Yhteistyössä Solo Sokos Hotel Estorian kanssa.

Vaikka olen käynyt Tallinnassa useasti, löydän silti kaupungista joka kerta jotain uutta. Tallinna elää jatkuvasti ja alueet heräilevät eloon uusilla innostavilla tavoilla, syntyy kiinnostavia kahviloita ja tyylikkäitä ravintoloita. Sitten on myös jo jonkin aikaa paikoillaan olleita elementtejä, joita vain en ole aiemmin syystä tai toisesta huomannut. Sellainen on esimerkiksi persoonallinen Solo Estoria -hotelli ihan Tallinnan sydämessä.

Tallinna viiden parhaan hotellin joukkoon valittu Estoria seisoo ihan Viru Hotellin kyljessä, mikä saattaakin olla syynä sille, etten ole tullut kiinnittäneeksi siihen aiemmin huomiota. Toisaalta myös uutta itselle on yöpyminen Tallinnassa. Vuosia tein vain päiväreissuja tai majoituin tuttavien luona, joten itselle uusi ajatus on ollut alkaa katselemaan Tallinnaa myös viikonloppuloman näkökulmasta. Ja kaupunkihan on juuri täydellinen siihen, yhden tai kahden yön irtiottoon – puhumattakaan muista Viron kohteista!

Alun perin olimme ajatelleet suunnata suoraan Pohjois-Viron road tripille, mutta lopulta päätimme lähteä matkaan jo päivää aiemmin ja viettää hetken myös Tallinnassa, sillä sinne tuntuu aina mukavalta palata. Lisäksi kaupungilla on nykyään tärkeä merkitys itselle muistojen myötä, niistä hetkistä kun ensimmäisen kerran kohtasimme tai kun viime syksynä teimme ensimmäisen yhteisen Suomen rajojen ulkopuolelle suuntautuneen matkan.

Tallinna on siis idyllinen ja kotoisa kaupunki, joka on saanut viime aikoina kiehtovaa trendikästä särmää ja omissa silmissä myös uudenlaisen romantiikan väreen, jota en aiemmin sen kaduilta ole osannut lukea.

Niinpä ei haitannut, vaikka Tallinnassa satoi. Estoria sijaitsee kävelymatkan päässä satamasta, joten pienen kastumisen korvasi huoneesta löytyneet iloisenväriset kylpytakit ja esiin nostettu kuohuva. En muista, huomasinko ensimmäisenä ikkunoista avautuvan näkymän, jollaisesta en Tallinnaa ole ennen tarkastellut, vai käsittämättömän pehmeän ja mukavan sängyn. Vaikka ihan oikeasti taisin kyllä rekisteröidä karkkikipon, joka löytyi käytävän loungesta. Joka tapauksessa, ne nousevat ensimmäisinä mieleen Estoriaa miettiessä.

Huoneestamme avautui näkymä yli kaupungin. Upeita näköaloja tarjoilee myös käytävien ikkunat, joiden luokse on sievästi aseteltu persoonallisia paikkoja istahtaa ja pysähtyä katsomaan kaupunkia. Sänky taas tuntui juuri sellaiselta, millaisesta aina haaveilen. Kun puhun hotellisängyistä ihastelevaan sävyyn, tarkoitan juuri sellaisia kuin mitä Estoriassa on. Nukuin niin hyvin, etten muista milloin vastaavaa viimeksi.

Osatekijänä hyviin uniin saattoi toki vaikuttaa myös tuttu iho, jota vasten käpertyä. Tai se, että olimme vain vähän aiemmin taistelleet tiemme tiiviinä myttynä kaatosateessa Must Puudelista jalkapallo-ottelun päätyttyä takaisin hotellille. Minä vielä tuolloin kykenemättömänä nopeisiin liikkeisiin, mutta yhdessä jotenkuten perille vettä valuvina päästen. Sellaisen jälkeen on erityisen ihana sukeltaa pehmeään suureen sänkyyn.

Muita ihania asioita Estoriassa on rauha. Sokos Hotels -ketjuun kuuluva Solo Estoria on selvästi aikuisempi hotelli ja ihastuttavan hiljainen. Huoneeseemme ei kuulunut missään vaiheessa mitään ääniä ja käytävät pysyivät hiiskumattomina. Rauhallinen tunnelma seurasi aamupalallekin. Kateissa oli kiire ja noutopöytien jonot. Kuinka miellyttävää olikaan syödä aamiaista kiireettä kivassa tilassa, jossa ympärillä vallitsi kaunis rauha.

Myös ravitsemusterapeuttien kanssa suunniteltu aamiainen oli erinomainen ja erityisen kauniisti katettu. Kasvisruokailijoina löysimme hyvin syötävää ja Estorian aamiainen olikin ehdottomasti reissumme paras. Runsas, moderneilla twisteillä varustettu ja ehdottomasti tuore. Iso plussa tuoreista mansikoista ja kirsikoista, joita ahmin kupillisen perinteisen jogurtti-myslikokonaisuuden sijaan.

Vaikka Estoria onkin perinteinen hotelli palveluineen ja huoneineen, se ei tavallaan kuitenkaan ole sitä. Se tuntuu hieman tasokkaammalta, olematta kuitenkaan överi. Estoria on siis ehdottomasti helposti lähestyttävä. Vaikka sen sisustus on harkittu ja designimpi, sen lämpimät värit ja lempeät kuosit tekevät siitä kuitenkin sopivalla tavalla kotoisan. Huoneet on pienesti personoituja, mikä on kiva ajatus.

Myös nimi Estoria on oivaltava ja kertoo osin siitä, mistä on kyse, historiasta ja tarinoista. Hotellihuoneet kertovat omilla tavoillaan tarinoita maansa historiasta, keksinnöistä, yrityksistä ja luonnosta. Sisustuksessa on suosittu paikallisten suunnittelijoiden tuotantoa.

Valkoisista lakanoista on luovuttu ja niiden sijaan sängyssä on kuviolliset kesänväriset lakanat, samaa sävymaailmaa, jota löytyy myös yleisistä tiloista. Kolmen kerroksen aulassa on lounget, joista voi napata kahvin automaatista matkaan tai jäädä lukemaan lehtiä tai kirjoja. Niin, tai herkutella niillä paikallisilla karkeilla, jotka löytyivät sohvapöydältä.

Estoria sijaitsi meille erinomaisella paikalla myös matkan jatkumista ajatellen. Syötyämme rauhassa aamiaisen ja makoiltuamme vielä hetken hotellihuoneessa seinällä seisovaa Viron karttaa katsellen, pääsimme hetkessä autovuokraamolle, joka sijaitsi suurin piirtein sataman ja Estorian välissä.

Hyvä sijainti toki on muutenkin, ihan vieressä on Viru Keskus ja kaupungin kiinnostavimpiin paikkoihin pääsee helposti kävellen. Tälläkin reissulla tosin jäi kokematta vähän etäämmällä sijaitseva televisiotorni, jota jo viime syksynä harkitsimme. Nyt katselimme sitä auton ikkunasta, mutta päätimme kuitenkin säästää aikaa ja matkata suoraan Lahemaan kansallispuistoon. Toisella kertaa sitten! Onpa ainakin lisää syitä palata pian taas Tallinnaan!

Vanhoja kartanoita, rannikkokyliä, kansallispuistoa, peltomaisemaa ja hiekkarantoja. Kaikkea sitä ja enemmän löytyy ihan lyhyen matkan päästä Tallinnasta. Teimme juhannuksena kolmen päivän matkan Pohjois-Viroon, keskittyen alueeseen, joka on suotta jäänyt vieraaksi.

Ei tarvitse ajaa kuin tunti Tallinnasta ja tavoittaa metsien sekä niittyjen valloittaman Lahemaan kansallispuiston. Se ulottuu kolmiomaisesti rantaviivaa pitkin ja kätkee suojiinsa pieniä kyliä. Jos matkaa jatkaa alle pari tuntia, tavoittaa Narvajoen, jonka kohdalla Viro ja Venäjä kohtaavat. Narvassa pieni silta yhdistää kaksi maata ja samalla näkymällä voi ihastella molempien rajakaupunkien valtavia kukkuloille rakennettuja linnoituksia. Mutta palataan Narvaan myöhemmin, aloitetaan sitä edeltäneestä päivästä.

Vietettyämme illan Tallinnassa ja yön Solo Estoriassa, vuokrasimme sataman kupeesta Europcarilta kompaktin Skodan ja otimme suunnaksi Lahemaan sekä sen sydämessä sijaitsevan Käsmun. Käsmun kylä on tunnettu merimuseostaan ja suuresta rantahiekassa seisovasta kivenlohkareestaan, jonka päälle voi kavuta puutikkaita pitkin katselemaan Itämerta.

Päätimme lähteä matkaan ilman navigaattoria, road tripin henkeen sopivasti pelkän tiekartan voimin. Se loi tunnelmaa, eikä meillä ollut kiire minnekään. Pari väärää käännöstä ei haitannut, näimme vain enemmän ja löysimme maisemia, joiden äärelle emme olisi muuten päätyneet. Etäisyydet ovat lyhyitä ja vaihtoehtoisia reittejä useita, joten suunnistaminen on helppoa.

Lahemaan kansallispuisto ja Käsmu

Lahemaan kansallispuisto on rauhallinen, vehreä ja lajistoltaan rikas. Kansallispuisto tarjoilee sellaista täydellisen idyllistä keskikesän maalaismaisemaa, kätkien sisäänsä myös rannikkoa, suoalueita ja jokilaaksoja.

Lahemaa sijaitsee Länsi-Virumaalla ja on koko entisen Neuvostoliiton alueen vanhin kansallispuisto. Kolmasosa siitä on merialuetta ja rannikolla sijaitsee tunnelmallisia kyliä. Rantaviiva on kivikkoista, mutta siellä täällä aukeaa pieniä hienoja hiekkarannan kaistaleita. Tuulisesta säästä huolimatta tuntui hyvälle upottaa varpaat Käsmun vaaleaan hiekkaan ja tavoittaa sellainen kesäolo, josta olin menneinä viikkoina haaveillut.

Käsmu on pikkuinen paikka, mutta siellä saa helposti kulumaan tunnin tai pari. Söimme jäätelöä rannan tuntumassa, istuimme Käsmun jättimäisellä kivenlohkareella ja uppouduimme merimuseon maailmaan. Museo on erityisen uniikki tapaus, tsaarinaikaisen rajavartioaseman tiloissa sijaitseva kokonaisuus, jonka huoneet on osin sisustettu menneitä aikoja mukaillen. Muut tilat ovat täynnä esineistöä, jotka kertovat omia tarinoitaan historiasta niin merenkäynnin, salakaupan, kalastamisen kuin maalaustaiteenkin näkökulmista. Aina ei tiedä, onko museossa vai sittenkin jonkun historiaa rakastavan kotona. Koira loikoilee lattialla ja toisessa huoneessa katetaan pöytää perinteitä kunnioittaen. Merimuseo on omanlaisensa maailma, jota ei kannata jättää välistä.

Rakvere

Käsmun jälkeen kiersimme lähikylien kautta aina likellä sijaitsevaan Vihulan kartanoon, joka on yksi alueen lukuisista historiallisista kartanomiljöistä. Monessa niistä on majoitusmahdollisuus, kuten Vihulassa, mutta paikalle voi poiketa myös ihan muuten vain.

Asetuttuamme perinteitä kunnioittaen kunnostetun kartanon lisärakennukseen ja syötyämme pienessä tavernassa paikallisia herkkuja, lähdimme vielä Rakvereen. Se sijaitsee alle puolen tunnin automatkan päässä kansallispuiston alueesta ja on Viron viidenneksi suurin kaupunki. Olimme kuulleet Rakveren juhannustapahtumasta, mutta lopulta löysimme vain rankkasateen ja hiljaisen kaupungin.

Kävelimme kuitenkin kukkulan laella seisovalle 1200-luvulta peräisin olevalle linnalle ja ajoimme ristiin rastiin kaupunkia yrittäen etsiä avointa sushiravintolaa. Juhannus ei tuntunut pysäyttänyt maata, vaan kahviloita ja ravintoloita oli pääsääntöisesti hyvin auki läpi pyhien sekä ihmisiä liikkeillä sadejaksojen ulkopuolella. Rakveresta löytyy kauniita vanhoja rakennuksia, kapeita kujia, museoita ja puistoja. Kaupunki vaikutti viehättävältä, mutta jollain tapaa silti ihastuin enemmän pieniin kyliin ja kansallispuiston rauhaan.

Kun paikallistimme aluee esitelehtisestä muistiin tallennetun sushiravintolan, saimme kaipaamamme kasvisannokset mukaan ja palasimme kartanohotellille. Illan vietimme Vihulan maailaismiljöössä syöden sushia sängyssä, maistellen paikallisia pienpanimotuotteita ja katsellen nukahtavaa kartanoaluetta lammen ääreltä.

Narva

Seuraavaa päivää kohden sää kirkastui ja herättyämme hitaasti kuunnellen myöhäisheränneen kukon kieuntaan, pakkasimme auton ja jatkoimme matkaa vajaan parin tunnin päässä sijaitsevaan Narvaan.

Viron kolmanneksi suurin kaupunki Narva oli oikeastaan noussut potentiaaliseksi kohteeksi jo edellisenä vuonna, mutta hautautui lopulta muiden vaihtoehtojen alle. Huvittava sattuma oli, että juuri matkasta päätettyämme myös Helsingin Sanomat nosti Narvan esiin nousevana trendikohteena.

Narvajoen kupeessa seisoo massiivinen, kaunista kesäsäätä voimakkaalla ulkomuodollaan uhmaava Kreenholmin entinen tekstiilitehdaskompleksi.  Rouhea kokonaisuus henkii juuri sellaista hipsteripotentiaalia, etten ihmettele jos alue löytää tulevina vuosina vielä nykyistä enemmän kiinnostavaa sisältöä ja saa osakseen Tallinnan Telliskiven kaltaista vetovoimaa. Juhannuspäivänä ydinkeskustan ulkopuolella sijaitseva tehdasalue oli hiljainen ja portit suljettu, mutta silti kokonaisuus teki visuaalisen vaikutuksen rosoisilla kulmillaan ja näyttävillä punatiilipinnoillaan. Parhaimpina aikoinaan Kreenholm on työllistänyt yli 10 000 työntekijää ja kokoa kuvaa sekin, että tehtaan lisäksi alueella sijaitsee sairaala, työläisten kasarmit, johtajien talot ja puisto. Kaupunginosalla on siis todella potentiaalia Narvan vetonaulaksi.

Viron itäisimmän kaupungin keskustaa hallitsee Viroa ja Venäjää erottava voimakkaasti virtaava Narvajoki, jonka varressa on puhdasta hienoa hiekkarantaa ja puistoalueita. Hermannin linnoitus on näyttävä ja sijaitsee aivan maita yhdistävän rajasillan kupeessa. Aikoinaan kaupunki on ollut barokkiarkkitehtuurin helmi, mutta toinen maailmansota tuhosi sen ja on sittemmin rakennettu uudelleen. Tänä päivänä Narvan keskusta edustaa pikemminkin neuvostoajan arkkitehtuuria, mutta visuaaliseen historiaan pääsee kuitenkin kiinni pienen ajomatkan päässä sijaitsevassa Narva-Jõesuussa, joka yllätti idyllisyydellään.

Kymmenen vuotta sitten Narva nousi otsikoihin korkealla työttömyysasteellaan ja huumeongelmallaan. Harva tuskin ajatteli kaupunkia potentiaalisena lomakohteena. Tänä päivänä monet Pietariin matkaavat pysähtyvät Narvassa ja kuluneina vuosina kaupunki on kehittynyt paljon. Nyt kesäkuisena lauantaina Narva näyttäytyi matkailijalle siistinä ja miellyttävänä paikkana vierailla. Kukkaistutuksia, hoidettuja puistoja ja joen vartta käveleviä perheitä. Ihan muuta kuin ne vuosien takaiset mielikuvat.

Narva-Jõesuu

Narva-Jõesuu sijaitsee nimensä mukaisesti Suomenlahden ja Narvajoen liitoksessa, yllättävän etäällä Narvan keskuksesta. Emme tienneet mitä odottaa ja Narvaan verrattuna Narva-Jõesuu onkin ihan oma maailmansa. Vastassa oli huumaava vehreys, lähes Etelä-Euroopapaa henkivät puistoalueet ja silmänkantamattomiin jatkuva pitkä hiekkaranta. Ei ihme, että alue on erityisesti Venäjän puolelta saapuvien matkailijoiden suosiossa. Ensimmäinen kylpylä avattiin Narva-Jõesuuhun 1800-luvulla ja tänä päivänä rantaviivalla seisoo useita kylpylöitä ja loma-asuntoja.

Aikoinaan alue oli aristokraattien kesänviettopaikka, josta muistona ovat sievät pitsihuvilat. Tarkoituksettomana kontrastina kaikelle idyllisyydelle siellä täällä seisoo neuvostoarkkitehtuurin muisto tai yksinäinen hylätyn oloinen rakennus. Aluetta on kuitenkin kunnostettu ja koleasta säästä huolimatta tämä pieni rannikkokaupunki tuntui matkamme vilkkaimmalta kohdalta.

Taistelimme tiemme tuulta vasten rantaan, johon olisin mielelläni jäänyt katselemaan merta jos sateen uhka ei olisi leijunut niin vahvana ihan yläpuolellamme. Nälkäkin painoi. Ihailimme vastikään kunnostettua ja arkkitehtorisesti kiinnostavaa funkkishenkistä kylpylää, ja katselimme etäältä 1912 valmistunutta kaivohuonetta, joka seisoo kunnostusta raunioina odottaen puiston keskellä. Nyt juhannuspäivänä sen ympäristö oli torikojujen ja markkinatunnelman täyttämää.

Istuimme italialaiseen ravintolaan syömään ja mietin, kuinka paljon pieneen alueeseen mahtuikaan historiaa ja tunnelmaa. Tuntui hassulta ajatella, miten lähellä onkaan tällainen sievä paikka, josta olen ollut tähän asti tietämätön. Mutta sama ajatus lipui mielessä koko matkan ja päätyi puheisiin vielä ihan viime päivinä. Näin lähellä niin paljon kiinnostavaa, miten emme ole aiemmin käyneet!

Sellainen kohde on myös metsähallituksen omistama tavattoman viehättävä Sagadin kartanoalue, joka oli seuraavan ja samalla myös matkan viimeisen yön majapaikka. Ajoimme Narva-Jõesuusta Sagadiin lähes suoraan, tehden vain pienen pysähdyksen samalle huoltoasemalle, jossa olimme jo aamupäivällä poikenneet. Nappasimme matkaan samat kahvit ja jo tottuneen oloisesti löysimme tiemme takaisin Lahemaan kansallispuistoon ja Sagadin valkoisena hohtaville porteille.

Sinä yönä lähdimme vielä kävelylle kartanon maille, seurana vain luonnon äänet. Katselimme jättimäistä haikaran pesää, jollaisia on alueella paljon, ja pellon reunassa pomppivaa sammakkoa. Juoksimme hetken mielijohteesta keskelle peltoa ja katselimme horisonttiin viipyilemään jäänyttä auringon kajoa. Romanttisemmissa maisemissa en hetkeen ole ollut ja kaiken koetun jälkeen seuraavan aamun aikaisin soiva herätyskello tuntui turhankin julmalta muistutukselta siitä, että arki on edessä.

Nousimme syömään kartanon aamiaista ennen muita vieraita. Ennen kuin kannoimme laukut autoon ja käänsimme nokan Tallinnaan, katselimme vielä parvekkeelta yösateen kastelemaa maisemaa ja symmetristen puiden koristamaa sisäpihaa.

Tankkasimme juuri ennen perille pääsyä matkan ainoan kerran. Matkan polttoaineisiin hujahti vain reilu 30 euroa, joten auton vuokraus kaikkine kuluineen osoittautui hyvin kohtuulliseksi ja erittäin paljon antaneeksi valinnaksi. Näimme paljon, ja erityisen ihanaa oli auton tarjoama liikkumisen vapaus.

Pienen Skodan palautus sujui mutkattomasti, jätimme avaimet Europcarin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan hotelliin ja kävelimme muutaman minuutin reitin laivaterminaaliin. Kuin kirsikkana matkan päälle, saimme rauhalliset paikat Eckerö Linen keulasta, pyöreän suuren ikkunan ääreltä. Laukussa tuoksui edellisenä iltana Sagadin niityiltä poimitut juhannuskukat.

Tämä aihe on kulkenut jo useissa blogeissa provokatiivisemmalla otsikoinnilla. Vaikka otsikko onkin eri, väitteet samat kuin muissa haasteeseen vastanneissa blogeissa.

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Ei, en elä blogia varten, vaan blogi on ensisijaisesti olemassa minua varten, vastine omalle kaipuulle estetiikkaan, vuorovaikutukseen ja kätten jäljen näkemiseen. Viihdyn kauniissa paikoissa ja valitsen mielelläni visuaalisesti kiinnostavia ravintoloita ja hotelleja aina kun se sopii budjettiin ja muihin käytännön seikkoihin, ja niistä on kiva myös kertoa eteenpäin. Ammennan siis ehdottomasti inspiraatiota ympäristöstä, mutta en hakeudu matkakohteisiin, ravintoloihin tai tapahtumiin blogisisällön takia. Poikkeuksena on pr-tapahtumat ja -matkat, joista mielelläni haen uutta inspiraatiota sisältöön.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Koen, että blogini tarkoitus on ilmentää luontaista tyyliäni, ei toimia aikakauslehtimäisenä kuvastona erilaisille asuille, joita oikeasti en välttämättä edes käyttäisi arjessa. Sama pätee sisustukseen.

Pidän kauniista asuista ja asioista, senhän myötä olen blogimaailmaan aikoinaan päätynytkin. Katan mielelläni kivasti läheistä varten (yksin ollessa tosin syön useammin sohvalla kuin pöydän ääressä) ja mies toisinaan naurahtaen kysyy kattamani aamiaisen äärellä, milloin vieraat ovat tulossa, viitaten panostukseeni. Nostan kukat pöytään (leikkokukkia löytyy kotoani melkein vuoden ympäri) ja valitsen mielelläni servietit astioiden kanssa sopiviksi. Tykkään laittaa läheisiäni varten ja tuoda iloa arkeen pienillä kauniilla elementeillä. Sitä samaa on myös pukeutuminen itselle, kevyttä visuaalista leikkiä. Kaipaan siis kauneutta ympärilleni, mutta yleensä tartun kameraan kun näen jotain kuvauksellista, ei niin, että rakentaisin kuvia varten.

Tietenkin jos ajatuksena on ottaa kuvituskuvia blogiin, asettelen ja sommittelen kokonaisuutta olemassa olevista elementeistä niin, että siitä tulisi harmoninen ja rajaan kodin sekaiset kohdat pois. Sama pätee asukuviin, valitsen valoon ja vaatteisiin sopivan taustan. Ei sillä, että en voisi näyttää sotkua tai karuja kohtia, vaan pikemminkin siksi, että haluan blogini sopivan omaan visuaaliseen silmään, eikä vaatekasa tai jätelava vain mitenkään ole osa sitä. Yhteistyöpostauksiin saatan organisoida kuvien takia isommin, mutta arkipostauksiin harvemmin.

En ota itsestäni kuvia, enkä InstaStories-videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Ei ole ongelma tulla ikuistetuksi ilman meikkiä, mutta yleensä blogikuvat otan tilanteessa, jossa muutenkin olen liikkeellä ja osallisena, jolloin tyypillisesti päälläni on meikkiä. Storiesissa olen näkynyt ilman meikkiä, mutta se muutenkin on omanlaisensa sillisalaatti milloin mitäkin. Ei siis ongelmaa meikittömyydessä, mutta nyt kun asiaa pysähtyy ajattelemaan, on blogikuvissani pääsääntöisesti meikkiä.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Heh, mitä brändiä? Voi joko johtua laiskuudestani tai siitä, että päivätyöni limittyy brändinhallintaan, mutta blogissani en jaksa rakentaa mitään, en imagoa tai ylipäätään ylläpitää mitään kovin suunnitelmallista toimintaa. Välillä mietin, että varmaan olisi fiksua olla tavoitteellisempi ja taktisempi, mutta toisaalta taas en halua pilata tekemisen iloa suhtautumalla tähän turhan vakavasti. Tietenkin jätän paljon yksityiselämää tietoisesti ulkopuolelle, mutta en tee sitä imagomielessä vaan turvatakseni tietyn yksityisyyden ja pitääkseni blogin lopulta provokaatiovapaana ja mukavana paikkana palata.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Käsittelen kuvat kokonaisuutena niin, että ne sopivat paremmin esteettiseen silmääni. Se tarkoittaa lähinnä valon, kontrastin ja terävyyden viilausta sekä rajausta ja mahdollista filtteröintiä (harvoin jos koskaan kuitenkaan kaikkia noita kerralla!). Sisällöntuotanto vie niin paljon aikaa, että pyrin pääsemään kuvien kanssa simppelillä kaavalla, eli mahdollisimman pienellä hienosäädöllä. Jos jäisin nysväämään, en ikinä saisi mitään ulos. Jos asuun on jäänyt häiritsevä hius, lattialle näkyvä tahra tai meikkipurkkiin roska, nappaan sen mielelläni pois mikäli onnistuu helposti ja nopeasti. Arvomaailmaani ei sovi ajatus siitä, että muuttaisin itseäni blogikuviin, mutta esikarsinnassa valitsen sellaisia kuvia ja kulmia, joissa koen olevani vähintään siedettävän näköinen.

Silottelen elämääni somessa.

Tavallaan, sillä tämä ei ole itselle päiväkirja ja jokaisen tunteen tallennuskanava. En tosin tee sitä sen takia, että elämäni näyttäisi paremmalta, eli en kaunistele tai halua johtaa harhaan, mutta jätän paljon blogin ulkopuolelle. Sellaista voi olla esimerkiksi työhön, läheisiin ja ihmissuhteisiin ylipäätään liittyvät asiat. Lisäksi blogini on sisällöltään niin fiilispohjaista, että aiheet hyppelevät kevyistä vakaviin ihan kulloisenkin olon mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, että sisältö saattaa painottua eri kausina vähän eri tavoin oman ajan ja intressien mukaan.

En koe päivittäisiä arkijuttuja kovin kiinnostavina kertoa tai lukea, joten nekin pääasiassa suosiolla ohitan. Ja toisaalta, jos viikkoon mahtuu muutama lyhyt postaus, on selvää, että noin 99% viikon kokemuksista jää jollain tapaa blogisisällön ulkopuolelle jo ihan asiaa sen enempää tarkoittamatta. Elämä kuitenkin tapahtuu koko ajan ruudun toisella puolella, ja blogi on vain omanlaisensa heijastus elämästäni.

Haluan kuitenkin ehdottomasti seisoa sen takana, että elämä on ylä- ja alamäkiä, enkä koe mitään tarvetta esittää, että se olisi muunlaista. Oikeastaan välillä koen jopa halua muistuttaa siitä, että jokaisella meillä on omat taakkamme kannettavana ja sitä kautta alleviivata lempeyden merkityksestä. Mutta koska en ylipäätään ole sen tyylinen ihminen, että kertoisin kaikille kaiken, pääsee blogiinkin vain tietty raapaisu itsestä ja usein vieläpä tahattomasti melko asiallisessa muodossa, vaikka läheisille tapaan kommunikoida hyvinkin paljon rennommin ja hymyilevämmin.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

En kadu yhteistöitäni, olen aina ollut tarkka yhteistyöbrändeistä. Sen sijaan koen, että jotkut vanhat yhteistyöt olisin voinut tehdä paremmin, eli en ole ollut laadullisesti tyytyväinen kaikkiin. Joskus aiemmin tehdessäni yhteistöitä useammin kaupallisten välikäsien kautta, tiedonkulku on voinut yksittäistapauksissa tapahtua sellaisella tapaa, että olen joutunut miettimään, olisinko lähtenyt mukaan jos kaikki olisi ollut alusta asti esillä. Tänä päivänä jokainen yhteistyö on vahvasti omissa käsissäni ja osaan nykyään olla jo alussa erityisen tarkka siitä, mitä huomioida niiden sopimisen suhteen, jolloin myös voin viedä ne hyvällä mielellä ja omalla tavallani läpi.

Bloggaajien elämä on glamourista.

Ymmärrän hyvin, että ulospäin se saattaa näyttäytyä sellaisena, mutta ylipäätään tyypillistä on, että asiat harvoin käytännön tasolla ovat sitä, miltä pinta vaikuttaa. Bloggaajat kuten useat lehdistönkin edustajat saavat paljon kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin sekä tuote- ja palvelunäytteitä, joiden tavoite kuitenkin aina pohjimmiltaan on kaupallinen. On toki yksilöstä kiinni, kuinka glamourisena sen kokee. Itse suhtaudun siihen työnä, sillä vieraiden ihmisten kanssa sosialisoituminen pinnallisten asioiden merkeissä harvoin on sellaista, mihin hakeutuisin ihan huvin vuoksi. Oikeastaan se usein enemmän syö energiaa kuin tuntuu juhlalta. Siksi monta tapahtumaa jää välistä ja pyrin keskittämään aikani niihin, joiden aiheet ovat omaa kiinnostusta ja sisällöntuotantoa lähinnä.

Tilaisuuksilla on siis informaatio- ja inspiraatioarvo, mutta ne ovat myös tekijä ammatillisen kontaktiverkoston ylläpidossa. Itsellä on intressi tapahtumiin myös päivätyön kautta, olen kiinnostunut siitä, millaiset asiat ovat pinnalla ja miten tapahtumakokonaisuuksia toteutetaan.

Asiat harvoin ovat yksioikoisia, ja monella työllä on hyötyaspektinsa, mutta ne tuovat mukana myös velvollisuudet ja vastuun. Harva asia kuitenkaan työnpuitteissa on puhdasta huvia. Koen, että helposti unohtuu se käytännön asia, ettei blogi pyöri itsestään. Sisällön tekeminen vaatii aikaa, mutta myös blogisivulla tietyn liikenteen määrän kattaminen, muistikapasiteetti, turvallisuuden ylläpito ja ammattitaitoisen tekninen tuki ei ole halpaa, joten helposti kepeältä ulospäin näyttävä toiminta voi oikeasti olla vaatinut hyvin monenlaisia panostuksia ja työtunteja. Siksi kaikki on aina suhteellista, myös käsitys glamourista.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

En ajattele. Joskus ajattelen hetket pieninä tarinoina ja sanoina. Yllättävän harvoin kuvina, vielä harvemmin Instagram-kuvina. Instagram-kuvat eivät itsellä varsinaisesti liity hetkien vangitsemiseen vaan itseä visuaalisesti viehättävien näkymien ikuistamiseen, siinä missä muukin valokuvaus. Sanat ovat itselle kuvia enemmän hetkien kerrontakeino.

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

On myönnettävä, etten tiedä mikä Jodel on. Toki olen nimen kuullut ja tiedän, että se on jonkinlainen vuorovaikutuskanava, mutten tiedä onko se kännykkäsovellus vai nettisivu, yleinen vai suljettu. En siis seuraa sitä enkä muitakaan keskustelupalstoja, en blogimielessä enkä muutenkaan. En luota niihin informaation lähteenä eivätkä ne täytä itselle viihteen tunnusmerkkejä, joten mieluummin jätän välistä. En tosin usko, että blogini niissä järin vilahtaa. Sisältöni on kuitenkin sen verran neutraalia, että tästä tai minusta provosoitumiset tuntuvat usein varsin irrallisilta, yksittäisiltä ja kontekstin unohtaneilta purkauksilta.

Bloggaaminen ei ole oikea työ.

Tämä on mielestäni todella outo väite, johon törmää hämmentävän usein. Bloggaaminen täyttää erittäin hyvin työ-termin määritelmän, ja monilla vieläpä ansiotyön speksit. Lausahduksessa on vähättelevä kaiku ja mietin, miksi ihmeessä väheksyä muiden tekemiä ansiotöitä, joka kuitenkin on erittäin omavalintainen ala ja veronalaista työtä. Ja vaikka se olisi vain harrastus, miksei se saisi olla tekijälleen ihan samanarvoinen kuin vaikka ristipistotyöt, kalastus tai jokin muu kunkin itsensä valitsema tapa rentoutua tai toteuttaa itseään.

Yleinen mielikuva maanantaista on pätenyt hyvin tähän päivään. Heräsin aamuyöstä pirteänä ja valvoin pitkään. Lopulta nukahdin kolme varttia ennen herätyskellon soimista ja sen jälkeen, tietenkin, nukutti enemmän kuin pitkään aikaan. Lähdin aamukiireessä liikkeelle sandaaleissa, kai kuvittelin auringon ilmestyvän päivän aikana maisemaan. Ei ilmestynyt. Palelin ja kastuin. Töissä oli veto pois, en oikein tiennyt mihin keskittyä. Kävin kolme kertaa alakerran K-marketissa ja tein vähän kaikkea, saamatta mitään kunnolla vietyä loppuun.

Iltapäivällä suuntasin ostamaan kotiin henkareita ja höyrytintä, ostin kauniit korvakorut ja alelaukun. Unohdin myös käydä ruokakaupassa. Huomenna uusi shoppailuyritys, ruokaan ja kodintavaroihin, jos vaikka sitten pysyisin eilen laatimassani ostoslistassa.

Nyt illalla olen keskittynyt koostamaan loppuviikolle Viron roadtrip-postausta sen sijaan, että olisin pysähtynyt tähän päivään. Ei siis varsinaisesti ihan nappiin mennyt maanantai, mutta lopulta kai ihan tasainen kuitenkin.

Tämä asu on juhannuksen reissulta, illallisasu Sagadin kartanosta. Yksi suosikkimekkojani, mutta silti harmillisen harvakseltaan käyttöön päätyvä. Ehkä se johtuu melko avarasta pääntiestä, joka ei tee siitä työkelpoista tai muutenkaan ihan mihin vain sopivaa. Neuletakki (tai -paita) onneksi korjaa asiaa, mutta samalla piilottaa tyköistuvaa muotoa. Joka tapauksessa, pidän niin leikkauksesta kuin kuosistakin. Jälleen yksi Oasiksen mekko, johon olen mieltynyt.

Kuvia ottaessa hyttyset olivat pahasti kimpussa, niin minun kuin kuvaajan, joten ilmeet ovat sen mukaiseesti vähän väkinäiset (sattuipa joukkoon pari julkaisukelvotonta otostakin, joissa yritän huitoa itikoita etäämmälle tai päättää aterioinnit lopullisemmin).

Kukkamekko: Oasis / Sandaalit: Swedish Hasbeens / Kello: Daniel Wellington

Pohjois-Viroon ja erityisesti Lahemaan kansallispuiston alueelle tehdystä reissusta on nyt viikko. Matkaa muistellessa päällimmäisenä mieleen nousee arvokkaan yhteisen ajan ohella suloinen Käsmun kalastajakylä, Narva-Joesuun pitkät hiekkarannat, öiset peltomaisemat ja tietenkin historialliset kartanot. Lahemaan kansallispuisto on kaunista seutua, mutta idylliset kartanot huoliteltuine tiluksineen viimeistelevät sen.

Alueen kartanoista kaunein näkemäni (tai ylipäätään viehättävin näkemäni pitkään aikaan) oli Sagadi Manor, Viron Metsähallituksen omistama kartano maineen, jonka keskiössä on marjapuuronpuneinen varhaisklassisistinen 1700-luvulta peräisin oleva päärakennus.

Ensinäkymässä oli jotain erityisen runollista. Siro valkoinen pihaa reunustava aita ja portin päällä seisova kellotorni avaavat näkymän hoidettuun puistoon ja näyttävään kartanorakennukseen. Päärakennusta ympäröi valkoisiksi kalkitut pienemmät rakennukset ja toisella puolella avautuu lumpeenlehtien valloittama lampi, jonka sanotaan symboloivan ikuista rakkautta. Romanttisempaa miljöötä ei näin sijainnillisesti läheltä tule heti mieleen.

Ei siis ihme, että asiakaskunta tuntui koostuvan pariskunnista. Alue huokuu rauhaa ja kartanoon voi ostaa kartanoromantiikkaa tarjoilevan paketin. Me saimme kutsun Sagadiin blogin kautta (majoitus saatu) ja majoituimme hotellirakennuksen siivessä, jonka ikkunoista aukesi näkymä suippoon muotoon siistittyjen puiden koristamalle sisäpihalle.

Tilavilla superior-luokan huoneilla on omat pationsa, mutta ehkä ihaninta silti oli kylpyamme, jonne sukelsimme tehtyämme iltakävelyn koleassa kesäkuun illassa kartanon maille. Runsaat punaisen sävyissä loistavat juhannusruusut tuoksuivat pihalla huumaavalle. Kävelimme pienen hiljaisen lammen äärelle ja katselimme lumpeenkukkia. Kiersimme pihamaan ääriä pitkin kurkkien kasvihuoneen avoimista ikkunoista sisään. Ennen paluuta poimimme omenapuiden katveesta niittykukkia mukaan. Kylpy tunti ihanalta koleuden valtaamassa ja hyttysten löytämässä kehossa, ja rentoutti illalliseen. Kartanon ravintola on pelkistetty, ja löytyy hotellin yläkerrasta. Valikoima on mainio, hintataso erittäin kohtuullinen ja listalla on myös jokunen kasvisvaihtoehto. Ehkä parasta oli silti jälkiruoka, itsetehdyt vivahteikkaat sorbetit: omena-minttu ja mansikka-raparperi.

Sagadin kartanon hotellilla ja ravintolalla on ympäristömerkki Vihreä avain, mikä näkyy ravintolassa erityisesti paikallisten raaka-aineiden suosimisena. Kartanokokonaisuus noudattaa myös kansainvälistä ympäristöohjelmaa ja sille on myönnetty ISO14001-ympäristösertifikaatti.

Sagadin kartano sijaitsee keskellä luonnonkaunista rauhallista peltomaisemaa. Teimme vielä viimeisen yön kunniaksi myöhäisillan kävelyn alueelle, innostuen juoksemaan pellolle kuuntelemaan öisen luonnon ääniä. Seisoimme keskellä peltoa ja katselimme pienen sammakon matkaa. Lahemaan kansallispuistossa on rikas eläin- sekä kasvilajisto ja metsäalueet ovat runsaita ja ikivanhoja.

Päärakennus, jossa toimii kartanomuseo, on kauniisti iltavalaistu ja yöttömänä kesäyönä alue näyttäytyy lähes satumaisena. Alueelta löytyy myös metsämuseo, luontokoulu, aittoja, talleja, meijeri, vaunuvaja sekä navettoja. Alue on laaja ja harmitti joutua lähtemään kohti Tallinnaa niin ajoissa sunnuntaiaamuna, lähes heti perinteisen hotelliaamiaisen jälkeen. Mietimme, että alueella olisi voinut mielellään viipyä pidempäänkin, unohtua kulkemaan pitkin kartanon polkuja ja ihan vain nauttia kiireettömyydestä.

Autoileva pääsee helposti liikkumaan lähialueen nähtävyyksien äärelle, kuten aikka meren rantaan, mutta pyöräily tai patikointikin kuulostaisi varteenotettavalta tekemiseltä jos aikaa olisi enemmän. Kartanolta Tallinnan keskustaan ajaa reilussa tunnissa, mutta paikan päälle pääsee myös bussilla.

Sagadi Manor sopii loistavasti aikuiseen kahdenkeskiseen laatuaikaan ja rauhoittumiseen idyllisten maisemien äärellä. Se ei ole lukuisilla aktiviteeteilla tai kylpylätarjonnalla varustettu, mutta toisaalta juuri se tekee siitä ihanan autenttisen kohteen. Sagadi ei tunnu lomakylältä, vaan näin sesonkina intiimiltä paikalta viettää aikaa. Voin kuvitella, että alue on myös erityisen tunnelmallinen häiden tai muiden tärkeiden juhlien pitopaikkana. Ja jos jonnekin, juuri tänne haluaisin palata ruskan aikaan. Sagadista pääsee sienestämään ja muutenkin maalauksellinen miljöö saa varmasti omanlaisensa tunnelman syksyn sielukkuudessa.

Tätä kirjoittaessani ja kuvia menneeltä viikonlopulta katsoessa mieleen hiipii haikeus, sellainen hyvänlainen. Aika Virossa oli ihanaa ja olen niin onnellinen, että majoituimme kartanoihin, ne ikään kuin viimeistelivät visuaalisen sekä tunnetason kokemuksen. Ennen matkaa olimme pohtineet viimeisen yön viettämistä Narvassa, mutta siellä käytyämme totesimme yksissä tuumin, että olipa hyvä, että eteen avautui mahdollisuudet kauniisiin kartanomajoituksiin.

Kartanoiden hinnat ovat laatuun nähden edulliset, joten voisin hyvin ajatella palaavani vielä ja kokeilevani jotain kartanon tarjoamista paketeista.

Majoitus saatu blogin kautta.

Olen meikeissä ja meikkauksessa mukavuudenhaluinen. En kaipaa vaihtelua tai jaksa mainittavasti kokeilla, niinpä kun löydän toimivan meikkituotteen, pysyn siinä pitkään. Ihonhoitotuotteissa vaihtelen ja kokeilen huomattavasti enemmän kuin värikosmetiikassa, jossa kiinnyn helposti hyviksi havaitsemiini tuotteisiin.

Onkin ärsyttävää kun jokin luottotuote lopetetaan ja täytyy alkaa metsästämään uutta. Sen pelossa saatan hamstrata hyviksi havaittuja ja hyvin säilyviä tuotteita varastoon, kuten vaikka taannoin luomivärin suhteen. Niin kävi ihan vähän aikaa sitten, tosin tällä kertaa en ollut osannut varautua. Yritin etsiä Essencen huultenrajauskynää sävyssä Satin Mauve monesta jälleenmyyntipisteestä ja netistä, tuloksetta. Ensin luulin sen vain olleen tilapäisesti loppu ja poikkesin säännöllisesti Tokmannilla katsomassa, josko lisää olisi saapunut. Sitten kuulin, että sävy on kokonaan lopetettu. Se harmitti, ja harmittaa edelleen.

Kyseessä oli täydellinen viileä nudesävy, joka sopi loistavasti omien huulieni luontaiseen väriin. Sillä sai rajattua huulten reunat todella kauniisti mille tahansa suosimalleni nudepunalle ja sävy toimi jopa ilman punaa, ihan vain rajojen tarkentamiseen. Superhyvä pigmentti (toisaalta, se on muidenkin Essencen rajauskynien ominaisuus) ja juuri omalle iholle sopiva luonnollinen sävy.

Tässä kohtaa olen huomannut, kuinka pienistä sävynyansseista asiat voivat olla kiinni. Satin Mauvea ennen en ajatellut, että hurahtaisin huultenrajauskynään. Ensimmäiseksi yritin löytää korviketta MACilta. Ostin akuuttiin tarpeeseen myyjän kanssa valitun sävyn, mutta käytössä huomasin, että jokin silti tökkii. Ei se sitten kuitenkaan ollut ihan sama. Maksoin lähes pari kymppiä nyt käyttämättömänä seisovasta kynästä, lopulta nimittäin löysin paremman korvikkeen huomattavasti huokeammasta hintaluokasta.

Loppusuoralle pääsivät Essencen Ocre Matters (09) ja Big Proposal (08), molemmat kauniita nudesävyjä. Mainio pigmentti ja mikä hinta, Essencelle tyypilliseen tapaan! Peruskynät maksavat vain pari euroa.

Näistä kahdesta huomaan kuitenkin tarttuvani useammin Ocre Mattersiin (mustavartinen), se on viileämpi ja siten lähempänä huulteni omaa sävyä. Lisäksi se on pikkaisen pitävämpi ja pehmeällä kärjellä tulee erityisen kaunis jälki. Kynän kylki määrittelee tuotteen vedenkestäväksi, mutta itse en sitä sanoisi. Väri pysy kyllä hyvin, mutta ei jämähdä tai vaadi mitään erityistä poistettaessa. Se on varsin täydellinen match luottopunaani (MAC Satin, sävy Faux), joka alkaa sekin olla jo lopuillaan, mutta onneksi sentään vielä myynnissä.

Ocre Mattes on siis hyvä korvike vanhalle luottoväsylle. Väri on hyvin lähellä, mutta se on vain pikkaisen vanhaa suosikkia tummempi, mutta riittävän hyvä pitääkseen arkimeikkipaletin kasassa. Korkkaamattomina löytyy vielä Undress my lipss (07) -sävy, joka on hyvin lähellä kahta edellä mainittua, joten saattaa nousta suosikkeihin.

Essencen rajauskynät kannattaa tsekata, itseltä löytyy niitä useita, sekä itse ostettuja että blogin kautta saatuja. Värivalikoima on hyvä ja hinta todella edullinen. Nämä kuvan sävyä taitavat molemmat olla blogin kautta saatuja tuotteita.