Viime päivät ovat olleet toisiinsa nivoutunut ajan kadottanut möykky, jossa olen nukkunut paljon, kipuillut, mutta hiljalleen voimistunut. Tiistaiaamun leikkaus meni hyvin, vaikkakin operaatiossa jouduttiin vähän soveltamaan ja sen myötä toipumisaikanikin on jonkin verran odotettua pidempi.

Kuten jotkut kohtalotoverit jo arvasivat, sappirakkoni poistettiin yltyneiden kipujen myötä. Onhan se toki oireillut ennenkin, mutta nyt kipeytyi niin pahasti, että leikkaus nähtiin ainoana vaihtoehtona. Voin siis lisätä sappirakon poistettujen palojeni jatkoksi. Umpisuoli, kita- ja nielurisat, ihoalue melanooman esiasteen ympäriltä ja ne kai jo lähemmäs parikymmentä luomea (olen jo aikaa sitten seonnut laskuissa). Silti leikkaukseen meno otti kumman koville.

Operaatiopöydälle asettuessa tunsin itseni pikemminkin viisivuotiaaksi kuin 34-vuotiaaksi aikuiseksi. Itkin, tärisin ja hyperventiloin niin, että piuhojen, happimaskin sun muiden paikoilleen saamisessa oli oma työnsä. Onkin annettava sydämellinen kiitos Jorvin upealle hoitohenkilökunnalle. Kuinka hyvältä tuntui kun joku silitti hiuksia, toinen vatsaa, korvan vieressä lempeä ääni rauhoitteli ja toisti nukahtamiseen asti, että olen hyvissä käsissä.

Vaikka ei kyse ollut luottamuksen puutteesta, kai vain leikkaussalin näkeminen oli liikaa. Enhän kestäisi vastaavaa nähdä edes elokuvissa, saati itse joutua keskelle sitä.

Hyvä hoito on jatkunut kotona ja tunnen itseni onnekkaaksi siitä, että joku on silittänyt hiuksia myös omassa sängyssä.

Nyt vatsaani koristaa uudet merkit. Herättyäni toki säikähdin kuullessani, että kookkaan sappirakkoni myötä jouduttiin vatsaa avaamaan hieman enemmän ja myös pääarpi päätyi vähän eri paikkaan kuin ennakolta oli suunniteltu, mutta oikeastaan olen uudelleen sijoituksesta kiitollinen kirurgille. Näyttäisi siltä, että hän on ovelasti yhdistänyt vanhan arven uuteen, jolloin jäljelle jää vain yksi pidempi viiva kahden erisuuntaisen keskivatsa-arven sijaan. Samalla uusi viilto ainakin yrittää korjata vanhaa todella rumaa arpea.

Pidempi suora viilto siis kulkee rintojen alta vertikaalisesti kylkiluiden välistä ja kaksi pienempää ja yksi leveämpi tähystysreikä sijaitsevat alavatsassa. Koska ihoni tyypillisesti paranee huonosti ja erityisesti ylävartalossa on taipumus arpikudoksen liikakasvulle, yritetään ennaltaehkäistä levähtäneiden ja paksuuntuvien arpien syntyä sillä, että seuraavat kuukaudet pidän haavojen päällä siihen tarkoitettuja silikonilaastareita. Toki se on pitkä aika säätää, mutta jos sillä voisi välttää arpihirvitysten synnyn, olen valmis yrittämään.

Nämä kuvat otin ennen leikkausta, halusin itselleni ennen ja jälkeen kuvat, mutta en ollut ajatellut julkaisua. Oikeastaan tunnen vienoa vaivaantuneisuutta kuvien julkaisusta, vaikka mietin, että kuljen kaikkien nähtävillä bikineissä vähemmissä vaatteissa ja some on päivittäin täynnä paljon enemmän. Olkoon tämä nyt sitten sitä eri vartaloiden näkymistä, mutta antavammat säästän suosiolla yksityiskäyttöön.

Nyt kun ei ole vielä jälkeen kuvia (tai no oikeasti on kännykässäni, mutta olen varma, ettei kukaan halua nähdä pelkkiä verisiä teippejä), mutta ennen kuvat toimikoon kuvituksena kun toistaiseksi muutakaan ole.

Alavatsassa näkyvä arpi on umpparin puhkeamisen seuraus, ja ehdottomasti kehoni kauneimpia arpia (jos nyt niin voi arvesta sanoa?) – toisaalta se on myös vanhin, leikkaushetkellä olin 12 ja ehkä ihokin silloin parani toisella tapaa kuin näin aikuisena. Tosin myös iho tuntuu reagoivan eri kohdissa leikkauksiin niin eri tavoin. Selässä, hartioissa ja rintojen lähellä arvet näyttävät ihan toiselta. Siksi siis jännitän erityisesti tuota uutta keskivatsan arpea. Niin toivon, että erityisesti sen saisin paranemaan kauniisti.

Parasta on kuitenkin se, että pahin on nyt takanapäin. Leikkaus on ohi ja vointi tulee kohoamaan päivä päivältä. Eikä enää niitä kamalia kipuja, se on tärkeintä. Niin, ja kesääkin on vielä edessä, kunhan nyt maltan ottaa ihan rauhassa ja antaa kehon parantua. Otan tässä nyt hetken toipumiseen, mutta palailen pian ladatulla energialla ja kivoilla uusilla jutuilla.