Kun jättäydyin kuuden vuoden jälkeen silloisesta työstäni pois otin hypyn tuntemattomaan. Olin liian kauan viipynyt arjessa, joka ei antanut tarpeeksi. Toki työssäni oli paljon hyvää ja sieltä saadut kokemukset ovat todella korvaamattomia, mutta vuosi vuodelta tuntui vahvemmin siltä, että illat menivät seuraavaan päivään henkisesti valmistautuessa ja viikonloput yrittäessä toipua menneestä työviikosta. Työ ei enää antanut energiaa ja lopulta se tuntui pelkästään vain imevän sitä. Aikani tilanteessa vellottua ajattelin, että mikään ei muutu itsestään eikä mitään saa, jos ei yritä. Mietin pahimpia kauhuskenaarioita, ja tulin siihen lopputulokseen, että aina voi tehdä uusia ratkaisuja ja harva valinta on lopullinen. Loppujen lopuksi vahingollisinta itselle olisi ollut, jos en olisi tehnyt muutosta ja katsonut, mitä muuta elämällä on annettavanaan.
Niinpä irtisanouduin. Halusin ottaa etäisyyttä kaikkeen, päästä kiinni siihen, miten aikani ja elämäni haluan käyttää. Mikä oikeasti saa syttymään ja mihin on eniten annettavaa. Halusan antaa tilaa uusille ajatuksille ja luovuudelle. Ja niinhän sen on usein tapana mennä, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu – jostain sieltä edestä, jonne ei olisi edes nähnyt, jos ei olisi uskaltanut ottaa askeleita eteenpäin. Vaikka päätöksen teko oli vaikeaa ja vei kauan, niin sen tehtyä seurasi mieletön helpotuksen tunne.
Etäisyys on tehnyt hyvää, olen saanut tilaisuuden tarkastella itseäni ja elämääni uudessa valossa. Olen huomannut, mitkä asiat nousevat aivan erityisen korkealle ja mitkä aiheet ovat loputtomia motivaation lähteitä, sanomattakin varmasti tässä vaiheessa selvää, että matkailu on minulle yksi niistä asioista. Olen aina reissannut paljon, elämäni ensimmäiset kolme vuotta asuin Etelä-Ranskassa, tunnelmallisessa Grassessa, jonka lämpöön ja tuoksumaailmaan ikävöin edelleen takaisin. Ehkä reissupolte on verissä, vanhempani ovat matkustaneet paljon ja isäni on asettunut Wieniin eläkepäiviään viettämään. Lapsena teimme pitkiä omatoimisia kesälomareissuja Euroopassa ja talvella saatettiin paeta etelän lämpöön.
Ensimmäisen oman matkani tein 17 -vuotiaana, yllätys yllätys, juuri Ranskaan. Sen jälkeen olen matkustanut jatkuvasti kasvavalla tahdilla omatoimisesti ja jo teini-iästä lähtien kokenut vahvaa vetoa ulkomailla asumiseen. Vähäksi aikaa se toteutui kun lähdin vaihtoon Malesiaan, joka oli jollain tapaa käännekohta. Sitä ennen olin nähnyt vain Eurooppaa, ja Aasian kolkat hurmasivat uudella tapaa. Ymmärsin entistä vahvemmin, miten paljon on nähtävää ja hullaannuin tunteesta, jossa huomasin, että pärjään ja uskallan. Ihastuin siihen, miten paljon aika muualla opetti ja näytti, ei vain ympäröivästä vaan myös itsestäni. Sen puolen vuoden aikana reissasin Kaakkois-Aasiaa ristiin rastiin ja palattuani on ollut vaikea olla aloillaan. Halusin käydä kaikkialla ja nähdä kaikki maat, aistia ja oppia jatkuvasti uutta komealla ja näkemällä.
Siitä lähtien olen matkustanut niin paljon kuin olen voinut, aikoinaan osin myös työn puolesta, mutta erityisesti omatoimisesti. Rakastan erilaisia matkoja, erilaisia kohteita, lentokenttiä ja lähdön tunnelmaa. Tähän mennessä maita on kertynyt noin 55, laskutapa vaikuttaa luonnollisesti lukemaan. Vaikka pääsääntöisesti pyrin näkemään uutta, niin jotkut kohteet vetävät takaisin, Ranskalla on erityinen paikka sydämessäni ja jollain hassulla tapaa sinne matkustaminen tuntuu kuin menisi kotiin. Wienissä taas olen isäni myötä käynyt ainakin kymmenisen kertaa ja niitä matkoja on luvassa myös tulevaisuudessa.
Mitä enemmän asioita ajattelen, sitä enemmän haluan nähdä uutta ja olen valmis tinkimään muusta voidakseni lähteä reissuun. Samoin huomaan tuottavan tyydytystä omien kätten jäljen näkeminen, konkreettisten asioiden tekeminen, estetiikka ja viestintä. Enkä pelkää epävarmuutta, päinvastoin, omien mukavuusrajojen liepeillä ja ulkopuolella on mahtavat mahdollisuudet kokea uutta ja oppia lisää. Haaveissani siintää pitkä maailmanympärysmatka ja jossain vaiheessa myös ulkomailla asuminen.
