Tässä aamukahvia juodessani (tällä kertaa visusti sohvan ulkopuolla) unohduin naputtelemaan vastauksia ihanan LittleB:n lähettämään haasteeseen. Tiedän, että vastauksia odottaa vielä kaksi muutakin vanhempaa haastetta, jotka eivät suinkaan ole unohtuneet. Näihin vastaaminen vain kestää mulla yleensä hillittömän kauan, eikä se johdu siitä, ettei kiinnostaisi, vaan pikemminkin päinvastoin! Vakavoidun kysymysten äärelle huomattavasti normaaleja kepeitä postauksiani enemmän, mikä vaatii ihan toisella tapaa aikaa ja keskittymistä. Kysymyksiin harvoin on lyhyitä vastauksia ja monesti vastaukset poikivat samalla jo lisää avattavaa ja ajateltavaa, niinpä rönsyilyriski kasvaa.

Vierastan mustavalkoista lähestymistä ja ajattelen, että kaikki on aina suhteellista ja näkökulmasta riippuvaista, niinpä simppelitkin kysymykset usein tuntuvat moniulotteisilta ja ennen kaikkea hyvin tulkinnanvaraisia. Lisäksi en halua suoltaa mitä tahansa huttua mitä tulee mielipiteisiini, niinpä mieluummin tarkastelen sanavalintojani hetken kauemmin. Siinä tosin käy helposti niin, että mitä kauemmin niitä tarkastelen, sitä vääremmältä foorumilta blogi alkaa niille tuntua ja tekee mieli pyyhkiä kaikki pois. Vaikka oikeasti, kevyestihän näihin kai pitäisi suhteutua? Mutta mä oonkin tylsä tosikko, joten antakaa anteeksi!

Mistä unelmoit?

Unelmoin monesta asiasta ja yritän aktiivisesti toimia niitä asioita tavoittaakseni. En ole päiväunelmoijatyyppiä ja monesti huolin enemmän kuin haaveilen, mikä on varmasti vähän väärä suhde. Haaveilen hyvästä vanhuudesta läheisten lähellä (kyllä, tiedän, että olen vasta 30). Unelmoin terveydestä ja kyvystä kasvattaa omaa henkistä pääomaa läpi elämäni, ja toki syvästi toivon, että se elämä on pitkä. Toivon myös sitä, että veljeni löytää paikkansa maailmassa ja haaveilen siitä, että vielä joku päivä erilaisuus ihan oikeasti on rikkaus eikä uhka.

Unelmoin uusista maista ja maisemista, isommasta asunnosta ja asumisesta ulkomailla, sekä haaveilen omasta löytökoirasta (tai useammasta). Tällä hetkellä unelmoin erityisen paljon kivasta omat vahvuudet loistoon nostavasta työpaikasta, mikä lukeutuukin ihan ykkösprioriteetteihin tulevalle syksylle.

Unelmoin myös siitä, että löytäisin itselle sopivan tavan tehdä konkreettista hyvää. Palan halusta auttaa enemmän apua tarvitsevia ja yön pimeinä tunteina kannan harteillani maailman täyttävää hätää ja kärsimystä. Haluaisin voida tuntea ja ajatella, että olen saanut aikaan jotain, millä oikeasti on merkitystä, edes pienesti kokenut rakentaneeni maailmasta vähän parempaa paikkaa. Enkä nyt puhu niistä arkipäivän täkeistä teoista, kierrätyksestä, ravinnosta ja kulutustottumusten tarkastelusta, vaan ihan oikeasti astunut pois omasta kodista ja tarjonnut konkreettisesti aikaa omasta elämästä lievittääkseeni jonkun yksinäisyyttä tai tarjotakseen apua sellaiselle, joka sitä todella tarvitsee.

Uskotko intuitioon?

Tämä on visainen kysymys siksi, että ensin pitäisi määritellä tarkasti, mitä intuitiolla tarkoitetaan. Tein pientä taustatyötä ja googlailin määritelmiä termille, ja niissä toden totta oli paljon epämääräisyyttä ja häilyvyyttä, mikä ehkä kertoo paljon sitä, millaisen aseman intuitio ikään kuin on saanut, siitä on tehty vähän kuin maaginen yliaisti meidän tietoisuuden yläpuolelle. Mikä taas on helppo selittää sen ominaispiirteillä ja moniselitteisyydellä.

En usko johdatukseen, kohtaloon, telepatiaan tai mihinkään sellaiseen, enkä siis myöskään usko intuitioon siinä mielessä, että siihen liittyisi mitään mystiikkaa, ihmisillä vain tuntuu olevan herkästi tapana mystifioida asioita. Toki alitajuista toimii jatkuvasti ja vaistot hallitsevat ehkä enemmän kuin haluamme ajatellakaan, mutta sinällään mitään kummallista siinä kaikessa ei ole, kaikki pohjaa opittuihin asioihin, olosuhteisiin, herkkyyteen, evoluutioon sekä siihen, että alitajuntamme skannaa ympäristöä ja potentiaalisia vaaroja, se tykkää turvallisesta, haluaa pysyä hengissä ja on äärimmäisen herkkä sekä vaikutteille altis, me olemme. Niinpä ajattelen intuition monen osatekijän summana, perusteltavissa oleva ja ymmärrettävä, mutten yliluonnollisena yliaistina tai syvempänä tietona. Täysin toinen kysymys on, miten intuitioon pitäisi suhtautua ja missä määrin sitä kuunnella.

Mistä innostut?

Olen hitaasti syttyvää sorttia ja ensisuhtautumiseni vähän kaikkeen on rauhallinen. Innostus siis syttyy monesti pala palalta ja harvemmin hurahdan hetkessä. Erityisesti innostun asioista, joissa koen voivani toteuttaa itseäni sekä ihan ylipäätään kannustavasta ilmapiiristä, lämpimistä ihmisistä ja uusista ajatuksista. Rakastan lukea tiedeaiheisia juttuja ja innostun herkästi miettimään niiden vaikutuksia tähän tai tulevaan. Matkoilla herään uudella tavalla eloon ja innostun uusista paikoista sekä kauniista näkymistä, kehrään hyvän ruoan äärellä ja kierin hunajassa käsin kosketeltavan tunnelmallisissa hetkissä. Innostun siitä, kun tuntuu, että tavoitan ihmisessä jotain enemmän kuin vain sen, mikä on pinnalla ja rakastan ihan vain unohtua omiin ajatuksiini.

Aamu vai ilta?

Voi, en ole aamuihminen, vaikka aikaisissa aamuissa onkin jotain suunnatonta kauneutta etenkin kesällä. Mutten ole iltavirkkukaan, vireämpi kyllä illalla kuin varhain aamulla, mutta mielelläni suuntaan kotiin jo ajoissa. Jos siis täytyy valita, valitsen illan, mutta olen hyvin vahvasti päiväihminen, heh.

Sanat vai kuvat?

Riippuu täysin mistä puhutaan, kirjoista, blogeista, ihmissuhteista vai mistä? Kuvallinen hahmottamiseni on vahvaa ja tarvitsen kuvia tekstin kylkeen sisäistääkseni lukemani. Blogeissa kiinnostaa enemmän kuvat kuin sanat, mutta verkkoelämän ulkopuolella valitsen ehdottamasti mieluummin sanat kuin visuaalisen. Ei sillä, etten nauttisi visuaalisia koskettavista asioita, mutta uskon sanojen mahdollistaman kommunikaation voimaan, enkä voisi kuvitella ihmissuhdetta ilman runsasta määrää mietittyjä sanoja.

Mottosi?

Nääh, olen aina huono näissä mottojutuissa. Ei mulla oikeastaan ole, en niin perusta niistä. Toki on monia kantavia ajatuksia, arvoja, aina lempeydestä ja rehellisyydestä kunnioitukseen sekä suvaitsevaisuudesta rohkeuteen. Mutta siis sellaisia irrallisia kantavia lauseita en ihan suoriltaan tunnusta, mutta ehkä lähimmäksi voisi mennä joku ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”, eli uskon vahvasti, että omalla asenteellamme, suhtautumisellamme ja tavoillamme voimme suoraan vaikuttaa siihen, miten muut meihin suhtautuvat sekä miltä elämä tuntuu ja tuo vastaan.

Kaunein maisema?

Melkein mahdoton valinta, maailma on niin täynnä monella tapaa erilaisen upeita näkymiä, joita ei edes haluaisi verrata toisiinsa. Siksi onkin ehkä helpompi valita tunteella ja napata niitä näkymiä, millä itselle on erityinen merkitys, joten vastaan Etelä-Ranskan kylämaiseman, jossa vuoristo siintää taustalla ja meri etäällä horisontissa.

Maaseutu vai kaupunki?

Olen ehdottomasti kaupunki-ihminen. Rakastan sitä, että kuulen arjessani elämisen ääniä, ratikoiden kirskuntaa ja naapurin etäisiä askeleita. Se tuo tiettyä turvallisuuden tunnetta, tavallaan en ole koskaan yksin vaikka hetkittäin siltä saattaisi tuntuakin. Elämä ja ihmiset on lähellä, pidän siitä, samoin kuin erilaisten aktiviteettien sijaitsemisesta kävelyetäisyydellä.

Mielenkiintoinen ajatus?

Voi apua, tähänkin täytyy sanoa, että maailma on täynnä mielenkiintoisia ajatuksia ja kaikki ajattelemaan herättävät ovat sellaisia, karkeasti sanottuna, erityisesti rohkeat ja erilaiset huolella perustellut ajatukset ovat mielenkiintoisia.

Miksi bloggaat?

Tähänkään, yllättäen, ei ole yksioikoista vastausta. Olen pitänyt blogia niin kauan, että ei voi oikeastaan enää edes käyttää syynä sitä, miksi alunperin aloitti. Blogista on kehittynyt vahva osa arkea ja usein mietin, miltä tuntuisi pistää pillit pussiin ja lopettaa bloggaaminen. Joka kerta olen päätynyt siihen, että haluan jatkaa, joten ilmeisen innoissani vielä asiasta olen. Miellän blogin harrastukseksi, vaikka se viekin mahdottomasti enemmän aikaa kuin mikään harrastukseni koskaan aiemmin, mutta silti, se on niitä harvoja asioita, jotka ovat jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä vuodesta toiseen ja kalenterin ympäri.

Blogi sopii luonteelleni, siinä on jotain samaa kuin kaupunkiasumisessa, ihmiset ovat lähellä, mutta tavallaan kuitenkin voi olla yksin. Olen myös monen monta kertaa sanonut, että jos ennen piirsin, ompelin, maalasin ja kirjoitin ahkerasti, niin blogi ikään kuin tiivisti sen kätten jäljen näkemisen tarpeen. Nyt suuntaan luomisen kaipuun tähän ja teen itselle iloa tuottavaa visuaalista kokonaisuutta, joka myös jää muistiin, ollen hauska ketju vuosien tapahtumista.

Näin yli kuuden vuoden jälkeen olen oppinut arvostamaan sitä, että voin helposti palata ajassa taaksepäin ja katsoa, mitä tein vaikkapa viisi vuotta sitten tai mikä olikaan sen yhden mainion ravintolan nimi. Näin varhaisdementikolle se on tosi loistava juttu! Tietty bloggaan myös vuorovaikutuksen ilosta, se ikään kuin viimeistelee kokonaisuuden. Senkin olen jo aiemmin sanonut, että blogin myötä sosiaaliset suhteeni ovat laajentuneet ihan huimasti ja olen tutustunut uusiin ihmisiin enemmän kuin koskaan ennen, siitä kaikesta en voi muuta kuin tuntea syvää kiitollisuutta ja iloa!

Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.