Tänä talvena on ollut aika kammottavan paljon sellaisia päiviä, joina ei tunnu heräävän lainkaan. Sitä kököttää aivokuolleena kirkasvalolampun äärellä juoden ties kuinka monetta ”aamu”kahvia ja uskottelee itselleen, että ihan kohta energiatulva vyöryy kehon ja mielen läpi. No ei, ei niin käy. Ei edes pieninä aaltoina. Sitä saa juuri ja juuri pakolliset jutut tehtyä, mutta turha kuvitellakaan, että ideoisi, loisi tai kehittäisi jotain ekstraa. Jos silloin tällöin joukkoon ei sattuisi olisi sellaisia päiviä kuin tänään, ajattelisin, että jotain pahempaakin olisi meneillään kuin talvi. Onneksi lohdutusta tuo joka suunnalta kantautuvat manaukset, en ole horroksessani yksin. Tätä tää nyt on.

Mutta niin, sitten on tämän perjantain kaltaisia päiviä. Kun ehdin tekemään kiireettömämpiäkin töitä, ideoin uuden sisältökokonaisuuden asiakkaalle, käyn messuilla ja pr-tilaisuudessa, saan hoidettua puoli vuotta (!!) roikkuneita omia nettisivujuttuja (miten kummasti sitä omat jutut jättääkin niin herkästi roikkumaan), tehtyä matkajärjestelyjä, hoitanut blogijuttuja ja sen sellaista. Ihan hämmentynyt olo tästä aikaansaavuudesta, mutta parasta iloita siitä se ainoa lyhyt hetki, mitä kestää. Kohta vajoan takaisin pimeän kauden horrokseeni odottelemaan, että kevät koittaa.

Neule: Bikbok, saatu blogin kautta / Hame: Loavies / Nilkkurit: Unisa / Laukku: Abro

Tiedän, että monen mielestä marraskuu on ankeinta, mitä vuodenajat voivat Suomessa tuoda eteen, mutta itselle vuoden inhokkikuukausi on tammikuu. Silloin kesä on kaukana molempiin suuntiin ja kuukausi tuntuu loputtoman pitkälle ja kylmälle. Tämäkään tammikuu ei ole poikkeus. Joskaan ei niin kylmä, mutta nyt kaiken kruunaa loputon harmaus koleuden kyljessä. Vähän niin kuin marraskuu ja tammikuu yhdessä, eli tuplapaha.

Koska tiedän kokemuksesta, ettei tämä kuukausi ole mieleen, yritän täyttää tammikuuta kivalla tekemisellä. Vuoden alussa oli pieni roadtrip, viime viikolla blini-ilta, tulevana lauantaina illallinen Suomenlinnassa, ensi viikolla pari hemmottelupäivää Tallinnassa ja viikon päätteeksi ystävän nelikymppiset. Sitä seuraavalla viikolla on Kämpin klassinen iltapäivätee äidin kanssa ja kuun lopussa miniloma Wienissä ja Bratislavassa. Niin, ja eilen tuskastuttavan harmaan päivän pelasti viinitasting.

Helsingin Food Market Herkun Bistrossa järjestetään silloin tällöin viinitastingeja ja olen niitä sivusilmällä työn puolesta kiinnostuneena seurannut. Kun kuulin, että tammikuussa teemana on vastuulliset viinivalinnat ja vegeruoka, olin kärppänä ilmoittautumassa mukaan.

Illan aikana maisteltiin viittä Norexin maahantuomaa viiniä ja niihin yhteensopivia Bistron kokin suunnittelemia ruokia, kaikki viinit olivat luomua ja neljä niistä vegaanisia. Mielenkiintoista oli kuulla, että Suomessa ravintolat ovat edelläkävijöitä vastuullisissa viineissä. Niiden valikoimasta eri vastuullisesti sertifioituja viinejä on useita kymmeniä prosentteja kun taas Alkossa valikoima on vielä prosentuaalisesti lapsenkengissä, joskin koko ajan kasvava. Itse tietoisesti Alkossa asioidessa kyselen vastuullisten viinien perään ja tietenkin myös valitsen vähintään luomua kotiin, sillä ajattelen, että kysyntä lisää tarjontaa.

Oli ilo aiemmin tänä vuonna huomata, että esimerkiksi S-ryhmä otti asiakasomistajaviineiksi luomuviinit ja huomioiden jo pelkät volyymit, tämäntasoisella valinnalla on merkitystä. Ei siis mikään ihme, jos ravintolat keräävät tällä hetkellä pisteet vastuullisten viinien tarjonnassa.

Viini-illan viisi viiniä:

Stellar Organics Brut. Emme miehen kanssa kumpikaan ole järin kuohuviinin ystäviä. Itse en ylipäätään oikein pidä mistään kuplajuomasta, joten oli yllätys, että totesimme molemmat lähes yhteen ääneen Stellar Organicsin mainioksi kuohuviiniksi. Siinä ei ollut monelle kuohuvalle tyypillistä kirpeyttä ja sellaista tiettyä terävyyttä, vaan maku oli miellyttävän pehmeä ja jotenkin helppo. Mutta ei kai ihme, samalta valmistajalta tulee nimittäin aiemmin kehumani Running Duck -valkoviini, josta tykkään paljon. Kaiken lisäksi tämäkin viini on luomua, veganinen, Reilun Kaupan ja hinta Alkossa näyttää olevan vain n.12 euroa. Ohessa nautittiin bistron vegecarpaccio, mikä oli loisto alku tastingille.

Pares Balta Cosmic oli illan toinen viini ja sekin yllätti. Yllätti siksi, että en oikein perusta saman espanjalaisen viinitalon kuohuviineistä ja tälläkin hetkellä sellainen pölyttyy kaapin päällä kun ei vain tee mieli. Sen maussa on pientä karvautta, mutta Pares Baltan valkkari oli ihan toista maata. Miellyttävä maku ja kaikin puolin pehmeä, ylipäätään kahdesta maistellusta valkoviinistä selvä suosikkimme. Lisäksi se on luomua ja vegaaninen. Ohessa nautittiin paahdettua kukkakaalia hummuksella sekä minttujogurtilla ja hasselpähkinällä – illan ehdottomasti paras annos, vaikka kaikki olikin supermaukasta.

Brocard St Claire Chablis oli ihan kiva ranskalainen valkoviini, mutta ei ihan yltänyt edellä mainitun tasolle. Sopi joka tapauksessa myös mainiosti kukkakaalin oheen ja tietty teemaan sopivasti oli sekä luomua että vegaaninen. Sellainen helppo perusviini.

Lunaria Coste di moro Montepulcio d’Abruzzo -punaviini tulee italiasta, ja oli kertakaikkisen ihana! Niin ihana, että tämä oli ainoa, josta otettiin toiset lasilliset (ja saatiinpa pöytäämme pullonpohjatkin). Ei yhtään tanniininen, vaan todella pehmeä maku. Sen lisäksi, että viini on luomua, biodynaamisesti tuotettu ja vegaaninen, sen tuotantoprosessissa työllistetään kehitysvammaisia, joilla muuten on vaikeuksia työllistyä. Hintakin oli näihin spekseihin nähden kohtuullinen, 16 euron luokkaa. Eli lämmin suositus!

Chakana Nuna Vineyard Cabernet Franc niin ikään oli spekseiltään mainio, argentiinalainen luomulaatuinen, biodynaaminen ja Reilun Kaupan viini. Maku sen sijaan jätti kylmäksi. En ylipäätään ole tanniinisten ja karvaiden punaviinien ystävä, ja tämä meni juuri siihen kategoriaan. On myönnettävä, etten edes pystynyt juomaan omaa lasillistani loppuun, joten kokemus oli ihan päinvastainen kuin edellisen punaviinin kanssa. Miehen mielestä tämä oli ihan ok, mutta ei silti sellainen, jonka nappaisi hyllystä kotiin.

Punaviinien makuparit

Punaviinien kanssa nautittiin pariloitua Beyond Meat -pihviä kevätsipulilla, romescolla ja yrttiöljyllä ja tämäkin annos oli ihan täydellinen. Huokailin, että miksei tällaista osaa tehdä kotona, mutta ehkä kyse on enemmän siitä, ettei jaksa edes yrittää vaan päätyy niihin nopeisiin ja helppoihin ruokaratkaisuihin.

Ruokakokemuksen viimeisteli helsinkiläisten Juustotyttöjen hellempi valkoinen vegaaninen valkohomejuusto, tai ”uusto”. Tätä olen aiemminkin maistanut ihan paljaaltaan, mutta on myönnettävä, että persimonin ja makean marmeladin kanssa se toimi paljon paremmin kuin yksinään. Vaikka ei se toki huono ole niinkään, mutta kaipaa mielestäni rinnalle jotain tasapainottavaa makua. Toisin kuin tavallista brietä voi syödä helposti ihan vain sellaisenaan. Juustojälkkäri sai aikaan sen, että tastingin päätyttyä käveltiin vielä Herkun juustotiskille hakemaan tryffelitäytteistä briejuustoa kotiin.

Varsin kiva parituntinen ja ylipäätään pidin siitä, että ilta keskittyi nimenomaan vastuullisuuteen että kasvisruokaan. Tarkka teema teki kokonaisuudesta heti erityisemmän ja omalta tuntuvamman.

On helppo siirtää itsensä mielikuvissa siihen tunteeseen, miltä tuntui marraskuisena lauantaina astua väsyneenä hotellihuoneeseen Arushan laitamilla, ja nähdä heti ovelta näkymä seinän kokoisista ikkunoista kumpuilevaan vehreään trooppiseen maisemaan. Tai miltä tuntui kahta yötä myöhemmin seistä aamuauringossa tuon samaisen hotellin parkkipaikalla Kånken selässä tietäen, että edessä oli kuuden päivän safariseikkailu.

Mount Meru -hotellin pihan puiden katveessa seisoi kaksi hiekanväristä jeeppiä valmiina kuljettamaan ensimmäiseen kohteeseen, parin tunnin päässä Arushasta sijaitsevaan Tarangiren luonnonpuistoon, safarin ensimmäiseen kohteeseen. Tuon kahden tunnin ajon aikana neljän hengen autossamme jännitys ja odotus ei ollut luettavissa vain rivien väleistä, innostus oli kaikkien ilmeissä ja sanojen painoissa. Oma mieli yritti sisäistää ajatusta, että tässä sitä viimein oltiin. Pitkän työrupeaman, säästämisen, odottamisen, pakkauksen ja pitkän matkanteon jäljiltä. Maailma tuoksui erilaiselta eikä vihreän syvyys värittynyt kuviin, oli helppo tuntea olevansa jossain muualla, missä koskaan aiemmin.

Näin jälkeenpäin ajatellen on hyvä, että aloitimme Tansanian safarimme juuri Tarangiresta. Se oli ikään kuin lempeä alku tuleviin kokemuksiin ja luonnon yltäkylläisyyteen. Läpi tuon kahden tunnin ajon yritimme miettiä, milloin näemme ensimmäisen luonto-ohjelmista tutun villieläimen ja kuka sen huomaa. Onko eläimiä paljon, vai näemmekö juuri ollenkaan? Ylipäätään arvuuttelimme, mitä päivämme tuo tullessaan ja millaiseksi dynamiikka läpi kuuden päivän matkaava oppaamme Justinin kanssa muodostuu. Jeepin karujen ja kovien seinien sisällä oli odotusta, tutustumista ja ihmetystä.

Tarangire National Park

Tarangiren luonnonpuisto on vajaan 3000 neliökilometrin kokoinen alue Tansanian koillisosassa, lähellä Kilimanjaroa ja Arushaa. Nimensä se on saanut joen mukaan, joka lävistää puiston. Parhaimmillaan alueen sanotaan olevan kesäkuusta marraskuuhun, eli vielä juuri sopivasti vierailumme aikana. Koska joki tarjoaa raikasta vettä, kokoontuvat villieläimet puistoon kuivan kauden aikana, mutta läpi vuoden siellä asuu yli 2000 norsua ja 500 lintulajia. Tunnettu se on myös valtavista baobab-puistaan, eli apinaleipäpuista.

Tarangiren luonnonpuiston porteilla käy kuhina. Apinat piilottelevat puissa ja turistit pyrkivät julkisiin käymälöihin viimeisillä hetkillä ennen jeeppien suuntaamista sisälle puistoon. Justin nostaa nitisevän jeepin katon ylös ja päästää ilman virtaamaan sisään. Kun puistoon ajetaan, autosta ei poistuta. Syynä on sekä oma turvallisuus, että puistojen ekosysteemin suojeleminen. Hyvin pian opin, kuinka tarkkaa puistoissa vierailu on. Reiteiltä ei poiketa, kaikki puiston alueelle viety kuljetetaan myös pois, ja eläimillä on aina etuajo-oikeus.

Norsulaumoja ja ylväitä kirahveja

Puiston portti jää taakse ja yhtäkkiä maisema muuttuu. Näkymässä, jossa vielä hetki sitten oli muutama rakennus ja kulunut parkkialue, kuhiiseekin yhtäkkiä eläimiä. Norsuja, kirahveja, impaloita, seeproja. Haukomme henkeämme ja melkein naurattaa. Kuin olisi joutunut keskelle luontodokumenttia. Kameran zoomia ei tarvitse työntää pitkälle nähdäkseen ruokailevat ja rauhassa käyskentelevät eläimet. Yhteen näkymään voi mahduttaa niin antilooppeja, seeproja kuin norsuja. Liikumme madellen, sillä joka puolella riittää nähtävää.

Paljon myöhemmin mietimme huvittuneena, että oppaamme varmaan on tottunut alun ihmetykseen, kun jokainen pienikin sarvieläin kiinnostaa ja pelkästä seeprasta tekee mieli ottaa kamera täyteen kuvia. Monta päivää myöhemmin hädin tuskin jaksamme nostaa Serengetin savanneilla katsetta ties monennen leijonan nähdessämme, mutta siihen väliin mahtuu vielä aika monta kokemusta.

Ihastelemme pieniä kirahveja, jotka näyttävät huterilta emojensa suojaavan katseen alla. Opimme, että aikuinen kirahvi voi potkaisullaan tappaa leijonan ja jokainen aikuiseksi savanneilla pääsevä on selviytyjä. Ihmettelemme näkymää, jossa kaksi gepardia makoilee vain muutaman metrin päässä ruokailevista seeproista, eikä kumpikaan näytä välittävän toisistaan. Jo ensimmäisenä safaripäivänä luonnon hierarkia ja pyrkimys tasapainoon alkavat aukeamaan. Eläimet tunnistavat uhkansa ja ravintonsa, ja on hyvä nähdä, että ohi rauhallisesti lipuvat jeepit eivät pelota. Yhtäkkiä puskasta työntyy elefantteja tielle ja toisena hetkenä pelkää sirojen antilooppien tulevan liian lähelle. Luontoa pääsee täällä liki, jopa autosta käsin.

Tarangiren vehreys

Tarangiren maisema on kumpuilevaa ja vehreää, ruohon lomassa pilkistää punertava hiekkainen maa. Siellä täällä kohoaa suuria termiittikekoja ja paksut baobab-puiden rungot kuvittavat maisemaa. Matkan loppuun asti rakastan sitä tunnetta, kun seisoo jeepin vauhdissa nostetun katon alla ja tuuli, iholla läikähtävä aurinko ja savannien tuoksut tuntuvat aisteissa. Olen varma, että sitä tunnetta tulen muistelemaan vielä monena hetkenä.

Jossain luonnonpuiston sydämessä pysähdymme lounaalle. Se ei onnistu missä vain, mutta Tarangiressa, kuten jokaisessa tulevassa luonnonpuistossa on varattu pieni alue, jossa on lupa nousta pois autosta ja avata oppaan autosta esiin kaivamat lounaspussit. Oikeastaan lounasalueella vasta kunnolla törmää muihin matkailijoihin. Vaikka jeeppejä on liikkeellä, ne jotenkin katoavat täällä puistojen hiekkaisille teille.

Kun aurinko alkaa taittaa alemmas horisonttiin ajamme jo hiljalleen lipua puiston toiseen laitaan. Vain vähän ennen kuin aurinko lopulta laskee, mikä näin lähellä päiväntasaajaa tapahtuu käsittämättömän nopeasti, saavumme tulevan yömme majapaikkaan. Lake Burunge Tented Lodge lepää kuivan laakean järven laidalla ja saa huokailemaan syvään. Olin kai odottanut ihan jotain muuta, mutta saammekin viettää yön upeassa telttamaisessa majassa, jossa kuulee luonnon äänet, tuntee yöilman ja herää auringonnousuun horisontissa.

Koska alue on tsetsekärpästen ja hyttysten suosiossa, illalla joutuu kuitenkin verhoamaan ihonsa vaaleisiin väreihin. Kun hetkeä myöhemmin odottaa illallisen alkua viinilasin ääressä terassilla ei voisi olla tyytyväisempi ensimmäiseen päivään. Samalla innolla jo odottaa, millaisia elämyksiä seuraavan päivän uusi luonnonpuisto tarjoileekaan.