Kuljen lähes juosten kohti Kaisaniemeä. Päällä yöpaidan tilalle heitetty, ensimmäisenä käteen sattunut mekko, silmissä nopeasti sudittu ripsiväri. Hiukset taisin unohtaa harjata.

Tuttu Spotify-listani katkeaa kuulokkeissa yllättäen ja vaihtuu kesken kappaleen kotimaiseen iskelmään.

Perutaan häät, perutaan kakku ja veljesi bändi.
Soitetaan lävitse suvut ja pappi, että ei saatu raameihin kuvaa.
Meistä ei ollutkaan siihen hommaan.

En ole kuunnellut sitä aiemmin, en huomaa painaneeni mitään. Taikauskolle olisi siinä tilaisuus.

Myöhäinen kesäilta on yllättävän lämmin. Tennarit taputtavat auringon haalistamaa asfalttia. Mietin muistinko kiireessä napata kotiavaimen matkaan.

Kohtaan katseesi ihmisten yli ja askeleeni hiljenevät. Kiire loppuu. Tässä me nyt ollaan. Vatsaa puristaa, mutta sydän liikahtaa. Kysyt mitä haluan juoda. Viiniä, lasi. Naurahdan. Se isoin.

Kuljemme tyhjien pöytien ohi osaamatta päättää minne jäädä, ravintolaa läpi ja takaisin. Ikään kuin uskaltamatta pysähtyä, valita onko parempi olla lähellä vai kaukana.

Sinä ruutupaidassasi. Korjaat hiuksiasi, näytät hyvälle.

Elämäni kummallisin ihmissuhde.

Muistelen mielessäni, kuinka ei kovinkaan kauaa sitten hymähdit pienen ruokapöytäni ääressä istuessa, että jos vielä joudumme miettimään näitä, niin se on varmaan siinä. Mutta ei se ollut. Tässä olemme edelleen. Sinun ei tarvitsisi, olet ollut koko ajan vapaa lähtemään. Kuten minäkin.

Puhumme niitä näitä. Etsimme aiheita arjesta, sukellamme tv-sarjoihin ja nauramme menneelle kohtaamiselle. Kierrämme nuotion ympärillä katsomatta tuleen.

Puolen yö aikaan epäilen, että tulemme pian häädetyiksi ulos. Ne harvatkin varatut pöydät ympäriltä ovat tyhjentyneet. Kukapa heti juhannuksen jälkeen enää jaksaisi. Google kuitenkin tietää kertoa, että meillä on vielä aikaa.

Tällä kertaa sinä tartut aiheeseen. Sanomme samat sanat ja luomme samat katseet. Tiedämme kaiken jo sanotun ja vielä sanomattoman. Mitä tämä on? Meidänhän siihen pitäisi osata vastata, mutta emme osaa. Valintaan tarvitaan kaksi. Silitän varovaisesti kättäsi ja jäämme kiinni siihen, kosketukseen.

Aika juoksee kuten minä aiemmin. Se tekee niin aina seurassasi. Ennemmin kuin huomaammekaan pikkutunnit ovat ohittaneet valomerkkinsä. Joku pyytää lähtemään ja ovi kääntyy lukkoon takanamme.

Yöilma on edelleen lempeä, tai sitten se on viinin vaikutusta. Jäämme seisomaan jalkakäytävälle, valokyltti loistaa yllä. Tunnen hengityksesi kun maistat huuliani. Sillä hetkellä aika lopettaa liikkeensä. Tunnen kehosi ja vartaloani vasten painuvan käden.

Kumpikaan ei irrota. Kumpikaan ei lähde.

Tartun käteesi. Kuiskaan; tule. Juoksemme öisen kaupungin valojen läpi. Olen kompastua kadun ja nurmen liitokseen, mutta pidät kiinni. Poissa yölinjojen valoista palaamme hetkeen, jossa hengitys on riittävän lähellä kuultavaksi.

Kotona katselen nurmikon värjäämiä jalkojani ja hiekan tahrimaa takkia. Laitat viimeisen viestin.

Nukahdan vain herätäkseni hetkeä myöhemmin herätyskellon ilkeään muistutukseen arjesta. Makaan pimennysverhojen hämärtämässä kodissani, jonne intensiivinen aamuaurinko onnistuu ujuttautumaan vaillinaisten kaihtimien raoista. Tänään en tule kuulemaan sinusta, etkä sinä minusta. Tällä kertaa kaikki ei ole samoin, mutta miten, en tiedä. Jään odottamaan aikaa, jolloin kohtaamme jälleen. Ehkä etäisyys antaa vastauksia.