Se tarkoittaa hyvää, mutta saa minussa aikaan hieman hämmentyneen tunteen ja aavistuksen väkinäisen hymyn. Tuntuu, että olisi epäkohteliasta haastaa hyvä tarkoitus, sillä usein tavoitteena on kannustaa tai lohduttaa, olla ystävällinen ja lempeä.
Asiat menee niin kuin on tarkoitus. Niin vain ei ollut tarkoitus tapahtua. Se ei ollut sun kohtalo.
Mutta minun maailmassani asiat eivät tapahdu tarkoituksesta, minun maailmassani ne tapahtuvat syystä tai sattumista. En ole hengellinen, ja siksi koen vaikeaksi yhtyä dialogiin, jossa on kohtaloa, tarkoituksia ja enteitä. Minun maailmassani on syy- ja seuraussuhteita, todennäköisyyksiä, valintoja ja erilaisia sattumusten sarjoja.
Olen hyväksynyt vastaavat lauseet sellaisiksi kepeiksi tokaisuiksi, joita ihmiset ovat vakiintuneet käyttämään, mutta samalla se tökkää omaan maailmankuvaani, jossa sellaisia asioita ei tapahdu. Kun joku toteaa menetetyn työmahdollisuuden kohdalla, että niin ei ollut tarkoitus tapahtua, saatan sanoa, että ei, toinen vain oli parempi tai jonkun mielestä jollain muulla perusteella sopivampi. Toisinaan saan kyynisen leiman, vaikka olen mieluummin vastuussa kuin ulkoistan sattumukset epämääräisen universumin voiman käsiin. Oma maailmankuvani rakentuu pragmatismille ja välillä melko kliinisellekin asioiden ja tapahtumasarjojen tarkastelulle. Siksi tuntuu vaikealta ja jopa kiusaannuttavalta reagoida yhtäkkiä eteen tipahtavaan irralliseen lausahdukseen, jolle tekisi heti mieli kysyä konkreettisia perusteluja.
Ymmärrän kyllä olon, jossa tuntuu, että onpa hyvä, että meni näin. Sellaisen, kun kaikki tuntuu juuri oikealta. Mutta se ei johdu siitä, että niin oli tarkoitus. Se voi johtua monesta, kuten vaikka siitä, että on monta vaihtoehtoa, jotka ovat hyviä ja ihmisellä on tapana sopeutua. Koska emme ole muissa vaihtoehdoissa, emme itse asiassa pysty tarkastelemaan vaihtoehtoja riittävän tasapuolisesti, tai voi tietää millaisia tapahtumasarjoja muista käänteistä olisi seurannut. Muut vaihtoehdot jäävät väistämättä pinnallisiksi, mutta jo tapahtuneeseen olemme ehtineet astua, ja on helppoa, turvallista ja luontevaa ajatella se sinä oikeana. Se on erittäin inhimillistä.
Lisäksi on helpompaa käsitellä epäonnistumista tarkoituksen ja kohtalon kautta. Se on lohdullisempaa kuin todeta, että nyt vain oli huonompi tai maailma ei ehkä ole oikeudenmukainen. Kipeät tapahtumat ja pettymykset tuntuvat helpommilta kun voi ajatella, että se tapahtuu, mitä on tarkoituskin. Sitä voi ikään kuin antaa mielelle hetkeksi lomaa ohjaajan paikalta ja todeta, että universumilla on omalle kohdalle jotain isompia suunnitelmia. Jotain parempaa on tulossa. Mielellä on taipumus taittaa asioita omaksi edukseen ja muistaa ne oikeaan osuneet enteet, telepaattiset hetket ja maagisilta tuntuvat sattumat.
Tai mistä minä tiedän. Kaikki se voi olla mahdollista, universumin karttaan kirjattu kohtalon polku voi olla todellinen, mutta en vain tähän ikään mennessä ole kyennyt löytämään sellaista tutkimustietoa aiheesta, joka puoltaisi asiaa. Sen sijaan olen löytänyt paljon tietoa siitä, kuinka mielemme prosessoi erilaisia suuria tapahtumia ja värittää maailmaa omaan katsomukseen sopivaksi. Kunnes toisin todistetaan, pitäydyn siis suoraviivaisessa syy-seuraussuhdeajattelussa. Se ei tarkoita, että väheksyisin toisenlaista ajattelua, lähipiiriini kuuluu henkeviä ja heillä on siihen täysi oikeus, yhtä lailla kuin itsellä pragmatismiin. Kukin valitkoon maailmankatsomuksensa. Ongelma itselle tulee, kun sillä selitetään oman erilaisen maailmankatsomukseni valintoja ja tapahtumia, kuten vaikka kohtalosta puhuttaessa. Ja sitä tapahtuu häkellyttävän usein. Oikeastaan olen tullut siihen tulokseen, että tarkoituksesta on tullut arkinen lausahdus, jota käytetään, vaikkei ihminen itse välttämättä täysin siihen uskoisikaan ja vastassa on lähinnä hölmistynyt katse, jos pyytää tarkentamaan sanottua.
En ole vielä löytänyt hyvältä tuntuvaa tapaa vastata, kun esittäjänä on hyvää tarkoittava, muttei kuitenkaan läheinen (läheiset nimittäin tietävät kantani, joten reagoinnin on helppo olla rehellinen). Niinpä usein kierrän tai ohitan, hymyilen ja nyökkään pienesti tai kiitän ja yritän keskittyä hyviin aikeisiin. Silti ideaalimaailmassani universumin johdatuksella ei selitettäisi minulle tapahtumia. Joku voi kysyä, onko siitä haittaakaan. Ei ehkä varsinaisesti, hengellisyyteen ja uskomuksiin taipuvaisuutta pidetään tärkeänä osana ihmisen evoluutioprosessia, mutta toisaalta ohittamalla asioiden käytännönläheisen tarkastelun suurilla kohtalon linjoilla, saatamme ohittaa tilaisuuden käsitellä ja ymmärtää epämieluisia tapahtumasarjoja, kantaa vastuuta ja myös oppia.
Näen ongelmana myös tietyn egosentrisyyden, ihan kuin juuri sinulla tai minulla olisi niin merkityksellinen rooli maailmankaikkeudessa, että universumi olisi suunnitellut parhaan reitin jopa muiden kustannuksella. Koen myös ironian siinä, että perinteiselle jumaluskolle saatetaan illanistujaisissa hymähdellä ja sitten kotona luetaan Tarot-kortteja. Miten usko tarkoituksiin lopulta eroaa muusta uskosta? Se on vain sama asia eri muodossa, kuten ympäri maailmaa eri uskonnoissa ja uskomuksissa.
Onkin mielenkiintoista seurata hengellisyyden kehitystä, sillä uskon kohteet saattavat vaihtua, mutta silti uskon tarve ihmisissä tuntuu säilyvän vakiona ja modernin länsimaisen ihmisen mieli kokee jollain tavalla paremmaksi kohdistaa universumiin ja itämaisuuden elementteihin, ja puhua mantroista rukousten sijaan, kiinnittää sormukseen energiakivi kuin ripustaa kaulaan ristisymboli. Välttää kirkkoon menoa, mutta maksaa enkeliterapiasta tai ennustajasta. Lopulta sama asia, vain eri symbolit ja nimet.
Kuten jo aiemmin totesin, en väheksy hengellisyyttä, kukin eläköön elämänsä miten parhaaksi näkee, kunhan ei vie muilta samaa mahdollisuutta. Kuka lopulta tietää mikä on paras tapa ja oikeastaan, onko sellaista, mitta-asteikko kun on varsin liukuva, häilyvä ja mielipiteeseen nojaava. Olen myös tullut siihen tulokseen, että varmassa uskossa olevilla on potentiaalia olla monia onnellisempia, heillä kun jatkuva näkymätön käsi pitämässä kiinni ja ohjaamassa matkaa, sekä parhaassa tapauksessa kuolemakin on mahdollisuus, eikä vain kliininen polttohautaus ja päätepiste. Tai mistä minä tiedän, ajatuksena vain kuulostaa lohdullisemmalta.
Silti suuressa mittakaavassa koen, että asian tiedostavuudesta ei olisi haittaa, jopa analysoinnista ja keskustelusta. Usko on usein varsin herkkä ja jopa tulenarka aihe, ja haluaisin hälventää sitä, sillä ylipäätään vierastan ajatusta siitä, että osa aiheista olisi tabuja. Jokainen keskustelun avaus ei ole hyökkäys toista maailmankuvaa kohtaan, vaan se voi olla aito halua ymmärtää erilaisia mielen polkuja. Ja juuri ymmärrystä me tarvitsemme, mutta myös kriittisyyttä omille totuuksillemme.
Ehkä vähän myös itsekkäästi toivon saavani jatkossa vapautuksen kaikista kohtalolausahduksista, mutta jos teksti näyttäisi kuvan, tämä viimeinen lause paljastaisi sen olevan kirjoitettu hymyillen ja hieman katseessa pilkahtaen, ei kulmat kireinä, sillä tykkään ihan yhtä paljon edelleen mun ihanista universumin lähettiläsystävistäni.
