Miehen tabletti tipahti hotellin lattialle ja kuoli, ja siinä samalla meni myös meidän navigaattorimme. Onneksi autoiluosuus on lopuillaan, mutta harmi silti. Kännykkää ja liikennemerkkejä tihrustaen löydettiin kuitenkin tiemme eilen Sevillasta Jerezin kautta Cádiziin, pitkien rantojen ja huimaavan sinisen meren äärelle. Täällä meno on ihan toisenlaista kuin sisämaassa, meri on niin läsnä, että se näkyy kaikessa. Lomakausi on aluillaan ja kaupungin rannat olivat tupaten täynnä, ilmeisesti kohde on paikallisten lomailijoiden suosiossa.
Suhtautumiseni tähän satamakaupunkiin on ristiriitainen. Rantabulevardin hotellijonot piinaavat herkkää mieltä ja ylikansoitetut grillausrannat pökeryttävät. Mutta Cádizissa on toinenkin puoli, jota ei voi sanoa kaikista rantakohteista. Ensinnäkään, katukuvaa kansoittaa silti pääasiassa espanjalaiset (siltä ainakin tuntuu, eli punakat turistit puuttuvat rantakuvasta), toiseksi kaupungin kauimmainen kolkka, sen sydän, Espanjan vanhimmaksi kaupungiksi tituleerattu osa on kaunis ja tunnelmallinen. Ei samanlailla henkevä ja romanttinen kuin vaikkapa Sevilla, mutta silti rantakohteeksi eittämättä upea. Kadut ovat kapeita ja meri viilentää ilmaa ihanasti. Hiekkarannat ovat hämmästyttävän leveitä joka suunnalta katsottuna, hiekka taivaallisen hienoa ja meri kimmeltää hehkuvan sinisenä. Rakastan merta, ja vaikka minun ja sen välissä olisikin ihmiskilpi, tuo se silti ihan omaa tunnelmaa ja kauneutta jokaiseen kohteiseen, jonka kanssa se on kosketuksissa. Koska rantaviivaa on epäreilun paljon kaupungille siunattu, jos jaksaa ajaa ulos keskustasta ja vielä yli senkin, vaikuttaa valkoinen hiekkaranta rauhoittuvan melkein jopa visiitin arvoiseksi.
Cádiz on erinomainen pysähdyspaikka vaikkapa matkalla Gibraltarille, mutta jos rantaelämä ei innosta, riittää kohteen näkemiseen varsin hyvin päivä. Taide- ja historiayksityiskohtia hamuava käyttää ehkä toisenkin ennen matkan jatkamista.
