Menneinä viikkoina ilmassa on ollut jonkinlaista kevätväsymystä, erityisesti tämä kulunut on ollut ihan kummallinen, vahvasti väsynyt. Voisin kirjoittaa siitä, kuinka mielessä pyörii se, etten tiedä mitä tekisin työkuvioiden suhteen. Että tällä hetkellä ilmassa on jotenkin muutoksen väreitä, mutten vielä tiedä niiden mittakaavaa. Tai siitä, kuinka olen tällä viikolla valunut hetkittäin syvällekin ajatuksissa siitä, että täytän ihan pian 34.
Työkaveri täytti tällä viikolla saman verran ja se kuulosti jotenkin hurjalta, sitten tajusin, että itse täytän ihan saman verran. Mietin, millainen mennyt vuosi on ollut ja millainen haluan tulevan olevan, mitä olen saanut aikaan ja mitä haluan saada aikaan. Tunsin, että eihän tässä enää ihan nuori ole. Facebookissa vilkkuu ikätovereiden omakotitalot ja kouluikäiset lapset ja itse murustelen riisikakkua lauantaiaamuna sänkyyn ja katselen klassikoita HBO:lta ajelehtien ympäriinsä.
Tai kuinka olen viettänyt yön tunteja yrittäessäni selvittää, mistä saisi pientä teknistä tukea blogille mitenkään järkevään hintaan (haasteita, joita ei todellakaan osannut ajatella omilleen heittäytyessä). Kuinka turhautunut olen tunteeseen, että luulen löytäneeni ratkaisun, mutta sitten en olekaan.
Niistä kaikista ajatuksista voisi kirjoittaa oman postauksensa ja enemmänkin, mutta päädyn silti kääntämään kirjaimet hyvään, sillä sitä on, aina.
Saatoin kirjoittaa viikolla miehelle (mitä ihmeen sanaa tässä kuuluu käyttää tyypistä, jonka kanssa hengaa yksinoikeudella ja säännöllisesti?) tyyppillisellä mustalla vivahteellani, että kurja viikko, elämä on ohi, millään enää mitään merkitystä ja kävelen ratikan alle (siihen todella on syynsä, miksi valitsen jättää huumorini pitkälle blogin ulkopuolelle). Valittaminen auttoi vähän ja lopulta nauratti. Tuli tunne, että olisi mini-irtioton paikka. Niinpä suuntaamme huomenna päiväretkelle Riihimäelle. Riihimäelle, miksei? Parhaat Riihimäki-vinkit nyt siis kommenttikenttään, kiitos!
Toinen minimatka, jota odotan (vai voiko viikkoa kutsua minimatkaksi?), on kolmen viikon päässä siintävä Georgia. Odotan sitä oikeasti niin paljon, etteivät sanat riitä. Harvaan matkaan olen jaksanut alkaa valmistautumaan niin ajoissa kuin tähän, mutta jotenkin itse valmistautuminen tuo jo irtioton tuntua, siirtää ajatukset matkaan, jossa ei vielä ole, mutta kohta tulee olemaan.
Mutta sitä ennen on kuitenkin toinen, vähintään yhtä hyvä syy hymyillä, pienet synttärikemuni ensi viikolla. Oikeasti virallinen päivänihän on vasta toukokuun alussa, mutta reissujen ja pyhäpäivien takia tämä tuntui luontevimmalta ajankohdalta rennolle illanvietolle. Siinäkin on jotain hyvin monimerkityksellistä itselle.
Merkitystä on esimerkiksi sillä, että saan aikaiseksi järjestää jotain, kutsua ihmisiä luokseni, vaikka olen huono emännöimään enkä ainakaan tahdo olla keskipisteenä. Että järjestän ja kutsun, vaikka tiedän, että tulen jännittämään. Tai oikeastaan jännitän jo nyt.
Jännitykselle merkityksen tuo ajatus siitä, että olenpa onnekas, että voin järjestää illan luonani, johon kutsua ihmisiä. Se tuntuu jotenkin pysäyttävältä. Ei tällaista olisi ollut kymmenen vuotta sitten elämässäni. Ei nytkään kutsulistani ole pitkä, mutta siinä on ihmisiä. Hyviä ihmisiä. Ihmisiä, joiden haluan limittyvän elämääni, ja jotka valitsevat tulla luokseni. Tämä voi kuulostaa absurdilta ja suurelle osalle ihan arkiselta jutulta, mutta itselle on kaikkea muuta. Tunnen syvää liikutusta siitä, että jokainen paikalle tuleva on valinnut tulla, käyttää lauantai-iltaansa minuun. Sen ajatuksen lämpö kumoaa vatsanpohjassa kipristelevää jännitystä.
Mietin kuulostanko päälle liimatun siirappiselta sanoessani noin, mutta tarkoitan sitä syvästi. Niin pitkään elämässäni kipuiltuani sellaisten asioiden kanssa kuin irrallisuuden tunteen ja arkuuden ihmisten suhteen, tällainen asia tuo ikään kuin konkretian siihen, että jotain on vuosien varrella tapahtunut. Nyt sekä uskallan kutsua ihmisiä luokseni, ja nyt on myös ihmisiä, joita kutsua ja jotka haluavat tulla. Sitä todella osaa arvostaa.
Jos siis olen kipuillut oma ikääntymisen, oman ajelehtimisen ja väsymyksen kanssa, niin tarpeellista perspektiiviä tuovat nuo kääntöpuolen asiat. Eli vaaka taitaa silti olla aika paljon kallellaan sinne hyvään. Näissä ajatuksissa viikonloppuun. Nauttikaa kevätauringosta blogiystäväni!
