Tällä hetkellä mieli on niin täynnä kaikkea nähtyä ja koettua, etten yksinkertaisesti tiedä mitä kirjoittaa. Mitä tahansa ruutuun painaa, se ei kuitenkaan kuvaa sitä, miltä kaikki on oikeasti näyttänyt ja tuntunut.

Viime päiviin on mahtunut paljon, tarkalleen ottaen kolme maata. Pääsimme käymään Albaniassa, mutta se päivä on ihan oma lukunsa, johon palaan myöhemmin. Eniten olemme toistaiseksi viettäneet aikaa Montenegrossa, jota valloittaa kaikkialla mielettömät elokuvalliset maisemat ja asuttaa uskomattoman ystävälliset ihmiset. Myönnän jokseenkin kyynistyneeni elämän ja matkojen varrella, ja tunnustan vähän nolona, että ehkä liiankin helposti ensimmäinen ajatus on, mikä on toisen avun taka-ajatus ja sitä seuraava pyyntö. Täällä reissatessa sen orastavan ajatuksen on saanut kukistaa yhtenään, sillä olemme saaneet osaksemme niin valtavan pyyteetöntä aktiivista apua sekä vaivannäköä tuntemattomilta, että reissun vähän suurpiirteisiksi jäneet yksityiskohdat ovat hioutuneet aika kivaksi kokonaisuudeksi kiitos paikallisten avualiaisuuden. Täytyy tosin koputtaa puuta, matkaa on vielä jäljellä.

Eilen oli ehkä matkan rankin, mutta omalla tavallaan myös vaikuttavin osuus. Matkasimme ensin Etelä-Monetenegrosta ylös Tivatiin (jonka satama-alue on muuten mieletön ja ihan Kotorin lähellä), josta vuokrasimme auton ja palasimme pätkän huikean kaunista rannikkoa alas Budvaan ja taitoimme siitä pääkaupungin Podgorican kautta Serbian rajalle ja aina vuoristoiseen Zlatiboriin asti. Matka vei koko päivän, ja melkein ylsimme tavoitteeseen päästä perille ennen pimeää.

Matka oli visuaalisesti vaikuttava, ehdottomasti yksi kauneimmista autoilupätkistä, mitä olen tehnyt. Luulin Montenegron olevan kauneimmillaan rannikolla ja vehreyden muuttuvan kuivempaan suuntaan sisämaahan mennessä, mutta mitä vielä! Vuoristo on aivan uskomattoman kaunis ja sisämaan maisema elää hauskasti matkan edetessä kauemmaksi rannikosta.

Serpentiinitiet kaartelivat aina matkan alusta viimeisille kilometreille asti ja nousivat sekä laskivat yhtenään jyrkin mutkin. Ihan tien vieressä huimasivat turkoosina hohtavat solat ja syvät rotkot, joita silloin tällöin yhdisti huterat pienet köysisillat. Samalla maisemaa väritti vehreät metsät ja pienet uneliaat kylät. Paikoin vuoristonäkymä jatkui kauaksi avaten huikeat näkymät pitkälle kulmikkaisiin kallioihin, somiin soliin ja lumihuippuihin. Hetkittäin taas sukellettiin pilkkopimeään tunneliin ja toisinaan taas väisteltiin kotieläimiä tai ajattiin tien molemmin puolin vuoriston rinteitä kohoavan metsän keskellä.

Mitä lähemmäs Serbian rajaa päästiin, sitä aavemaisemmaksi kaikki muuttui. Välimerellinen henki oli jo aikaa sitten muuttunut alppimaiseen näkymään ja usva kietoi maisemaa vaippaansa. Kaarevat kivitunnelit ihastuttivat puhumattakaan mielettömistä kaarisilloista, jotka kannattelivat tietä mukailevaa junanrataa kadoten aina silloin tällöin näkyvistä vuoren sisään.

Olisin halunnut kiitää kameran kanssa ihan jokaisen näkymän äärelle tai ihan vain seistä tien vieressä hengittämässä kostean raikasta vuoristoilmaa, mutta pelko pimeäntulon ja kapeiden vuoristoteiden yhdistelmästä piti liikkeessä ja näkymät tallentuivat vain verkkokalvoille. Jo autosta käsin olin mykistynyt kaiken upeuden ja rauhallisuuden äärellä. Matkan teko toki on mutkittelevuutensa takia hidasta ja raskasta ajaa, vaikkakin tiet itsessään ovat hyviä, mutta suosittelen lämpimästi, näkymät ovat mielettömät!

Nyt sumuinen aamu on auennut Zlatiborissa ja mietimme mitä tehdä pikkukylässä, jota ympäröi vuoristo ja tiheä tumma kuusimetsä ja mukana on vain rantavaatteita, hups.

Saavuimme maanantaina Dubrovnikistä Montenegron puolelle pieneen, reilun viiden tuhannen asukkaan Kotoriin, joka sijaitsee aivan unelmapaikalla, meren äärellä, mutta suojaisessa poukamassa vuorten ympäröimänä. Ei väliä mihin suuntaan katsoo, sillä postikorttimaisemat ympäröivät joka suunnalta. Etäisyyttä Kotorilla on Dubrovnikiin vain alle 150 kilsaa, mutta kapeiden ja mutkittelevien matalanopeuksisten teiden sekä rajanylityksen muodollisuuksien takia matkaan vierähti bussilla tällä kertaa kolmisen tuntia. Riippuen liikenteestä ja rajan ruuhkista, matkaan voi mennä myös vähemmän tai enemmän, joten liikkeellä kannattaa olla rennolla aikataululla!

Kotor on pieni ja tunnelmallinen paikka, ehdottomasti kiinnostavinta kaupungissa on kaunis satama-alue huviveneineen sekä sievä vanhakaupunki. Vanhakaupunki on pieni ja sokkeloinen, jopa niin kompaktin kokoinen, ettei kaduilla ole nimiä vaan suunnistaa joutuu muistin varassa ja ravintolan tai hotellin nimi mielessä. Päivässä ehtii nähdä alueen mainiosti, mutta toisaalta, tämä on otollinen paikka viivähtää pidempäänkin nauttien upeista maisemista, rauhasta sekä kohtuullisesta hintatasosta.

Vanhankaupungin muurien suojassa kadut ovat hyvin kapeita ja parhaiten valloitettavissa jalan, ihan vain kurkkimalla uusien kulmien taakse. Kalleimmat ravintolat ja kahvilat löytyvät pääportin tuntumasta, mutta ovat silti meidän mittapuullamme edullisia. Erityisesti suosittelen vanhankaupungin ulkopuolella sijaitsevaa ja upealla näkymällä sekä vanhaankaupunkiin että merelle varustettua erinomaista Galionia, jossa erityisesti kalaruoat keräävät kiitosta. Jatkoille voi suunnata vanhankaupungin yhdellä pikkukaduista sijaitsevaan Old Winery -viinibaariin, jossa on toisinaan myös livemusiikkia. Suosittelen lämpimästi!

Siellä täällä vastaan tulee pieniä putiikkeja, jopa mahdottoman paljon monipuolisemmin kuin suuremmassa Dubrovnikin vanhassakaupungissa, vaikka voisi olettaa asian olevan päinvastoin. Shoppailijan mekka ei tämäkään silti ole, mutta kuitenkin mahdollisuus tehdä jotain pieniä yksittäisiä uniikkeja löytöjä. Kotorissa aika vierähtää maisemia ihaillen, katuravintoloissa istuskellen ja auringossa hohtavaa kirkasta, muttei kuitenkaan uimakelpoista vettä katsellessa. Nuoremmat turistit suuntaavat ilmeisesti maan rantakohteisiin, sillä ainakin tähän aikaan vuodesta Kotoriin tuntuu saapuneen turisteja kivasti kohtuudella ja enemmänkin iäkkään puoleisia, joista suurin osa taitaa suunnata illan tullen risteilyaluksella muihin maisemiin.

Kotoriin poikkeaminen kannattaa ehdottomasti jo ihan maisemien takia. Jos aluetta haluaa tutkia laajemmin, kannattaa vuokrata auto tai ainakin ottaa mukaan vaelluskengät. Me luovutimme suosiolla ja jäimme vain ihailemaan ylhäällä siintävää linnaketta, jonne johtaa huikeat tuhat porrasta. Myönsin nöyränä, ettei kuntoni kestä yli kolmenkymmenen asteen paahteessa niiden askelmien kipuamista ylös ja vielä takaisin alas, mutta voin kuvitella, että ylhäältä linnasta aukeaa mielettömät näkymät!

Kotorissa on pieni bussiasema, mutta yllättävän hyvät yhteydet myös muualle Montenegroon. Niinpä kaupunki on näppärä välietappi, mikäli mielii muihin rantakohteisiin tai isompiin kaupunkeihin, vaikka ilmeisesti Montenegron suosituimmat kohteet sijaitsevat juuri meren äärellä.

Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.