Maisema oli utuinen ja hiljainen tihkusade sumensi Tallinnan siluettia, mutta tarjosi kaupungin valoille kauniin pinnan hajaantua. Ilma oli yllättävän leuto ja kevyellä neulemekolla pärjäsi hyvin, hennon vaaleanpunainen takki sai jäädä auki. Seuraavaan päivään sade haalistui, mutta harmaus jäi. Se sopi teemaan, nyt jo suljettu Patarein vankila sai ikään kuin sanattoman tuen värittömyydestä ja hylätty Noblessnerin telakka tuskin olisi näyttänyt samalle iloisessa auringonpaisteessa. Oli marraskuun puoliväli kaksi vuotta sitten.
Jos elämää ajattelee kappaleina, se oli jonkinlainen taite. Tavallaan jätin mielessä taakse jotain vanhaa ja vapautin tilaa uudelle. Vaikka ei elämä toki ole selkeitä jaksoja, se on kausia, jotka limittyvät. Eri tavoin ajateltavia vaiheita päättyy ja alkaa yhtenään. Viimeisestä kahdesta vuodesta voisi kirjoittaa monta erilaista tarinaa, mutta nuo hetket Tallinnassa välillisesti vaikuttivat useaan niistä.
Tänä lokakuun lopun viikonloppuna Tallinna hehkui. Ruska oli kauneimmillaan. Keltaisenkirjavat lehdet värittivät katujen pintoja ja leijailivat puistoissa oksilta alas lähes ajatuksen voimasta. Kuulas syysaurinko siivilöityi kylläisten puiden ja vanhojen rakennusten lomasta, tarjoten täydelliset puitteet valloittaa kaupunki jalan. Samassa seurassa, jossa tuolloin kaksi vuotta sittenkin Tallinnaa tarkastelin. Silloin muiden joukossa, nyt yhdessä. Kahden.
Tämä on tuntunut sellaiselta vähäeleisten käänteiden tarinalta, jossa seuraajan annetaan odottaa juonen kehittymistä niin, että kärsimättömämpi jättäisi jo kesken. Oma uteliaisuus ajaa katsomaan kertomukset loppuun, ja tällä kertaa hidastempoinen alustus näyttäytyy lähes pitkänä esileikkinä. Vasta myöhemmin osaan sanoa, missä kohtaa on tarinan kliimaksi. Tässä vai tulossa. Joka tapauksessa kaksi vuotta sitten Tallinna jätti ilmaan jotain, johon nyt vastasi.
Takana on monella tapaa kaunis syysviikonloppu. Rentouduin, nautin ja nauroin.
Tallinna on muuttunut paljon. Muistan sen 90-luvun alun kaupungin, jossa isänikin aikansa asui. Harmaa, vähän rähjäinen ja paikoin pelottava. Sitten alkoi muutos, jonka myötä Tallinna tuntuu saaneen jotain uutta joka kerralla. Se ei ole enää vain Viru-hotelli, Kaubamaja ja Vanhakaupunki. Oikeastaan ne ovat jo menettäneet matkailijalle merkitystään, vaikka toki vanhankaupungin idylliä ei voi kiistää. Nyt erityisen kiinnostavaa on Maakri, Telliskivi, Rottermanni ja Kalamaja.
Tallinna tuntui kiehtovan monipuoliselta, jopa sopivan persoonalliselta. Hetkittäin Swissotelin 26. kerroksesta katsoessa näkymässä oli todellisen suurkaupungin tuntua, mutta kaupunkia ristiin kävellessä sen kotoisuus lämmitti.
Kävelyetäisyydeltä ulottumattomiin jäi lähinnä TV-torni ja Taidemuseo Kumu. Silti viikonlopun aikana sai oikeastaan vain raapaisun mahdollisuuksiin. Toisaalta se oli tarkoituksellista, löytää tasapaino näkemisen ja oleilun välille, olla kiirehtimättä.
Viikonlopun aikana ehti rentoutua, katsella rauhassa kaupunkia ylhäältä eri vuorokauden aikoina. Nauttia hotellihuoneen ylellisyyksistä ja seikkailla Tallinnan kaduilla.
KGB:n tyrmät ja Miehitysmuseo, Telliskiven putiikit ja vintageliikkeet sekä kiinnostavat ravintolat. Vegeruokaa ja drinkkejä Must Puudelissa, intialaista Elevantissa, vaaleanpunaista makeaa mukaan Vahvlihaldjadista, sushia SushiPlazassa ja päiväkahvit Sveta Baarissa Telliskivessä.
Hemmottelu ja herkuttelu on Tallinnassa edelleen edullista, ja kiinnostavia ravintoloita sekä baareja on useita. Jos pöytävaraukseen olisi havahtunut aiemmin, olisin mielelläni kokeillut sellaisia kuin Parrot Minibar, Tai Boh tai Manna la Roosa. Mutta ehkä toisella kertaa sitten.
