminäni, herättäisivät vahvoja tunteita mihinkään suuntaan. Ei se minua haittaa, mutta noin niin kuin SoMe-näkökulmasta blogini on todennäköisesti malliesimerkkisi siitä, mistä pitäisi pyrkiä pois.
Pitäisi olla draamaa, herättää tunteita, vihastuttaa ja ihastuttaa tasapuolisesti. Provosoida puolihuolimattomasti ja jaksaa ottaa kuraa niskaan. Mutta tiedättekö, ei oikein huvita. En ole sellainen tosielämässäkään, en ole järin kulmikas. Olen sovittelija ja ihan liian pehmeä ollakseni sanoissani varomaton. Mietin ensin, sanon sitten, enkä jaksa nykypäivän (netti)keskustelukulttuuria jossa huudellaan mielipiteitä ilman perusteluja ja ollaan hetkessä toistensa kurkuissa kiinni. On hassua, että kaiken pitäisi herättää vahvoja tunteita, se tuntuu liian usein jopa tärkeämmältä kuin faktat. Ainakin rutkasti kiinnostavammalta lehtien lööpeistä päätellen.
Olisin maailman huonoin julkisuuden henkilö, tuskin saisin aikaan yhtään ainoaa kunnon kohua, eli yhtä kuin kunnon näkyvyyttä. Enkä itse asiassa edes ymmärrä miksi valtava näkyvyys on tavoiteltu tila, itse panostan mieluummin laatuun – en tarvitse numeromääräisesti järjetöntä seuraajajoukkoa tai valtavaa ystäväpiiriä, vaan sen, että se on laadukasta. Omasta näkövinkkelistä on paljon arvokkaampaa tavoittaa ne ihmiset, joita haluaakin ja olla läsnä sekä uskollinen heille ja siinä samalla itselle. Paljon mieluummin otan lähelleni intiimin joukon ihmisiä, joiden kanssa on mukava olla, kuin suuren määrän, joista puolet odottavat kieli pitkällä sammakoita suustani. Mielestäni laatu on muutenkin mukavampi mittari kuin määrä, vaikka määrä onkin ehkä helpommin seurattava ja vertailtava. Tosin vertailu ja se, missä ja miten käytettynä se on hyödyllistä, onkin sitten ihan eri juttu.
Mutta niin, se että pitäisi joko rakastaa tai vihata kuulostaa kovin mustavalkoiselta, enkä pidä mustavalkoisuudesta. Mielestäni on paljon mukavampi nähdä harmaan eri sävyjä ja ajattelen, että tasainen hyvän mielen olotila on parempi kuin ääritunteiden välillä seilaaminen. Vai tiedä sitten pitäisikö yrittää alkaa aiheuttamaan kohua? Sitäkö te siellä kaipaatte ja odotatte? :) Todennäköisesti tuntisin itseni vain todella kiusaantuneeksi, joten ehkä jätän ne räväkämmille persoonille ja pitäydyn tässä tasapaksussa hempeän höttöisessä linjassani senkin uhalla, että SoMe-maailmassa olisin yhtä kuin kuollut.
Kuvat ovat muuten tältä iltapäivältä, jolloin poikkesin kaimani kanssa jälleen ihanassa Café Kokossa. Jos ette ole vielä käyneet, käykää! Mahdottoman tunnelmallinen paikka ja hurjan hyvät raakakakut!
Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovin’ssa.
