On onni, että näistä Changen alusvaatekuvista on ehtinyt vierähtää jo aikaa ja olen saanut rauhassa työstää ajatusta niiden julkaisusta. Ensimmäinen kiljahdukseni Elsalle pilkahduksen kuvista nähdessäni taisi olla typistettynä jotain sen suuntaista kuin ”ei hitto, näytän ihan mieheltä, en pysty julkaisemaan näitä!”. Mutta olen sopeutunut, vaikka ei näiden ruutuun laittaminen edelleenkään helppoa ole, ei todellakaan. Changen rintsikat ovat ihanat, todella rakastan niitä, samoin kuvat teknisesti mielettömän upeat, mutta sitten siinä on joku, joka ei kuulu joukkoon.
Olen ehtinyt pureskella sitä, miksi on niin hirveän vaikeaa laittaa nettiin näkyville kuvia itsestään alusvaatteisillaan, vaikka aika monet ihmiset ympäri maailman julkaisevat solkenaan sosiaalisessa mediassa omakuvia vähissä vaatteissa ja toisaalta, eihän tämä valkkaamani setti peittävyyden puolesta juuri bikineistä poikkea. Mutta silti, ei se vaan jotenkin tunnu omalta. Ei sillä, en häpeä vartaloani, mutten koe tarvetta esittelyynkään. Kotona ja rannalla olen ihan sinut vähäpukeisuuden kanssa, mutta miksi riisua täällä tuntemattomien arvioivan katseen alla?
Suhtautumiseni omaan kroppaani on ristiriitainen ja ehkä osin siksi tämänkin postauksen kirjoittaminen on ollut hankalaa. Samaan aikaan on se järkevä ja analyyttinen puoli, joka pyrkii tarkastelemaan peilikuvaa mahdollisimman objektiivisesti, mutta sitten on se sisäinen pikkutyttö, jonka kohtaamat ajatukset omaa ulkonäköä kohtaan eksyvät hyvin tunnepitoisellekin linjalle. Parempina päivinä on ihan ok katsoa peiliin ja huonoimpina tekee mieli piiloutua peiton alle. Tiedän itsekin, että se on mahdottoman hölmöä ja ennen kaikkea turhaa. Koen siitä syyllisyyttä, mutta on ollut todella vaikeaa muuttaa sitä millaisena itsensä on aina nähnyt, ei minkään näköisen ja jotenkin karuna sekä kömpelönä. Olen aina halunnut olla siro ja söpö, mutta tuntenut itseni aivan liian usein isoksi ja kovapiirteiseksi. Toiselta puolen taas arvostan kropassani sen helppoutta, se on sopusuhtainen eikä painoasioille ole tarvinnut uhrata ajatuksia. En ole lihaksikas, mutten löysäkään, oikeastaan vähän kaikessa jossain siellä keskimaastossa.
Jostain syystä silti ulkonäköni on tuntunut herättävän teini-iästä lähtien huomiota ja tuntemattomat ihmiset kokevat asiakseen hyvinkin aktiivisesti kommentoida ja arvioida sitä, sekä muodostavat herkästi mielipiteen minusta sen mukaan (mikä tosin taitaa olla todella yleistä). Olen joutunut tietoisesti opettelemaan ottamaan vastaan odottamattomiakin reaktioita mutta myös kehuja, jotka riitelevät täysin minäkuvani kanssa. Silti edelleenkin pasmani on helppo saada sekaisin parilla kauniilla sanalla. Olen monet kerrat raapinut katseellani peilin edessä ulkonäköäni, nojannut vessan lavuaariin ja tuijottanut peilikuvaa yrittäen hahmottaa sitä mitä muut näkevät, mutta en saa siitä kiinni. Kuvittelen olevani realistinen, mutta toisinaan mietin, että olenko sittenkään? Usein tulee tunne, että muut näkevät jotain mitä minä en pysty näkemään, vaikka kuvittelen katsovani itseäni rehellisesti.
En pidä itseäni kauniina, mutten rumanakaan. Mielestäni olen tosi tavallisen näköinen enkä millään saa kiinni siitä, miksi olisin jotain muuta, sillä katukuva on täynnä keskenään hyvin samannäköisiä ihmisiä ja sitten on tietty niitä siroja keijuja, joita liitelee vastaan tuon tuosta.
Olen miettinyt, että kaikesta huolimatta on ihan tosi ristiriitaista miten epävarmaksi toisinaan oloni ulkonäköni suhteen tunnen. Olen analysoinut asiaa paljon ja löytänyt siihen monia vaikuttavia tekijöitä aina lapsena saadun palautteen vaikutuksesta siihen, miten ulkonäköni edelleen saa myös ristiriitaista palautetta. Tuntuu pahalta sanoa ääneen, mutta läpi elämäni juuri naiset ovat olleet ulkonäköäni kohtaan kriittisimpiä, vaikka sitä kuvittelisi, että tietäisimme kaikki riittävästi ulkonäköpaineista ja epävarmuudesta halutaksemme olla ainakaan ruokkimatta niitä. Silti välillä olen mauton, välillä tällätty, toisinaan epäaito ja milloin liian laiha tai milloin lihonut, ja jopa pätevyyteni kyseenalaistettu ulkoisin perustein. Siitä on jäänyt varautunut fiilis ja herkästi tulee tunne kuin olisi tarkkailtavana sellaisen suurennuslasin alla, joka haluaa löytää vikoja. Tahallinen ilkeys ja piikittely kun on jotain, mitä en pysty ymmärtämään. Blogi on tässä kohtaa tehnyt hyvää ja te rakkaat lukijat olette muistuttaneet siitä, että ehkä olenkin loppujen lopuksi aiemmin sattunut törmäämään vain pieneen vähemmistöön, mikä taas on tuonut varmuutta sekä rohkeutta antaa itsestäni enemmän (kuten vaikkapa tuoden kasvot sekä nimen blogiin mukaan, tai julkaisten nämä kuvat).
En voi silti kieltää, etten olisi kerta toisensa jälkeen elämäni aikana huvittunut siitä miten erilaista miesten suhtautuminen ulkoisiin asioihin on ollut (perustuen ihan puhtaasti omiin kokemuksiin). Vaikka se välillä onkin epämiellyttävää, ei se koskaan ole ollut pahansuopaa. Se voi olla kyllä ajattelematonta ja törkeää, muttei kuitenkaan tahallisen oloisesti ilkeää. Mielessäni olen pyöritellyt asiaa ja miettinyt syitä aina opituista tavoista pidemmälle historiaan ja erilaisiin mieltymyksiin asti. Ehkäpä asia on oikeasti tosi monisyinen. Silti huomaan, että omalla kohdalla asia on vaikuttanut siihen, että oloni on aina ollut vastakkaisen sukupuolen kanssa jotenkin rennompi kun taas naisseurassa menen herkemmin puihin ja olen enemmän varuillaan. Olen tietoisesti kiinnittänyt asiaan huomiota viime vuosina ja ehkäpä se on auttanut sillä nykyään ystäväpiirini on jo selvästi naisvoittoista.
Kun näin itseäni näissä kuvissa ja panikoin julkaisua, mietin jälleen, miksi sitten lähdin mukaan tähän. Rakastan alusvaatteita ja ihastuin Changen täydelliseen istuvuuteen ja merkki kilahti suoraan suosikkeihin, mutta taustalla oli tietenkin enemmän, osin itsensä ylittämisen tunne mutta myös uudenlaisten kokemusten kerryttäminen. Toisaalta en pane myöskään pahaksi ajatusta erilaisten vartaloiden näkymisestä mediassa muistuttamassa, että olemme erimuotoisia ja -kokoisia, eikä minkäänmuotoinen kroppa tai ulkonäkö kerro oikeastaan mitään itse ihmisestä. On inhimillistä stereotypioida ja kategorioida erilaisin perustein, muutenhan maailma olisi kaaos. Niinpä myös ulkonäön pohjalta, mutta onneksi siihen pystyy vaikuttamaan, taistelemaan hätäisiä johtopäätöksiä vastaan ja muistamaan, ettei pelkkä pinta kerro menestyksestä, onnesta, itsevarmuudesta, älykkyydestä tai oikeastaan yhtään mistään oleellisesta, se on vain, noh, pintaa.
Olen vuosien saatossa oppinut olemaan lempeämpi itseäni kohtaan vähän kaikessa, niinpä myös ulkonäön suhteen. Ajattelen, että olen päässyt harppauksen eteenpäin itseni kanssa julkaistessani kuvat, joissa olen paljaana enkä omiin silmiin järin onnistunut tai oikeastaan edes itseni näköinen. Look ja kasvojen ilmeet ovat kuvissa niin erilaiset, että mieskin myönsi, että jos ei tietäisi, ei välttämättä edes tunnistaisi. Mutta kaikkein turhimmasta itsekritiikistä irtiopettelu ei ole tapahtunut sormia napsauttamalla ja matkaa on vielä jäljellä. Pyrinkin kaikella tarmolla ajattelemaan, että meillä on vain yksi elämä ja yksi kroppa, joten haluan voida katsoa sitä lempeästi ja lämmöllä. Ajatella, että se on ihan riittävän hyvä. Kaikkien ei tarvitse pitää, eivätkä kaikki pidä, se olisi täysi mahdottomuus, mutta pääasia jos itse osaan elää sen kanssa. Sitä paitsi, olen lässy, uskon ihan oikeasti, että hymy tekee ihmisestä kauniin, joten niinä päivinä kun peilikuva ketuttuaa, parempi vain hymyillä tavallista enemmän!
Changelle iso kiitos yhteistyöstä, joka ihan aidosti pisti ylittämään omia rajojani ja tekemään sellaista, mitä muuten en olisi tehnyt!
Samaiset liivit löytyvät täältä. Kuvat ja stailaus: Phot-O-Rama
Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.
