En ole kovin itkuherkkä, mutta tänä aamuna purskahdin itkuun ihan mitättömästä syystä.
Hetken voimakasta reagointiani ihmeteltyäni ymmärsin, ettei se oikeastaan ollut reaktio kyseiselle asialle vaan enemmänkin purkaus tällä viikolle.
Ensimmäinen työviikko on takana. Se ei pitänyt sisällään vain arkeen paluun vaan niin paljon asiaa, ihmisiä ja uusia käytäntöjä, että mieli on käynyt ylikierroksilla ja seilannut aallokossa. Koska joka päivään on mahtunut niin paljon, on viikkokin tuntunut jotenkin tavattoman pitkälle. Tänään olenkin ollut puhki.
Ensin meinasi iskeä syyllisyys, etten jaksanutkaan lähteä lukemaan viikon muistiinpanoja kahvilaan tai edes iltakävelylle, mutta sitten ymmärsin olla itselle armollinen. Ehkä menneen viiden päivän jälkeen on ollut ihan ansaittua viettää kokonainen päivä sisällä ja lähes kokonaan sängyssä.
Uuden aloittaminen on työlästä, palkinto seuraa aina viiveellä.
Torstaina koin konkreettisesti kontrastin uuden ja vanhan välillä. Aamupäivän vietin uudessa työssäni Vallilassa. Yritin omaksua kaikkea uutta, mitä kovin lyhyessä ajassa on pakko sisäistää. Tunsin voimakasta riittämättömyyttä ja eksyksissä oloa. Iltapäivällä kävin vanhalla työpaikalla. Istuin viimeiseen palaveriin, jossa jätin projekteja taakseni ja autoin ideoimaan tulevaa oman kokemuksen pohjalta. Yhtäkkiä tunsin olevani vahvoilla. Tiesin, mistä puhun ja hahmotin heti kokonaiskuvan. Tunsin itseni hetken aikaa ammattilaiseksi.
Vaikka se tuntui hetken aikaa ihanalle, tiesin kuitenkin, että olin lähtenyt nimenomaan kaipuusta uuteen. Halusta kehittyä ja kasvattaa omaa amattillista osaamista. Se ei kuitenkaan poista sitä, että epämukavuusalueella liikkuminen voi olla äärimmäisen viheliäistä, vaikka sen kuinka tiedostaisi osaksi prosessia. Uuden omaksuminen vaatii työtä ja oman paikan löytäminen vie aikaa. Siinä kohtaa voimakas tunnollisuuteeni ja harkitsevuuteni puskee vahvasti pintaan. Haluaisin päästä nopeasti kärryille toimiakseni oikein ja ollakseni hyvä työntekijä.
Epävarmuus kiristää pinnaa, vaikka ymmärrän, että uuden oppiminen ottaa aina oman aikansa. Asiat täytyy tehdä tarpeeksi monta kertaa, jotta niihin kasvaa varmuus. Tässäkin koittaa se päivä kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Ja se tunne tulee olemaan ihana. Se, kun yhtäkkiä huomaa tietävänsä ja ymmärtävänsä. Tai kun uskaltaa haastaa ja tietää mistä puhuu. Täytyisi vain olla kärsivällinen, eikä se ole vahvuuteni.
Onkin ristiriitainen olo.
Samalla tiedän, että tämä alkuolo on vain vaihe ja kuuluu asiaan. Epävarmuus ja ajatusten sekä tunteiden heittely on täysin ymmärrettävää, onhan lyhyessä ajassa omaksuttava valtava määrä tietoa ja prosesseja ihan uudessa ympäristössä.
Samalla kun katson eteenpäin, uudet kuviot näyttäytyvät mielenkiintoisina ja koen tärkeäksi haastaa itseäni sekä osaamistani. Haluan kulkea tämän vaiheen, kyetä sietämään epävarmuutta. Koen saavani olla mukana ainutlaatuista vaihetta ja tämän jälkeen osaan niin paljon entistä enemmän. Noita ajatuksia toistin tämän viikon aamuina mielessäni kun kipuilin aikaisten aamujen ja mielen kaoottisuuden kanssa.
Vanhasta kokemuksesta tiedän, että ensimmäiset viikot ovat ne sotkuisimmat, mutta helposti jopa ensimmäiset kolme kuukautta on vielä aikamoista opettelua. Ehkä vasta puolen vuoden jälkeen alkaa olemaan enemmän kotonaan. Tiedän, että jälkeen päin katsottuna se aika on lyhyt, mutta nyt se tuntuu ikuisuudelta. Haluaisin jo olla mielessäni askeleen varmemmalla pohjalla.
Mekko: Bikbok / Laukku: Tiger of Sweden / Sandaalit: Vagabond
