Kun mietin matkamme viimeisiä päiviä ja ennen kaikkea sen majoitusta, kukkulan laella levittäytyvän Sidi Bou Saidin kärjessä sijaitsevaa Villa Kahinaa, on vaikea sanoa mikä nousee ensimmäisenä mieleen. Ehkä täydellinen sinisen ja valkoisen harmonia, joka sekoittuu horisontissa meren turkoosiin kuin maalauksessa. Tai nukahtaminen vieressä lainehtivan meren ääniin ja heräämistä aamulla sirkkojen soittoon kuin olisi lähempänä luontoa kuin onkaan. Tai ehkä matkan ensimmäinen kunnollinen aamupala tai se onnellinen hetki sängyssä maatessa, kun painoin mieleeni, miltä pitäisi tuntua kehossa kun sänky tukee ja joustaa juuri oikeista kohdista.

Vain kuuden huoneen Villa Kahinassa on paljon tehty oikein. Ennen kaikkea se, että melko tuoreeltaan majoituskäyttöön remontoiduista ylettömän kauniista tiloista sai nauttia rauhassa. Makoillen sohvilla ja kuunnellen huoneesta löytyvästä kaiuttimesta musiikkia parvekkeella aivan kuin olisi omassa ylellisessä loma-asunnossa, mutta niin tarvittaessa henkilökunta oli lähellä ja aamupala saapui hymyillen eteen vain hetkeä sen jälkeen kun oli laskeutunut alakertaan hyvin nukkuneena.

Jo ennen matkaa ajattelin, että haluan Tunisin keskustan vilkkeen jälkeen viipyä hetken rannalla. Tutkin tiiviisti alueen tarjontaa, mutta kerta toisensa jälkeen hakeuduin Villa Kahinan äärelle. Mikään toinen hotelli tai majoitus ei saanut aikaan samaa spontaania ihastuksen tunnetta kerta toisensa jälkeen. Muutenkin läheinen La Marsan rantaviiva suurine hotelleineen tuntui liian persoonattomalle ja viereinen Carthagon alue ei niin visuaaliselle vaikkakin historiallisesti mielenkiintoiselle (lisäksi sinnekin onnistui loistavasti päiväretki läheltä). Oikeastaan sinivaloinen Sidi Bou Said vaikutti juuri siltä, mitä aktiivisen loman loppuun kaipasi.

Villa Kahina kustansi enemmän kuin tyypillisesti olen valmis majoituksesta maksamaan. Usein aktiivisilla matkoilla ajattelen hotellin lähinnä yöpaikkana, mutta nyt sille oli valmis antamaan enemmän aikaa ja siten myös suurempaa rahallista panostusta. Vaikka pitkään emmin kuluja, jälkeenpäin on helppo sanoa, että Villa Kahina oli jokaisen euron arvoinen. Jopa mies, joka tyypillisesti mieltyy rosoisempiin kohteisiin tykästyi paikkaan. Luulen, että sen sai aikaan se, että Villa Kahina on laadukas, mutta siellä ei ole ylellisyyden ikävää kaikua, tarpeettoman muodollista tai jäykkää ilmapiiriä.

Villa Kahina on rento ja siellä saa olla rennosti. Alakerrasta kaikui lempeä bossa nova ja omistajan saattoi löytää aurinkotuolista istumasta. Kukaan ei tarpeetta kysellyt tai huomioinut, vaan vieraana sai nauttia omasta tilasta ja rauhasta. Niin kiva kuin välillä on nauttia hotelliylellisyydestä, en varsinaisesti pidä korostetun palveltavana olemisesta, vaan se saattaa tehdä olon kiusaatuneeksi tai jopa eriarvoiseksi. Siksi parasta on, jos saa nauttia ylellisyyksistä rennossa tunnelmassa.

Villa Kahinan sininen ovi on Sidi Bou Saidin kukkulan läpi mutkittelevan kadun viimeisiä ovia, niinpä sijainti on rauhallinen. Samalla alueen ravintolat ovat ihan lähellä ja alas satamaan sekä hienohiekkaiseen rantaan pääsee kävellen alas meren viertä kulkevaa katua. Kulman takana aukeaa näköalapaikka, josta voi seurata auringon laskemista sataman ja rantaviivan rakennusten taakse.

Villassa voi oleilla siellä, missä mieli tekee. Jossain ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä aukeaa huone, jonka kahta seinää reunustaa pehmeät sohvat kutsuen makoilemaan ja selailemaan pöydälle kasattuja kirjoja sekä lehtiä. Paikan tunnelmassa on kodinomaisuutta, vaikka jokainen yksityiskohta huokuukin välimerellistä eleganssia. Alakerrassa syttyy kynttilämeri hämärän saavuttua ja aamulla seinän mittaiset ovet ovat avattu vastaanottamaan lempeän aamuilman.

Villa Kahina on yksityisomistuksessa ja kiinteistön omistaa paikallinen muoti-ikoni, Afef Jnifen. Rakennus on entisöity alkuperää kunnioittaen ja yleisten tilojen vitriineissä voi ihastella historiallisia vanhoja savi- ja kiviesineitä, joita alueelta on kaivauksissa löydetty. Huoneissa yhdistyy modernit mukavuudet tunisialaiseen tunnelmaan. Valkoinen makuuhuone, siniset ikkunanpielet ja turkoosiksi kauttaaltaan maalattu kylpyhuone ammeella.

Ehkä arvokkaimpana kaikesta, merelle avautuva parveke, jossa päivällä auringonpaisteessa istuessa voi tavoittaa täydellisen lomatunnelman. Istua pastellivärisellä tuolilla, juoda viiniä tai kurottautua sinistä puukaidetta vasten katsellen tasoissa laskeutuvaa rakennusta. Nähdä vilauksen sivulla avautuvasta suuresta terassista tai katsella, miten keveät verhot tanssivat tuulessa. Siinä näyssä on uskomatonta raukeutta.

Toisaalta kun ilta kääntyy yöksi ja meri ensin tummuu ja muuttuu lopulta mustaksi, tuo se mieleen toisenlaisen todellisuuden. Mieli lipuu muistamaan, että muutamien satojen kilometrien päässä paremman elämän toivossa merta ylittävät ihmiset ja ihan tässä lähellä tapahtuu henkiä vieviä onnettomuuksia. Heille rantaviiva ja meren keinunta näyttäytyy ihan muuna kuin turistin silmien pienenä paratiisina. Siihen ajatukseen pysähdyin useita kertoja kaikesta kauneudesta huolimatta.

Koko rakennus on suuntautunut merelle, joten minkä tahansa huoneen valitset, saat tuntea meren läheisyyden. Suosittelen kuitenkin valitsemaan joko Franca tai Didine Sea Viewn tai sitä paremman luokan mikäli budjetti kantaa. Jos Villa Kahinaan saapuu, ei ehkä tämä ole se hetki jossa valita talon pienin ja syrjäisin huone – vaikka tuskin sekään on huono.

Aivan talon edessä avautuu ovaalinmuotoinen turkoosina hohtava uima-allas, jonka äärellä voi aamuauringossa nauttia aamiaista niin halutessaan. Kun kapeita portaita laskeutuu alas tasanteelta, pääsee rauhalliselle terassille, josta löytyy ihastuttava horisonttiin ulottuva uima-allas. Paikka, jossa jalkoja vedessä uittaessa mietin, miten paljon haluaisin vielä jäädä.

Yleensä palan halusta nähdä uutta ja odotan tutustumista matkakohteen vielä valloittamattomiin kulmiin, mutta nyt olisin antanut paljon, että olisin voinut viettää vielä yhden ekstrapäivän Villa Kahinan rauhassa. Paikka on niin ylettömän kaunis ja vivahteikas, että sieltä ei ole kiire pois.

Mulla on tänään lomapäivä, ja havahduin tässä siihen, että oikeastaan ennen uuteen vaiheeseen hyppäämistä ei taida olla enää yhtään kokonaista toimistoviikkoa jäljellä vaikka työviikkoja itsessään onkin. On nimittäin kertyneitä lomapäiviä pidettävänä, ja niiden putkeen pitämisen sijaan ne asettuivat kalenteriin ripotellen pidennetyiksi viikonlopuiksi ja yksittäisiksi vapaiksi katkomaan kesäviikkoja.

Toki lomasta puhuminen antaa vähän väärän kuvan. Ovathan ne toki lomaa päivätyöstä, mutta samalla on niin paljon valmisteluita tehtävä tulevaa silmällä pitäen, että nämä vapaat ovat vain mahdollisuus hoitaa muita käytännön juttuja. Tänään tosin olen ottanut melko iisisti, juonut roseeta keskellä päivää ja katsellut vähemmän vakavia sarjoja, mistä tosin on nyt mieleen hiipinyt pieni syyllisyys. On nimittäin viimeisteltävä tänä viikonloppuna yritystoiminnan laskelmaa ja kirjoitettava yksi osio lisää liiketoimintasuunnitelmaan, viikon päästä kun on jatkotapaaminen yritysneuvonnassa ja siihen mennessä etenkin laskelmat pitäisi olla hyvällä mallilla. Ja jos en ole vielä kertonut, niin sanottakoon se tässä: en ole yhtään excel-ihminen, en siis yhtään. Ymmärrän laskelmien merkityksen ja teen ne vaikka hampaat irvessä, sillä omaksi parhaaksenihan se on, mutta voin sanoa, etten ole nauttinut hetkestäkään niitä pyörittäessä. Toivottavasti ikävä työ maksaa itsensä takaisin tuonnempana.

Blogin pariin tuleminen oli siis viimeinen tekosyy käytettävänä ennen urakkaan tarttumista. Tämän tuoreemmiksi ei asukuvissa pääse, tämä asu on nimittäin tältä päivältä ja edelleen tätä kirjoittaessani päällä. Ylipäätään tämä kokonaisuus on näkynyt useampanakin päivänä yllä viime aikoina. Se on varsin toimistokelpoinen kokonaisuus ja muutenkin kiva päällä!

Pellavapusero: Cellbes* / Vekkihame: H&M / Laukku: Coach / Sandaalit: Warehouse / Kello: Paul Hewitt*
*saatu blogin kautta

Kerroin just, etten jatka enää. Kädet tärisee. Nyt se on totta! kirjoitin Whatsapp-viestiin kesken työpäivän lomanjälkeisenä tiistaina.

Loppupäivän olo oli epätodellinen, ihan kuin olisi sattunut jotain odottamatonta, mutta oikeastaan kaikkea muuta. Ääneen sanotut sanat vain jollain tapaa sinetöi asian, konkretisoi sen, että muutaman viikon päästä tuttu päivätyöarki lakkaa olemasta ja alkaa uudenlainen vaihe elämässäni. Yrittäjyys.

Mutta prosessi tähän pisteeseen on ollut pitkä. Voisi pakittaa moniin hetkiin elämässäni, joissa olen todennut, että joku päivä haluan tehdä töitä itselleni ihan oikeasti. En vain kevytyrittäjänä tai osa-aikaisesti, vaan ihan kunnolla. Tai vaikka reilun vuoden taakse, jolloin mietin asiaa vakavasti, mutta sitten tuli vastaan mielenkiintoinen työ Food Market Herkun sosiaalisen median ja sisällöntuotannon parissa. Näin sekä kiinnostavan haasteen että sellaisen ammatillisen kokemuksen, jonka tarvitsen tullakseni entistä paremmaksi siinä mitä teen. Ajattelin, että ehkä työ imaisee mukaansa ja kaipuu itsenäisyyteen jää taka-alalle, mutta kaikesta hyvästä huolimatta niin ei käynyt. Mielessä on kaikunut yhä voimakkaampana halu tehdä jotain omaa, ja ensimmäistä kertaa koskaan olen havahtunut siihen, että uskon aidosti, että osaamiseni voisi ihan oikeasti mahdollistaa sen, sekä siinä samalla joustavamman ja omaehtoisemman arjen.

Hyppy yrittäjyyteen

Vuodenvaihteessa kirjoitin, että tämä on isojen teemojen vuosi, ja tämä on yksi niistä isoimmista. Työstin jo silloin asiaa ja kevään mittaan olen tehnyt taustatyötä ja ihan vain kerännyt rohkeutta. Ensin puhuin asiasta varovaisena ehkänä, sitten päätin sanoa ääneen, että näin tulee tapahtumaan, vaikken ollut vielä tehnyt lopullista päätöstä. Ajattelin, että epävarman asian ääneen sanominen antaa mahdollisuuden tunnustella, miltä se itsestä kuulostaa ja ehkä sitä kautta myös sisäistän asian paremmin. Ajattelin, ettei tavoitetilan hautominen syvälle sisälle veisi toivetta eteenpäin.

Niinpä olen tänä keväänä käynyt lukuisia inspiroivia keskusteluja, kirjoittanut auki suunnitelmia, kysellyt ja etsinyt tietoa, säästänyt rahaa ja kasannut tuskastuttavan epäinsiroivia exceleitä. Päätös on ollut vahvasti osa omaa arkea, mutta luonnollisesti en ole voinut ja halunnut sitä jakaa blogissani ennen kuin informaatio kulkee oikeassa järjestyksessä ja olen riittävän pitkällä prosessissa.

En tiedä laskenko päiviä päivätyön loppuun ja yrittäjyyden alkuun innoissani vai kauhuissani. Samaan aikaan mielessä kuplii, toteutan vihdoin pitkäaikaisen haaveen, minä uskallan! Toinen puoli iskee yön pimeinä tunteina tai niitä exceleitä täyttäessä, se jännitys salpaa hengityksen. Ajatus siitä, että vain hetki ja olen omillani, laskut on maksettava jollain heti ensimmäisestä päivästä alkaen ja jokainen vielä tekemätön valmistelutyö on saatava vakaalle mallille. Mutta niinä hetkinä pysähdyn miettimään, mikä voisi olla pahinta mitä voisi käydä, eikä se koskaan ole lopulta kovin pahaa. Palkkatyöarkeen voin aina palata. Sen sijaan se paras, ylipäätään se, että teen jotain puhtaasti itseäni kuunnellen, on suuri mahdollisuus. Mahdollisuus, jonka haluan ehdottomasti kokea ja katsoa läpi.

Yksi eniten kiusanneista huolista on ollut, miten introvertti voi onnistua asiakashankinnassa oman osaamisen myynnissä etenkin alalla, joka on täynnä itsensä brändänneitä tai muuten itseä sosiaalisempia. Olen miettinyt, miten erotun, jos en pidä itseni esiin tuomisesta, inhoan smalltalkia enkä muutenkaan mieluusti lähesty tuntemattomia (tai noh, ihan hirveästi niitä tuttujakaan). Kuulostaa yrittäjyyden itsemurhalta.

Sitten toinen puoli minussa, etenkin tämän viimeisen parin vuoden aikana, on saanut hurjaa vahvistusta sille, että ihan oikeasti tiedän mitä teen, tunnen alani, tiedän vahvuuteni ja sen, miten osaamiseni voi olla monille yrityksille hyödyksi. Ja ennen kaikkea olen ollut sellaisissa asemissa, joissa olen saanut mahdollisuuden nähdä muiden myyvän osin sitä, mitä itse lähden tekemään ja siten saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden rakentaa omaa lähestymistapaa ja nähdä omassa osaamisessa se erottava tekijä, huomata kertyneiden työvuosien kokemus. Ammattiosaamiseni ymmärrys on vahvistunut ja saanut tuekseen konkreettista näyttöä. Lisäksi en ole tehnyt päätöstä hätiköiden vaan halunnut ennakoida sekä tehdä asiat alusta asti järkevästi.

Introvertti yrittäjä

”Nyt sun kyllä täytyy alkaa rakentaa henkilöbrändiä, kommentoida paljon Linkedinissä ja tehdä webinaareja”, latasi myynnin johtamista työkseen tehnyt ystäväni. Naurahdin hermostuneesti, pyöräytin silmiäni ja totesin lakonisesti juu ei. Sisäisesti teki mieli huutonauraa. Mutta se oli tosin hyvä keskustelu. Hetkeksi menin paniikkiin, vakuuttava ystäväni sai aikaan epämukavan tunteen: tuotako onnistuminen vaatii, tuotako mun nyt täytyisi olla?

Välissä kulki muutama viikko ja asia hautui mielessä, paniikista kumpusi sisuuntuminen, hitsit, ei onnistuminen voi olla kiinni äänekkyydestä. Minä en ole äänekäs, ja olisi vain teennäistä näkyä näkymisen takia. Harva asia on mustavalkoinen, ja typistetty julkinen kommentointi ei tuo esiin sitä, mihin ammatillisesti uskon. Päätin asennoitua näyttämään, että introverttikin voi onnistua yrittäjänä, haluan säilyä rehellisenä sille kuka ja mitä olen, löytää tavat asiakkuuksien solmimiseen teeskentelemättä toisenlaista tai käyttämättä itsekorostettua alleviivausta saavutuksille. Nostan mieluummin asiakkaan kuin itseni valokeilaan.

Asiantuntijuuteni ei voi olla kiinni webinaareissa ja twiittien määrässä, haluan uskoa, että hyvin tehdyt työt ja aidot työnäytteet kantavat, ja se kohtani ei kalpene vertailtaessa. Hetkittäin toki pelkään, että maailma onkin äänekkäiden. Mutta siitä on jollain tapaa tullut yksi yrittäjyyden manifesteistani, introverttiuden kääntämisestä vahvuudeksi uusasiakashankintaakin vaativassa yritystoiminnassa. On vain löydettävä ne omat tapani.

Mutta vielä on niin paljon tehtävänä, vielä on paljon jännitystä ja odotusta. Halusin kertoa jo, vaikken vielä kerrokaan kaikkea, sillä tämä asia on tällä hetkellä läsnä jokaisessa päivässäni. On niin paljon suunniteltavaa, niin paljon selvitettävää. Ja koko ajan tulee esiin jotain uutta, mitä pitäisi ottaa huomioon ennen h-hetkeä. Kerron asioita ripotellen, ehkä puhun enemmän itse yrittäjyyteen siirtymisen prosessistakin nyt kun tietoa ei ole enää syytä pantata.

Mutta hei, enää 23 työpäivää jäljellä. Oh my.

Kuvat: Ilona, Torpan Tyttö