Pidän rautatieasemista, niissä on omanlaisensa taika.

Rakastan tunnetta, kun päivä ei ole vielä lähestulkoon alkanut ja hiipii hiljaiselle asemalle odottamaan aamun ensimmäistä junaa. Kun muu maailma nukkuu, rautatieasemalla joku on jo aloittanut päivän. Pienillä, hiljaisilla ja rähjäisillä asemilla on oma tunnelmansa. Pysähtyneisyys, johon junan saapuminen ja lähteminen tuo liikkeen, muistutuksen muista maailmoista.

Tai sitten ne suuret ja vilkkaat, kuten Rooman tai Pariisin. Kuulutukset kaikuvat, ihmiset kiihdyttävät askeleitaan, tekstit tauluilla vaihtuvat. Kioskeissa tuoksuu croissantit ja pahviset kahvimukit nousevat torneina valmiina lähtemään suuntiinsa. Sitä samaa energiaa oli Kölnin päärautatieasemalla, jopa keskellä sunnuntaipäivää. Toisaalta, ei kai ihmekään Saksan viidenneksi vilkkaimmalle asemalle.

Toisin kuin Saksassa olisi saattanut odottaa, laiturin tekstit näyttivät muita aikoja ja kohteita kuin minne siihen pysähtynyt juna oli menossa. Ilman hihasta nykäistyä henkilökuntaa tuskin olisin edes noussut oikeaan junaan.

Ehkä olisin vain jäänyt ihmettelemään, miten kaarevaan muotoon kootut jykevät ja ajan patinoimat rautapalkit sekä sirot ikkunaruudut loivat juuri sellaista muotoa, jonka kuvitelmissaan rautatieasemille antaa. Julkisivultaan melko vaatimaton asema on helmi sisältä.

Jos kävelee raiteita sivuten Kölnistä Düsseldorfin suuntaan tavoittaa nopeasti Reinin ylittävän sillan. Junat saapuvat ja lähtevät yhtenään sitä myöten, jokainen ohittaen loputtoman rivin rautakaiteeseen kiinnitettyjä lemmenlukkoja.

Annoin käden lipua varovaisesti värikästä lukkorivistöä myöten. Pysähdyin lukemaan kaiverruksia ja mietin symboliikkaa.

Siinä ne seisoivat, lukittuina paikkaansa kuin varmistuksena pysyvästä rakkaudesta, samalla kun maailma tapahtuu niiden ympärillä – junat kiitävät uusiin kohteisiin, kahlaavat maailmaa, mutta palaavat aina jossain vaiheessa. En tiedä, tympeää kyynisyyttäni ehkä, mutta näen junien liikkeessä suurempaa symboliikkaa rakkaudelle kuin paikoilleen pakotetuissa lukoissa. Vapauden.

Tai ehkä jotkin asiat eivät vain ole tarkoitettu puhki ajateltaviksi vaan nautittaviksi, ja sitä Kölnin juna-asema ja rakkauslukkomeri tarjoavat. Kontrastia, estetiikkaa ja lukuisia tarinoita.

Düsseldorfin lentokentältä pääsee helposti junalla suoraan Kölniin. Junat kulkevat päiväaikaan parinkymmenen minuutin välein ja nopealla yhteydellä matka-aika on vajaa 40 minuuttia, hintaa suuntaansa reilu kymppi.

Ensikosketus Kölniin on ollut kaunis. Vaikka sää on harmaa ja kolea – trenssin kaulusta saa nostaa kohti leukaa ja käsiä ujuttaa syvälle taskuun. Mutta kaupunki itsessään tuntuu lämpimältä. Jotkin kohteet syttyvät hitaasti, joihinkin ei tunnu saavan kosketuspintaa lähestulkoon ollenkaan, mutta Kölnin sykkeestä sain heti kiinni. Ehkä oleellista on ollut sekin, missä olen päätynyt majoittumaan.

Rudolfplatzin kupeesta alkaa alue, joka on täynnä kahviloita ja ravintoloita ja sitten on Ehrenstrasse – mikä ihana katu! Sitä valloittaa trendikkäät putiikit, kiinnostavimmat eurooppalaiset merkit (mutta eivät ne tylsimmät ketjuliikkeet) ja paikalliset putiikit.

Olen eksynyt hypistelemään hauskoja sisustusesineitä (melkein jo sorruin boheemin mattoon tai suloiseen teemukiin) ja haahuillut tunnelmallisissa kirjakaupoissa. Yksi eniten edustetuista kirjataloista kotonani on Taschen, joka on Kölnistä kotoisin. Niinpä olen ammentanut taidekirjaelämyksiä, selannut postereita ja vilkuillut kaupungin museotarjontaa sunnuntaita ajatellen. Ehkäpä ostan vielä kirjan itselleni tuliaisiksi, Taschen-kokoelmani jatkoksi.

Olen eksynyt ja löytänyt itseni paikoista, joihin en suuntavaistollani olisi itseäni asemoinut. Vahingossa kulkeutunut keskustan vilkkaille ostoskaduille ja kääntynyt takaisin. Omat seudut tarjosivat enemmän inspiraatiota kuin kalsat keskustan kadut, jotka olisivat voineet yhtä hyvin olla jossain muussa Keski-Euroopan suuressa kaupungissa. Mutta eksyvä myös löytää.

Olin ajatellut tutustua Kölnin päänähtävyyteen, jylhään tuomiokirkkoon vasta huomenna, mutta kadotettuani itseni kartalta ja luovutettuani paikannuksen suhteen, se olikin yhtäkkiä siinä, edessä ja koko maisemaa hallitsevana. Jotkut asiat ovat liian isoja vangittaviksi kuvaan, niinpä sen komeus ei pääse oikeuksiinsa linssin läpi. Nojailin aukion kaiteeseen, hengitin kuulasta kevätilmaa ja katselin rauhassa. Upea ilmestys! Rakastan muutenkin goottilaisen tyylikauden rakennuksia, joita saa ihailla monessa muussakin Euroopan kaupungissa.

Tänään jatkan siitä, mihin eilen jäin. Ulotan kävelyreittiä entistä etäämmälle. Poikkean Reinin varteen, istun rauhassa päiväkahville johonkin kauniiseen kahvilaan ja kurkistan tuomiokirkon sisään. Ehrenstrasse ihanine kauppoineen kutsuu myös luokseen viimeisiä löytöjä tekemään.

Makaan keskellä parivuodetta hotellissa Kölnissä, Rudolfplatzin kupeessa. Ikkuna on auki, taivas hämärtyy hiljalleen ja kirkas linnunlaulu kantautuu sisään. Perinteiset kaupungin äänet ovat kateissa. Ikkunoista avautuu mainostettu kaupunkinäkymä, mikä tarkoittaa käytännössä katsoen ankeaa sisäpihaa. Kannatti maksaa hieman ekstraa.

Jalkopäässä lojuu päivän ostokset, iltapalana toimii matkalla hotelliin napattu sämpylä ja iso kimpale juustoa, harmi, ettei ole jääkaappia – onko siis syötävä kaikki? Niin ja pullo todella halpaa punkkua. Makeannälän taltuttaa rasia yksisarvissuklaita. Olin pakkauksen söpöyden uhri, en edes sen tarkemmin katsonut mitä on sisällä, kannen kuviointi riitti.

Saavuin eilen työreissulle Kölniin ja päätin jäädä kaupunkiin itsekseni viikonlopuksi. Maailmaa havainnoi yksin eri tavoin, aikakin kulkee toisella tapaa, mutta suuren punkkupullon mielelläni jakaisin jonkun kanssa. Nyt vaikka virtuaalisesti teidän.

Nauttikaa perjantai-illasta!