Koti & Sisustus

Yksiön yksityiskohtia ja kevätsiivousta

On tavallaan vähän ironista, että asuttuani nykyisessä asunnossani neljä vuotta, on se vasta nyt siinä kuosissa ja järjestyksessä kuin olen sen takaraivossani toivonutkin olevan. Toisaalta syy on looginen. Viimeisimpänä on vaikuttanut korona-aika. Kotona on tullut vietettyä niin paljon enemmän aikaa kuin koskaan ennen ja myös aikaa on ollut nyt tavallista enemmän kun minnekään ei ole tarvinnut tai voinut liikkua. Se on purkautunut tarpeeseen järjestellä ympäristöä, jossa nyt viettää suurimman osan viikosta.

Ehkä jopa suurempi vaikutus on kuitenkin lopulta ollut päätöksellä muuttaa, jonka tein oikeastaan jo viime vuoden lopulla, mutta vasta alkuvuonna se konkretisoitui myönteisen lainalupauksen kautta omistusasunnon etsintään.

Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että olen tehnyt tavallaan muuttoa jo useiden kuukausien ajan. Se on ollut henkinen prosessi, mutta se on myös näkynyt konkreettisina tekoina. Koska olen ajatellut ja toivonut, että muutto tulee pian, olen vakavasti miettinyt, mitä olen edellisessä muutossa kantanut tänne ja mitä oikeastaan haluan viedä eteenpäin. Olen huomannut, että paljon tarpeetonta on tullut raahattua vuosia, jopa vuosikymmeniä, mukana, enkä enää jaksa sitä. Tarpeettoman tavaran aika on ohi, ja kaipaan keveyttä.

Jos olen vaatteissa karsinut ja luopunut ihan kivasta, niin samaa olen tehnyt nyt kodin tavaroiden suhteen. Olen läpikäynyt niitä tuskastuttavia rojulaatikoita, joihin päin aiemmin ei ole tehnyt mieli edes katsoa ja kiikuttanut armotta kiertoon kaikkea sellaista, jota en koe käyttäväni tarpeeksi. En halua uuden kodin hukkuvan tavaraan. Tajusinkin tällä viikolla, että tässä pala palalta tavaroiden läpikäymisprosessissa vähentänyt suurin piirtein yhden varaston verran tavaraa. Nykyisessä asunnossani on siis kaksi suurin piirtein samankokoista varastoa, kellari- sekä ullakkokomero, ja nyt yhtäkkiä kaikki mahtuukin mainiosti toiseen niistä.

Suurin urakka oli parin muuttolaatikollisen verran hillotut paperit, mapit ja kalenterit, joista paljastui ties mitä laskuja ja muistiinpanoja jopa yli kymmenen vuoden takaa. Karsin armotta, ja lopulta niistä jäljelle jäi vain reilun kymmenen sentin pino papereita ja todistuksia. Mietin, että tuotakin valtavaa tarpeetonta kasaa olen kantanut ties kuinka monesta varastosta toiseen.

Asiat alkavat siis olemaan melko hyvällä mallilla. Vielä joistain vaatteista haluan päästä eroon ennen muuttoa, samoin toivon Ikea-sohvani löytävän uuden kodin ”hae ilmaiseksi pois” -mentaliteetilla (pitänee kokeilla lähialueen Facebook-ryhmää). Niinpä kun tavarat ovat vähentyneet, ovat nurkat siistiytyneet vähän huomaamatta ja koti tuntuukin yhtäkkiä väljemmältä. Ja noh, lähtövalmiilta. Enää siis puuttuu vain se asunto.

Vuokra-asunnosta omistusasuntoon

Viimeiset puolitoista viikkoa ovat asuntomarkkinoilla olleet tuskastuttavan hiljaiset, hiljaisemmat kuin kertaakaan etsintäaikanani. Olen joutunut useasti käydä katsomassa, että onko hakuvahdeissani jotain vikaa kun mitään ei ilmesty sähköpostiin. Mutta ei, ei vika ole vahdeissa vaan koronan aikaisissa markkinoissa.

Niinpä pari viikkoa sitten sivusuun mennyt asuntokauppa on päässyt kalvamaan ihan toden teolla. Se on oikeasti harmittanut niin paljon, että edelleenkin silmät kostuvat harmista kun ajatukset lipuvat ohimenneeseen ehdokkaaseen. Nyt uusia asuntoja ei juuri tunnu tulevan myyntiin, joten toiveet pikaisesta muutosta ovat ottaneet takapakkia. Yritän ajatella positiivisia asoita. Tilanne näkyy kauppatavoissa (vähemmän tarjouskauppaa, jee!) ja muutenkin pidemmissä myyntiajoissa (eli enemmän aikaa ja tilaa keskustella hinnoista). Lisäksi asuntosijoittajia on liikkeellä vähemmän, mikä antaa tilaa kodin etsijöille. Toisin sanoen, kilpailua on vähemmän ja hinnoissa joustoa.

Alussa ajattelin, että venyvä etsintäaika saisi aikaan sen, että löyhennän kriteereitäni, mutta itse asiassa on käynyt päinvastoin. Lukuisten vaihtoehtojen läpikäynti on auttanut itseä huomaamaan, millaista oikeasti haluan ja toivon. Huomioiden tietenkin sen, mikä ylipäätään on budjetillani ja lokaatiotoiveillani millään tapaa realistista saada. Niinpä olenkin tällä hetkellä varsin hyvin kartalla, millaisesta asunnosta aion salamana tarjota, kunhan sellainen taas tulee myyntiin.

Käytännön asioita, joita uudesta kodista odotan, on kodin ja valoisuuden tunteen lisäksi se, että pääsee tekemään sellaisia asioita, joita vuokra-asunnossa ei voi. Haluan ehdottomasti väriä asuntoon, mikä tarkoittaa sitä, että seinät tulevat olemaan (ainakin osin) jotain muuta kuin harmaata ja valkoista. Kalpea ja valju skandikoti ei ole sitä, mitä haluan. Lisäksi aion purkaa kaiken patoumani siitä, ettei seiniin ole saanut nykyisessä asunnossani kiinnittää mitään. Eli uuteen kotiin tulee takuulla tauluja, peilejä ja hyllyjä ihan oikeilla kunnollisilla seinäkiinnityksillä. Vitsit. En malta odottaa.

  • Jaa
Kaupunkiasut, Talviset asut

Samaa kuosia, samaa arkea

Eilen oli ensimmäinen päivä kun vähään aikaan kaipasin ja tarvitsin kipeästi mahdollisuutta pakata läppärin laukkuun ja lähteä tekemään töitä johonkin lähialueen kahviloista. Kotona keskittyminen tuntui lähes mahdottomalta. Ehkä asiaan vaikutti rennosti kotona otetut pääsiäisen pyhät, joista oli vaikea ponnistaa työmoodiin ilman konkreettista muutosta miljöössä. Oma osansa tosin oli varmasti myös tavallista vaativammilla työjutuilla.

Aloitin vastikään uuden asiakkaan kanssa ja uuden alku on ylipäätään aina jännittävää ja hieman stressaavaa. Sitä yrittää omaksua nopeasti uutta sekä samalla myös ymmärtää asiakasta ja tarpeita. Lisäksi tämä on ensimmäinen osin englanninkielinen asiakkuuteni, mikä on tuonut hieman lisäpainetta. En ylipäätään ole kovin varma vierailla kielillä toimija ja kyseenalaistan itseäni sekä osaamistani paljon, joten on vaatinut ekstraeforttia taiteilla virallisia dokumetteja ja suunnitelmia viime vuosina töiden puolesta vähemmälle käytölle jääneellä kielellä.

Ei kai siis ihmekään, että seinät ovat nyt parina päivänä erityisesti tuntuneet kaatuvan päälle ja keho on kaivannut maisemanvaihdosta, ihan vain vaikka satojen metrien säteellä kotoa. Ylipäätään jotain muuta kuin oman kodin jo puhki katseltuja neliöitä, joista olen jo henkisesti muuttanut pois. Vaikka sainkin eilen kriittisimmät työjutut hoidettua, tietty turhautuneisuus jäi. Asuntomarkkinoilla on liian hiljaista, hiljaisempaa kuin aktiivisena aikanani kertaakaan aiemmin, arkipäivät kulkevat samalla rytmillä ja koti, josta olen jo aikaa sitten tehnyt päätöksen muuttaa pois, tuntuu lähinnä väliaikaiselta paikalta. On siis vaikeaa yrittää olla kuin kotonaan siltä tuntumattomassa paikassa.

Heittelevä sää ei ole liioin auttanut mielassa. Mutta toisaalta, odotettavaa on ollut, että jopa minua, erityisen hyvin kotona viihtyvää, alkaa jossain vaiheessa päättymättömältä tuntuva ja vähä-ärsykkeinen oleminen turhauttaa. Mutta ehkäpä huomenna on taas parempi päivä!

Vaikka pääsäinen(kin) kuluikin varsin tavallisissa ja tylsissä kotimerkeissä, oli kantavana teemana support your local, eli pyrimme asioimaan paikallisten yrittäjien luona. Miehen luona ollessa haimme noutoruokaa läheisestä italialaisesta ravintolasta ja nappasimme pullakahvit puistonpenkille Munkkiniemen kahvilasta päiväkävelyn varrella.

Krunassa viipyillessä poikkesimme niin Olkkarissa kuin Anton&Antonissa, ja teimme pääsäissuklaaostoksia Chjokossa. Myös Hakaniemen puolella sijaitseva Patiesserie Teemu Aura on ollut viime aikoina ohi kävellessä kärjessä leipien ja pullien ostopaikkana. Tosin täytyy myöntää, että näinä kotipäivinä on tullut syötyä ihan liikaa pullaa. On liian helppo napostella kotona ollessa, ja kun normaalia arkiaktiivisuutta ei ole, olo on alkanut tuntua turvonneelta ja vähän ärtyneeltä. Senkin ehkä vaikuttaa oloon ja saa odottamaan tulevia parempia aikoja.

Pusero ja hame: Y.A.S / Laukku: LUMI / Nilkkurit: Sixty Seven / Takki: Mango

  • Jaa
Tansania

Vierailu maasaiheimon luona

Tansanian luonnonpuistojen väliä matkatessa ei voi olla huomaamatta siellä täällä kuivaa maisemaa kuvioivia ympyrän muotoon aidattuja alueita, joita pilkuttava pienet lähes identtiset matalat majat, maasaiheimojen asutukset. Maasait ovat itäafrikkalainen paimentolaiskansa, joita voi tavat pääasiassa Kenian ja Tansania alueella, ja nämä tiheillä oksa-aidoilla suojatut alueet ovat maasaiheimojen kyliä. Ominaista maasaille on luonnonläheinen elintapa ja kulttuuri, joka näkyy runsaslukuisesti askeettisena ja perinteitä noudattavana elämäntapana vielä tänäkin päivinä.

Osa maasaiheimoista tosin on hyödyntänyt turismin tuoman mahdollisuudet ja avanneet ovensa kyläänsä sekä elämäntapaansa muutamien kymmenten dollarien sisäänpääsyä vastaan. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyimme tekemään pysähdyksen matkalla Serengetin savanneille maasaikylään, jollaisia sijaitsee useita Ngorongoron ja Serengetin välimaaston kumpuilevilla alueilla.

Punnitessamme syitä jättää vierailu välistä nousi ajatuksiin esimerkiksi riski rikkoa alkuperäistä elämää tirkistelemällä erilaiseen arkeen rahaa vastaan, samoin kuin epäilys siitä, onko lopulta turisteille avautuneissa heimoissa vain kyse näytöksestä turistien huvitukseksi. Kun oppaamme vakuutti, että kyseessä on aito maasaiheimon kylä, päätimme antaa mahdollisuuden ja tutustua yhteen Afrikan tunnetuimmista etnisistä heimoista.

Kylässä maasaiden luona

Kun jeeppi kurvasi matalan risuisen ja rosoisen aidan kupeeseen, oli vastassa joukko värikkäästi pukeutuneita heimolaisia. Tunnusomaista maasaille on punainen vaatetus, kaljuksi ajeltu päälaki sekä värikkäät koristeet ja korut. Matkailija saa vierailulleen viihteellistä vastinetta, kun raha on vaihtanut omistajaa, on luvassa tervetulolaulu, hyppykisaa ja tulentekotaitojen esittelyä.

Hieman kiusaantuneena seuraan sivusta ohjelman etenemistä ja jollain tapaa tuntuu väärälle. Oikeastaan se, miksi olen paikalla, on toive aistia aitoa elämää, ei vastaanottaa turistien ihmetykseksi järjestettyä esitystä. Niinpä yritän pyristellä irti yhteiskuvista, kaulaani asetelluista koruista, kutsuista hyppykisaan ja ylipäätään kummastelun kokemuksesta. Se ei ole sitä mitä kaipaan.

Kiinnostavinta on saada valitettavan lyhyeksi jäävä oma hetki kylän keskellä alueen visuaalisuudesta ammentaen. Aikaa katsella lehmänlannasta ja oksista valmistettuja asutettuja pieniä savimajoja, ja kurkistaa sisään päällikön majaan, jossa pieni lapsi nukkuu nurkkaan rakennetun lyhyen laverin päällä kuin paikalla ei olisi muita. Kumarrun sisään simpukkamaiseen muotoon rakentuneeseen majaan ja annan katseeni nousta matalan katon korkeimman kohdan savulle rakennettuun aukkoon, josta pilkottaa pala taivasta. Istun laverin laidalle ja mietin, millaista on pimeän laskeuduttua. Niinä hetkinä vierailu tuntuu kiinnostavalle, mutta valitettavasti se hetki jää lyhyeksi, sillä tilaa aistia niitä kokemuksia ei ole.

Vierailulla on agenda, ja sen agenda on saada tyypillinen turisti viihtymään. Näyttävä moderni kello vilahtaa rahat keränneen heimopäällikön kädessä ja sivulauseessa vilahtaa, että vain vaimo (tai kuten kulttuuriin kuuluu, yksi heistä) majoittuu majassa, hän itse asuu muualla. Majan jälkeen matkailijat ohjataan ostoksille keskellä sijaitsevien korujen ja pienten koriste-esineiden äärelle. Mutta nyt ei tee mieli tehdä ostoksia, vaikka se näyttää harmittavan kylän päällikköä ja intensiivinen myyntiyritys jatkuu vielä hetken.

Turistiryhmää kuljetetaan laidalla sijaitsevaan kouluun, jossa lapset näytöksen omaisesti tavaavat englantia. Pyydetään ottamaan kuvaa. Jätän ottamatta ja samalla kuuntelematta esityksen loppuun, jätän muut olemaan kohteliaita ja taitan yksin askeleeni kylän ulkopuolelle karujen matalien puiden ja kellertävän kuivan hiekan värittämään ympäristöön. Hengitän syvään, näin on parempi. Tarkkailen mieluummin etäältä kuin olen osa kiusallista performanssia.

Jätän kuvaamisen vähiin ja tunnustelen kokemusta. Kylän laidalla seistessä ajattelen, että ristiriitaisten tuntemusten takia en ehkä pura sitä osaa matkasta blogiin, mutta nyt kun aikaa on kulunut, on tuohon kokemukseen helpompi palata. Vaikka heimokylä ja sen asukkaat olivat aitoja, en koe, että kokemus oli aito.

Hieman kiusaantuneena olen oman kokemuksen jälkeen katsellut maasaiheimojen luokse tehtyjä turistivierailuja, ja pohtinut sitä, että lopulta kyse on vain vähän erilaisesta ostetusta kokemuksesta, jolla voi kuvien kautta rakentaa autenttisuuden illuusiota. Mietin, että itse olisin saanut kokemuksesta paljon enemmän irti jos sitä ei olisi ohjelmoitettu, oikeasti kiinnostavinta on se, mitä on olemassa jo ennen kuin saavun paikalle, ei se, millaiseksi asiat väritetään minua varten. Toisaalta ymmärrän, että monista kanssamatkailijoista juuri se tavallisuus voisi tuntua tylsältä. On hienompaa esiintyä kuvissa heimolaisten kanssa ja näyttää somessa suloisia pieniä koululaisia. Sitten astua takaisin jeeppiin ja tuntea kokeneensa jotain uniikkia.

Ristiriitaisuuden kääntöpuolena on aito kiinnostus erilaisiin elämäntapoihin. Vierailu sai lukemaan maasaiden kulttuurista ja asutuksesta, ja sitä kautta kasvatti omaa tietoisuutta ja avarsi ajatuksia. Itse vierailuspektaakkeli taas ei tarjonnut mitään sellaista, minkä kokematta jääminen olisi varsinaisesti huono asia.

  • Jaa
Uudemmat postaukset
Aiemmat postaukset