Olenko jo maininnut, että äitini on ihana? Varmasti. Sitä erityisyyttä ei vain aina arjessa muista, tai etenkään muista sanoa, kun on muka kaikkea muuta. Miksi se nyt erityisesti nousi mieleen, oli tuleva joulu ja suuntaamisemme muihin maisemiin. Mainitsinkin jo potevani pientä syyllisyyttä siitä, sillä tiesin että kaikkein mieluiten äiti varmasti viettäisi joulun kanssani. Mutta taas kävi niin kuin usein ennenkin, olin syyllistänyt itseäni ehkä tarpeetta, äidin vastaus kiteytti oleellisen siitä, miksi äiti on niin ihana.
Kerroin joulusuunnitelmistamme ja siitä, ettei niihin liittynyt koti ja perhe, vastauksena sain hersyvän ”no niin mä olin vähän arvannutkin, ja siksi olin jo yhteydessä Hurstiin ja ilmoitin itseni sekä veljesi aatoksi jakamaan ruokaa ja joulumieltä sitä tarvitseville”. Siihen lauseeseen kiteytyi paljon, erityisesti se, etten ymmärrä, miten äidillä on täysin yliluonnollinen kyky lukea minua. Niin usein kun luulen kertovani jotain omasta mielestäni uutta tai tarkoin varjeltua, on vastaus jotain sen tyylistä kuin ”no niin mä olen vähän ajatellutkin, mutta ajattelin, että otat asian itse puheeksi kun haluat”. Äitiä tuntuu olevan mahdotonta yllättää, se vain tietää. Toiseksi, äidillä on maailman suurin sydän. Äiti ei vain puhu, vaan tekee. Äitini on ensimmäisenä tutustumassa uusiin ihmisiin ja kulttuureihin, on siellä missä apua tarvitaan. Puhumattakaan eläimistä ja luonnosta, ne ovat erityisen lähellä hänen sydäntään. Äiti ei valita epäkohdista, vaan toimii, ja on mielettömän ennakkoluuloton. Hänen sydämeen mahtuu ihan kaikki heikommat tai vaikeassa tilanteessa olevat, hän ajattelee, ettei koskaan ole niin vähän ettei olisi annettavaa.
Me kaikki jaamme mielipiteitä, aina löytyy ihmisiä jotka pitää ja jotka eivät pidä, se vain on väistämätöntä. Mutten olen koskaan tavannut toista ihmistä, joka keräisi yhtä varauksetonta pitämistä osakseen kuin äitini. Hänestä on yksinkertaisesti maailman helpoin pitää. Voin olla jäävi sanomaan, mutta se tuntuu tulevan todistetuksi kerta toisensa jälkeen sillä, kuinka kaikkialta ja kaikista ikäryhmistä tarttuu äidin elämään ihmisiä. Äiti on tarkoituksettomasti ikinuori, mieleltään utelias ja avoin, se tarkoittaa sitä, että hän kahvittelee sujuvasti naapurirapun eläkeläisen kanssa, siinä missä on toivottamassa maahanmuuttajaperhettä tervetulleeksi tai keskustelee luontevasti elämässään eksyneen teini-ikäisen kanssa. Hän aidosti ihmettelee, kuinka hänet muistetaan vielä vuosien jälkeen, kuinka joku tulee nykäisemään hihasta, tuo pienen lahjan tai ihan vain kiittää. Minä en ihmettele, lämpö jää mieleen ja pyynteettömyys viehättää. Äidiltä pyydetään apua, välillä se on rasite, sillä hän haluaisi aina auttaa, mutta toisaalta, se on myös lahja.
En kiellä, etteikö äiti välillä ärsyttäisi. Hän puhuu paljon, hyppää aiheesta toiseen, soittaa usein ja kuulumiset pulppuavat vauhdilla ja pitkästi. Äiti tahtoo ihan oikeutetusti kuulua elämääni, mutta itse vain välillä haluan möllöttää neljän seinän sisällä puhumatta kenellekään. Olen muutenkin harkitsevampi, mietteliäämpi, enemmän jalat maassa ja muutenkin omaa rauhaa kaipaavampi. Yleisesti ottaen olen enemmän isäni kaltainen, olemukseltani, ulkonältäni ja tavoiltani toimia. Mutta vaikka olenkin perinyt isältä näennäisesti paljon, toivoisin kuitenkin, että sydän ja uteliaisuus elämää kohtaan olisi tullut äidiltä.
Ja miten asu ja teksti liittyvät toisiinsa? No eivät yhtään mitenkään. Kunhan eksyin aiheesta ja ajattelin äitiä, ja asu, no se sattui vain olemaan hyvin käsillä, yksi niistä syksyltä rästiin jääneistä.
Pusero: Lindex Missoni / Hame: Lindex Missoni / Neuletakki: Mango / Vyö: 2nd hand / Kengät: Diavolina
