Laimea ja väsähtänyt viikko jatkuu ja menneistä päivistä on aika paljon mennyt aikaansaamatonta olotilaa vastaan taistellessa. Tai aika monena hetkenä olen kyllä luovuttanut nuutuneisuudelle, mutta yrittänyt samalla olosta huolimatta hoitaa kiireisimmät asiat pois (työ)pöydältä. Mutta ei tämä viikko sentään ihan merkityksen ole ollut, viime viikolla Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen sivuilta bongattu postaus koronatilanteen vaikutuksesta toimintaan ja nykyisistä tavaratarpeista herätti. Maanantaina siivosin lakanakaappini ja keräsin yhteen kaikki tarpeettomat puhtaat lakanat, huovat sekä viltit ja tein kauppalistaa miehelle. Porkkanoita, koiranruokaa, herkkutikkuja ja heinää.

Ruoat ja tekstiilit kerättiin yhteen ja lähdettiin tihkusateen saattelemana poikkeamaan HERY Ry:n portilla viemässä pientä pääsiäislahjoitusta kodittomille eläimille, joissa luetun mukaan on tällä hetkellä koirien ja kissojen ohella paljon kaneja. Siksi siis kolme kilon porkkapussia ja kilo heinää.

Nykyisessä tilanteessa yleiset tilat ovat HESY:llä suljettu, mutta tiistaisin ja torstaisin voi käydä viemässä tavaralahjoituksia tilojen (Muonamiehentie 7, 00390 Helsinki) ulkopuolella sijaitseviin rullakoihin. Oleellista on viedä vain tarpeellista, tämä ei ole paikka ylimääräiselle sälälle. Eli rullakoihin voi viedä puhtaita huopia, lakanoita, mattoja ja pyyhkeitä sekä eläintenruokaa ja niille sopivaa tuoreruokaa. Myös siivousvälineet tulevat tarpeeseen. Toki voi myös lahjoittaa rahaa HESY:n nettisivujen kautta, tai tehdä etukäteen maksetun tilauksen vaikka Mustin ja Mirrin verkkokauppaan ja laittaa toimitusosoitteeksi HESY:n pisteen.

Myös 25 euroa vuodessa kustantava jäsenyys on oiva tapa edesauttaa tärkeää toimintaa. Tämä näin vinkkinä viikkoon. Toki löytyy lukuisia eri paikkoja, joita tukea ja joihin tehdä lahjoituksia, eikä ole huonoa valintaa. Mikä tahansa onkaan valitsemasi kohde, resursseihisi mitoitettu panos on ihan varmasti tärkeä. 

Pettymys ohi menneestä asunnosta on painanut mieltä, vaikka yritänkin keskittyä positiivisiin ja kannustaviin ajatuksiin. Nyt ensimmäistä kertaa asunnon etsinnä aikana olen tarvinnut prosessiin parin päivän irtioton, mikä on tarkoittanut sitä, etten ole pystynyt edes katsomaan keskeneräistä sisustusohjelmaa loppuun tai halunnut avata Pinterestin lähettämiä remppakansiooni sopivia kuvaehdotuksia. Asuntoja olen silmäillyt rutiinilla, mutta vain uusimmat tsekaten. Kun ajatukset lipuu asumiseen, lipuvat ne samalla menetettyyn asuntoon ja itsensä soimaamiseen siitä, etten ollut nopeampi. Niinpä on ollut helpompaa keskittää huomiota muuhun hetkeksi ja antaa itselle tilaa rauhoittua sekä sitten lopulta innostua uudelleen.

Niinpä nyt kun en ole ollut ihan asuntohuumassa, kaivoin vihdoin koneen syövereistä loppuja matkakuvia ja aloitin reissupostausten koostamisen. Hyvä uppoutua hetkeksi johonkin muuhun, ja keventää ajatuksia reissumuisteluilla. Tosin nekin tuntuvat jo tosi kaukaisille, erityisesti vallitsevassa maailmantilanteessa.

Tansanian kuvia kahlatessa tuli vastaan unohtuneet asukuvat Sansibarilta. Näitä katsoessa muistaa hyvin, millainen kuumankostea sää tuonakin päivänä oli. Iho helmeili hetkessä ja hiusten pituus ei tuntunut kuivuvan kerran kastuttuaan. Mutta annos tropiikkia tuli todellakin tarpeeseen keskellä loppusyksyä, kaikki se ihana valo ja lämpö. Ja matkan merkityksellisyyttä korostaa kun näin jälkeenpäin tietää, millaista arki on näin muutamaa kuukautta myöhemmin.

Hattu: NafNaf / Korikassi: & Other Stories / Mekko: Pieces

Tämä sunnuntai on kulkenut melkoisella tunnekaarella. On ollut ihana aurinkoinen päivä ja päätettiin miehen kanssa tehdä pitkä kävelylenkki, jolta tämän postauksen asu on. Käveltiin halki keskustan aina Tähtitorninmäelle ja Korkeavuoren kadun rauhalliseen tunnelmaan. Napattiin kahvit sekä pullat matkaan ja istuttiin hetki puistonpenkillä katsellen merimaisemaa. Havahduin siihen, että yhtäkkiä onkin vierähtänyt pitkä aika siitä, että olen poikennut keskustassa, vaikka asunkin lähellä. Aiemmin kävin useita kertoja viikossa syystä tai toisesta, nykyisen tilanteen myötä olen minimoinut liikkumisen, niinpä keskusta on jäänyt pois reiteiltä. Pitkä ulkoilu teki hyvää, ja toimi lieventävänä ja lämmittävänä pohjana alkuillan tilapäiseen romahdukseen.

Kävin tänä viikonloppuna katsomassa ihanaa asuntoa, jonka ilmoituksen nähdessäni soitin heti kädet täristen välittäjälle ja pyysin päästä katsomaan. Tiesin heti ilmoituksen nähtyäni, että jos vain mitään arveluttavaa ei nouse esiin, tulen tekemään tarjouksen. Ainoa mitä arvoin, oli tarjouksen summa, mutta siinäkin lopulta löysin linjan. Kun lähestyin välittäjää, sain kuulla, että asunnosta oli hyväksytty tarjous vain puoli tuntia aiemmin. Kyynelhanani aukesivat ja seuraavan tunnin aikana käytännössä itkin silmät päästäni. Itkin harmia, mutta samalla kai myös uupumusta. Tämä asunnon etsintäprosessi on yksinkertaisesti ollut äärettömän uuvuttavaa.

Tämä oli nyt kolmas menetetty asunto, johon olin ehtinyt jo ihastua. Ensimmäisen hävisin tuskalliseksi venyneessä tarjouskaupassa, toisen kohdalla pamahti koronatilanne käyntiin sekoittamaan pakkaa ja sitten tässä viimeisessä olin vain hetken myöhässä (on oikeasti aika hurjaa, kuinka vauhdilla asunnot voivat mennä, vaikka kyse on ihan valtavan kokoluokan ostoksesta).

Jokaisen asunon kohdalla olen tehnyt valtavan ajatustyön, myös sellaisten, joiden kohdalla en edes välttämättä ole päätynyt kauppatoiveisiin asti. Näissä, joissa olen päässyt kaupantekovalmiuteen asti olen jo asuttanut itseni henkisesti asuntoon, tutkinut paperit suurennuslasilla sekä googlannut yötä myöten erilaisia remontointioptioita ja -hintoja. En juuri ole näinä aikoina muusta puhunutkaan. Ja sitten lopulta jääkin käteen pettymys ja tieto siitä, että sama täytyy aloittaa alusta. Ensin odotus, sitten ihastuminen ja tutkimustyö. Lopulta mahdollisesti taas se pettymys.

Tiedän, erittäin pinnallisia ja minäkeskeisiä ongelmia tämän nykytilanteen keskellä. Ymmärrän sen erinomaisesti, mutta en voi kieltää, etteikö nämä asiat olisi osuneet itseen isosti ja ettenkö tuntisi syvää turhautumista. En kestä enää yhtään ainoaa hyvää toki tarkoittavaa kommenttia, joka toteaa: ”se ei vain ollut tarkoitettu sulle” tai ”kyllä se vielä sieltä tulee”.  Ensinnäkin, en usko tarkoitukseen. Toiseksi, tiedän, että vielä tulee se, jonka kohdalla tärppää, mutta se ei poista näitä läpikäytyjä (tai nyt vielä keskeneräisiä) pettymyksen tunteita sekä uupumusta prosessin intensiivisyyttä kohtaan.

Mutta itkujen jälkeen kokosin itseni. Totesin mielessäni, että tiedänpähän tällä hetkellä järjettömän paljon enemmän remppa-asioista, hinnoista ja talopapereista kuin koskaan aiemmin. Katson ilmoituksia ja asuntoja ihan eri silmin kuin matkan alussa. Ja toisaalta tiedän myös yhä tarkemmin, millainen olisi se ideaalein itselle.

Ensimmäisen kauppayrityksen kohdalla huomasin, että mieluisinta olisi jonkinasteinen remonttikohde eli ei valmiiksi laitettu (mutta putkiremontti järkevän ajan puitteissa tehtynä), toisen kohdalla ihastuin lokaatioon ja ymmärsin olleeni niissä ajatuksissa oikeilla jäljillä ja nyt kolmannen kohdalla innostuin neliöistä, eli ymmärsin sen, mitä muutamalla lisäneliöllä voi saada aikaan. Niinpä hakurajaus tarkentuu koko ajan, mutta toisaalta tiukentuminen vähentää optioita. Mutta yritän ajatella asian positiivisen kautta, ei oikein muutakaan voi. Ja kyllä, joku päivä tulee tärppäämään. Vitsit, miten hyvältä se tulee tuntumaan.

Takki: Mango / Neule: Oasis, saatu blogin kautta / Kaulahuivi: NLY / Nilkkurit: Sixty Seven /
Farkut: Very Nice, saatu blogin kautta / Laukku: Marc Jacobs