Aurinko paahtaa siniseltä taivaalta ja etsin suojaa Valeri Lobanovskin mukaan nimetyn stadionin pääportilla. Kierrän edessä seisovaa patsasta ja jään katsomaan ohi kiitävää liikennettä. On perjantaiaamupäivä Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa ja ensimmäisen päivä alkaa vain lyhyen matkan päässä kotoisasta hotellistamme, Hotel Gintamasta. Olemme kävelleet ohi jylhän ja neuvostohenkisen maan nimeä kantavan hotellikompleksin, ja lähes sivuuttaneet jo edellisiltana tutuksi tullutta Maidan Nezalezhnostia, itsenäisyydenaukiota, Kiovan keskustan sydäntä.
Aukion alle aukeaa ostoskeskus, Globus Mall, jota ei osaisi odottaa suihkulähteiden välissä kävellessä. Mutta kun portaita laskeutuu alas, unohtaa olevansa maan alla. Maan alla on seuraava kohteemmekin, mutta ei tässä. Niinpä vain luon pitkän katseen alusvaatteita myyvään liikkeeseen, nappaan kioskista pullot, vettä ja vodkaa, ja jatkan laskeutumista kohti metroa.
Baikoven hautausmaa
Baikove Cemetery lukee kartassa valtavan vihreän alueen keskellä. Sinne päästäkseen on kuljettava matalien kerrostalojen ja korttelikauppojen ohi, ylitettävä rautatie ja kestettävä elokuun kuumuutta. Suurta hautausmaata ei voi olla huomaamatta, toisin kuin sen syrjään jäävää porttia.
Kuljemme korkeaa muurin viertä. Polku kapenee. Vielä vähän, portin on tultava pian vastaan. Jossain vaiheessa ymmärrämme kääntyä takaisin, mutta otsa on jo hiessä. Vesipullo tyhjenee kun lopulta nousemme ylös Baikova-katua ja vihdoin tavoitamme hautausmaan portin. Olisihan se pitänyt osata arvata jo alussa kukkamyyjien kojuista.
Hautausmaa ei ole vihreä vain kartalla, vaan se tarjoaa varovaista varjoa ja kuumana keskipäivänäkin kunnioitusta herättävää salaperäisyyttä. Liikenteen äänet jäävä kauas. Aika on kuluttanut kuolleiden muistomerkkejä, luonto vallannut kauimmaisia kivirivejä. Tunnen hengästystä ajatellessani, että tämän kaiken keskeltä pitäisi löytää yksi tietty hauta.
Baikoven läpi kulkevalla kadulla seisova mies viittoo eteenpäin kun osoitamme karttaa ja toistamme Lobanovskin nimeä kysyvästi. Eteenpäin siis.
Hautarivit toistuvat, jalat ja kuumuus painaa. Jossain vaiheessa lakkaan ihastelemasta menehtyneiden maailman tunnelmaa, vaikka se ansaitsisikin sen. Kun katu lopulta alkaa nousta vienosti ylöspäin, muuttuu myös hautausmaan ryhti. Siistimpää, huolitellumpaa ja massiivisempaa. Hautojen vieressä seisoo kiveen hakattuja vakavia kasvoja. Historian merkittäviä henkilöitä. Miehiä.
Niiden keskellä emme ole enää hukassa ja pian havahdun huudahdukseen: ”Täällä”. Puikkelehdin pikkuiselle kukkulalle, josta avautuu kiehtova näkymä alas Kiovan kerrostaloihin.
Vodkaa Valeri Lobanovskin haudalla
Emme ole ainoat haudalla käyneet. Kivilevyn pintaan on kuivunut neilikoita ja pylväikköön kätketty muistoja. Istumme hiljaa haudan eteen asetetulla kivisellä penkillä, joka kuin vastauksena toiveeseen jää tuuhean puun varjoon.
Valeri Lobanovski oli ukrainalainen valmentajasuuruus. Yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä jalkapallovalmentajista. Pioneeri, jonka valmennusmetodit elävät edelleen.
Kaivan laukusta helteen lämmittäneen vodkapullon. Kulaus elämälle. Irvistän ja ojennan pullon miehelle, joka asettelee Valerista kertovaa artikkelia haudan reunalle. Kunnianosoitus Lobanovskin elämäntyölle. Luin tekstin hotellilla ennen lähtöä, sitä ennen tuskin tiesin Valeria, mutta ajatus Kiovaan sukeltamisesta Lobanovskin jalanjäljissä herätti uteliaisuuden. Miksi ei? Lobanovskin vaikutus Ukrainaan kiehtoo suuremmassa perspektiivissä kuin jalkapallo.
Toinen hörppy. Irvistys.
Kävely samaa reittiä takaisin ei tunnu niin pitkälle kuin tullessa, ehkä se on vodka, ehkä se on turtuminen lämpöön. Huvittuneena harmaan kerrostalon juurella huomaamme Suomen lippua kantavan kahvilan, mutta luotamme myöhemmin löytävämme meille sopivamman lounaspaikan. Hyppäämme metroon ja suuntaamme kohti Kiovan vanhoja kortteleita.
Edellisenä iltana olemme syöneet tillin kyllästämää paikallista ruokaa, nyt istahdamme kasvisruokavaihtoehtojakin mainostavaan Très Branchéen. Sen suurien aurinkovarjojen ja valoköynnösten alla seisoo sirot pastellisävyiset metallipöydät pienine kukkamaljakoineen. Tämä on hyvä, tai oikeastaan erinomainen. Lounas ja lasi Aperolia virvoittavat mielen ja lähdemme kiertämään vanhankaupungin kulmia.
Haluan löytää siilin.
Kiovan siili
Hedgehog in the Fog -monumentti on palkitun samannimisen neuvostoaikaisen animaation muistomerkki, mutta itselle se edusti kotona matkaoppaasta bongattua hassunnäköistä siilipatsasta, josta kehkeytyi humoristinen pakkomielle päästä näkemään se läheltä. Mutta siiliä ei oltu tehty löydettäväksi.
Ylitimme katuja ja ohitimme kortteleita, kurkimme sisäpihoille ja katsoimme yhä uudelleen ja uudelleen karttaa. Istuimme uupuneina puistoon syömään jäätelöä vodkahörpyn kera. Lepo ja vielä uusi yritys.
Ohitimme yhä uudelleen Google mapsin tarjoaman kohdan, mutta ei siiliä. Aikataulu alkoi painaa päälle ja lopulta myönsin, että ehkä pärjään ilman. Mutta avain oli irti päästämisessä.
Ei mennyt kuin hetki niistä sanoista kun pienen puiston keskellä seisoi puisen pölkyn nokassa melko pieni ja vaatimaton siili. Siinä se oli, suu avoinna ja katse kohti puiden latvoja. Siihen tuskin olisi kiinnittänyt huomiota, jos ei olisi osannut katsoa, mutta ei Kiovassa ole liikaa nähtävyyksiä, joten tämän voi kai lukea sellaiseksi.
Hörppy vodkaa siilin kunniaksi. Ei irvistystä. Pullo näyttää kumman tyhjälle.
Askel tuntuu keveältä. Pysähdyn katsomaan aamupäivällä ohitettuja alusvaatteita. Myyjä tarjoaa apua ja katson hölmistyneenä. En pysty keskittymään. Pirullinen vodka iskee salakavalasti. Onneksi pian olemme hotellilla, hetkeksi.
Maidanin tanssivat suihkulähteet
Kiovan Dynamo kohtaa Shakhtar Donetskin Kiovan olympiastadionilla. Mikä olisikaan sopivampi tapa viimeistellä Lobanovskin hengessä aloitettu päivä. Viini hotellihuonessa, tennarit jalkaan ja metroon. Muistan hämärästi vilkkaan fanituotekaupan ja ihmisvirran stadionille, mutta valtavan rakennuksen seinämistä kauniisti siivilöityvän laskevan auringon voin todentaa vain kännykkään tallentuneesta kuvasta.
Ottelun jälkeen nousemme ylös tutuksi tullutta reittiä metrosta Maidanin aukiolle. On jälleen se hetki illasta kun kaiuttimista tulvii 90-luvun Celine Dion ja suihkulähteet tanssivat värivalojen kera. Aukio on täynnä ihmisiä, perheitä, ystäviä ja ohikulkijoita. Kaupustelijat tarjoava hohtavia ilmapalloja ja kaiken keskellä valmistuu todennäköisesti maailman suurin hattara monen pastellisävyn sokeririhmasta. Istumme sivukadulla rinteessä sijaitsevaan ranskalaishenkisen Très Francaisin terassille illalliselle ja kaikki on hyvin.
Vielä ennen hotelliin paluuta katselemme kukkulalta öisen Dnepr-joen valoja.
Kiova on kohdellut hyvin.
Jos jatkaisi aukiolta luoteeseen, päätyisi valtavan sinisen edelleen toiminnassa olevan luostarin luokse, joka on yksi Kiovan näyttävimpiä maamerkkejä. Sen kupeesta voi jatkaa alas rinnettä boheemin Podilin kaupunginosaan, jonne suuntasimme seuraavana päivänä.
Maidanilta etelään Kiovaa halkovaa katua taas vierustaa kansainväliset liikkeet ja modernit ostospaikat sulassa sovussa tunnelmallisen kauppahallin kanssa.
