Tänä aamuna heräsin hitaasti, kuten aina kun vain voin. Monista muista aamuista poiketen tunsin pientä yksinäisyyttä, siitäkin huolimatta, että ensimmäisenä lomaviikkona olen saanut olla seurassa enemmän kuin yleensä. Ulkona paistaa aurinko, on loma, eikä näkyvää syytä tunteelle ole. Tai ehkä on. Menneenä viikkona on ollut paljon kaikkea, eikä tulevalle oikeastaan ole vielä mitään. Ehkä mieleen hiipinyt melankolia oli vain poikkeuksellisen sosiaalisuuden tuoma luonnollinen jälkireaktio.

Siitä kuitenkin seurasi oikeastaan hyvää. Pysähdyin miettimään enemmän kuin menneinä sunnuntaiaamuina, vaikkakaan ajattelun puutteesta kukaan koskaan vielä ole syyttänyt. Katselin sängystä käsin kotia. Muistin kotikuvan, jonka olin Instagramiin joskus ladannut. Se kuva jäi kummittelemaan mieleen, ja vaivasi erityisesti viime syksynä kun olin putkiremppaa paossa. Oikeastaan sattumalta tuolloin kuvaan törmääminen sai miettimään, haluanko lainkaan palata tähän asuntoon.

En enää halunnut, mutta aiemmin tekemäni sopimus velvoitti sitä. Pelkäsin liikaa muistoja, joita jo pelkkä kyseisen kuvan näkeminen aiheutti. Vaikken ole taikauskoinen, annoin hetkeksi vallan kuvitelmalle, että asunto itsessään pitäisi yllä henkisesti hankalaa tilaa. Järkeilin sen pois neliöistä ja ajattelin, että ehkä tietyt visuaaliset elementit saattaisivat toimia mielen ärsykkeinä ja laukaisisivat tietyn tunnetilaan. Että olisi ikään kuin ehdollistunut tuntemaan jollain tapaa tietyssä paikassa ja ajatukset taantuisivat kun palaan seinien sisään, jossa en ollut voinut kovin hyvin.

Palasin silti, varovaisesti. En uskaltanut hakea kaikkia tavaroita heti varastosta ja varoin sijoittamasta mitään kalusteita samoille paikoille, kuin millä ne olivat olleet ennen evakkoaikaa. Halusin kokonaan uuden perspektiivin pieneen asuntooni. Tänä päivänä sohva on lipunut tutulle paikalleen, mutta kaikki muu on edelleen toisin. Ja tavallaan sen saman vertauskuvan voi sisällyttää elämääni, jotain on lipunut paikoilleen, mutta aika paljon on silti toisin.

On aika ennen putkiremonttia ja aika sen jälkeen.

Aikana ennen tapahtui paljon ikäviä asioita niin työn puitteissa kuin läheisten terveydessä ja perhesuhteissa. Puhumattakaan rakkauselämästä, jonka vaiheen koin tavallaan tarvitsevani, jopa silloin kun elin sitä, mutta se ei silti vastannut toivetilaani. Siitä ajasta voisi kertoa hyvin monta pientä erilaista tarinaa.

Kun viime syksynä muutin evakkoon, asiat alkoivat monella tapaa osoittaa paikoilleen asettumisen merkkejä, sellaisia signaaleita, joita en ollut lähes pariin vuoteen nähnyt. Se sai ajattelemaan, että ehkä miljöön muutoksella oli isompi rooli kuin osasin ajatella. Että kun asiat vie toiseen ympäristöön, ne myös repeytyvät irti vanhoista kaavoista ja esineistä, jotka muistuttaa tietystä olotilasta. Tai sitten ylianalysoin ja sattumilla oli suurempi merkitys kuin muulla.

Joka tapauksessa pelkäsin hyvän suunnan romahtavan kun palaan, mutta niin ei käynyt. Koti ei tuntunut samalta, erilainen sisustus ja remontoitu pohja saivat sen näyttämään toiselta. Vanhat tunteet eivät vyöryneet yli. Oikeastaan, tänä vuonna vallalla ovat olleet onnistumiset ja onnelliset olotilat. Vastoinkäymiset ovat olleet vain pieniä töyssyjä, ei syviä kuoppia, ja olo on tuntunut kaiken kaikkiaan levolliselta.

Ehkä en saa koskaan tietää, mikä oikeastaan oli laukaiseva tekijä, joka sai asiat pyörimään uuteen suuntaan. Ehkä yritän likaa ymmärtää sitä palavasta kiinnostuksestani asioiden syy-seuraussuhteisiin, vaikka se välttämättä ei ole oleellista, vain uteliaisuuden janoa. Tai sitten se on jotain, jonka näen vasta paljon myöhemmin. Se voi myös olla monen osatekijän summa, jolloin yhtä oikeaa vastausta ei ole. Uusilla arkirutiineilla saattoi olla oma vaikutuksensa, omilla rajanvedoilla ja kommunikaatiolla toinen, vastoinkäymisillä ja niiden luonnollisilla jälkimainingeilla kolmas. Unohtamatta kaikkia mahdollisia itsestä riippumattomia vaikuttimia.

Joka tapauksessa, paljon on muuttunut. Niin läheisissä ihmissuhteissa, työssä kuin vapaa-ajassa. Ja tietenkin parisuhteessa. Nyt kun katson edessä avautuvaa näkymää pieni haikeus alkaa tuntua lähinnä huvittavalle ja huomaan, että tämä sama koti ei oikeasti ole itselle enää sama kuin se aikoinaan oli. Se sekä näyttää erilaiselle, että tuntuu sellaiselle.

On tunne, että olen taas jollain tapaa taitteessa. Aloitan uuden työn, mikä varmasti tulee muokkaamaan paljon arkea. Jos jo aiemmin olen käynyt läpi muutoksen isäsuhteessa, nyt paikkaansa hakee suhde äitiin. Jos vuoden aikana olen joutunut yhä enemmän kohtaamaan vanhemman vanhenemista ja vastuun siirtymistä, todennäköisesti aika tästä eteenpäin on pysäyttämätöntä murrosta menneelle äiti-tytär -dynamiikalle. Yön pimeinä tunteina se pelottaa. Millaista on yksin pitää huolta ikääntyvästä vanhemmasta ja apua tarvitsevasta sisaruksesta? Miten tulen löytämään balanssin niin, että se ei ime kuiviin ja syö omaa elämää? Yritän ajatella, että asioilla on tapana löytää uomansa ja se, mitä ennakolta pelkää, harvoin lopulta on niin pahaa. Silti asia on ollut paljon mielessä.

Lisäksi olen nyt ottanut aikuiselämäni ensimmäisiä kunnollisia askeleita talouden pitkäntähtäimen suunnitelmallisuudessa ja säästämisessä. Toivon, että vuoden aikana nekin valinnat vaikuttavat jotenkin omaan olemiseen ja ajatteluun.

Myös parisuhteen kohdalla uskon asioiden elävän, tuleehan syksyllä kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun aloimme vaihtamaan viestejä ja viettämään satunnaisia iltoja yhdessä. En vain vielä tiedä millaista toivoisin. Ehkä ei tarvitsekaan. Siitä huolimatta uskon, että jälleen vuoden kuluttua tilanteessa on uutta.

Tavallaan tämän aamun tunne on jollain tapaa uniikki. Tässä olen, loma-aamuna, aloittamassa ihan tavallisia sunnuntaipäivän juttuja, mutta silti jotenkin tietoisena siitä, että olen taas yhdenlaisessa taitekohdassa.

Kuvat: Ilona, Torpan tyttö