En varsinaisesti ole rantalomailija tai aurinkomatkailija, vaikka luonnon muodoista, maisemista sekä valosta ja lämmöstä nautinkin. Mutta Sanibarin rannoissa oli jotain, joka auttoi askeleen lähemmäksi sellaista lomailun tunnetta, jossa oikeastaan ei tarvitse tehdä mitään. Tai mitään muuta kuin kävellä loputtomina jatkuvilla rauhallisilla hiekkarannoilla, katsella nousevaa ja laskevaa vettä, lukea köysistä punotuilla rantatuoleilla tai kahlata häkellyttävän lämpimässä rantavedessä pehmeän hiekan helliessä kenkien kuluttamaa ihoa.

Silti itsessä asuu pieni seikkailija, joka jatkuvasti janoaa nähdä ja kokea uutta. Vaikka se sitten olisikin uusia rantoja ja uusia rantatuoleja. Niinpä matkan loppupuolella, kun kotiranta Bwejuu oli jo läpikoluttu, kuuntelimme majatalonpitäjämme vinkkejä ja otimme taksin lähelle. Oikeastaan se ei ollut vain rantaseikkailu, vaan sellainen puolittainen ex tempore pako juhlistamaan kaksin vuosipäivää. Tai en tiedä voiko vuosipäivästä puhua, sillä kumpikaan meistä ei tiedä milloin oikeastaan on vuosipäivä, ei sellaista ikään kuin ole sovittu. Mutta tapaamisesta tuli matkalla kuluneeksi neljä vuotta ja se on ihan riittävän hyvä peruste merkkipäivälle. Ja mikä olisikaan idyllisempää, kuin viettää se auringonlaskunlahdella.

Pingwe beach ja The Rock -ravintola

Sansibarin sydämestä, Stone Townista katsottuna vastakkaisella puolella saarta, sijaitsee pikkuinen Bwejuu ja ihan sen pohjoispuolella, heti Dongwen jälkeen sijaitsee Pingwe. Tosin koko olemattomien kylien matka on yhtä hiekkarantaunelmaa, mutta se, mikä Pingwessä on erityistä on edessä vedessä seisova The Rock. The Rock on ravintola, mutta tavallaan myös nähtävyys. Se sijaitsee ihan liki rantaa, mutta ei kuitenkaan rannalla. Laskuveden aikaan matkan pikkuisella nyppylällä sijaitsevaan pikkuiseen ravintolaan voi kävellä, mutta nousuveden aikaan matka kannattaa taitaa veneellä.

Nähtävyysstatuksesta nauttiva ravintola voi hinnoitella itsensä ihan eri kastiin kuin lähitienoot, mutta arvioita silmäiltyä ilmeisesti ruoka on kuitenkin maittavaa. Me koimme tärkeämmäksi nähdä alueen ja ihastella The Rockin koristamaa maisemaa, kuin suunnata sinne asiakkaaksi. Niinpä valitsimme sen sijaan rannalla sijaitsevan Pandu Ngozin, joka oikeastaan on mereneläviin keskittynyt ravintola, mutta lasilliselle oikein käypä kenelle vain. Hiekalle asetellut pöydät ja tolppien varaan nostetut rantamajat tarjosivat mitä ihanimpia paikkoja piiloutua kahden kesken suojaan auringolta, mutta kuitenkin täydestä meritunnelmasta nauttimiseen. Niinpä kapusimme pikkuiseen avoseinäiseen heinäharjaiseen majaan ravintola-alueen reunassa ja nautimme lasilliset nousevan veden pauhua kuunnellessa.

The Rockin kaltaisen ravintolan äärelle odotin vilkasta rantaa, mutta saimmekin eteemme puhtaan ja raukean rantamaiseman. Vähän kuin kotiranta Bwejuu, loputtomasti valkoisena auringossa hohtavaa hiekkaa ja syvän turkoosi meri. Kun kuuma hiekka poltti jalkapohjia, oli helppo astua muutama askel sivuun ja kahlata juuri sopivan lämpöisessä vedessä. Rannalla kevyessä tuulessa huojuvat palmut kurottelevat kohti merta ja tarjoavat hetkellisiä suojia kuumilta auringonsäteiltä.

Kävelimme iltapäivän valossa rauhallista rantaa, katselimme koloihinsa juoksevia lähes läpikuultavia rapuja, keräsimme simpukoita ja ihastelimme rannalle avautuvia bungaloweja. Päätietä kulkiessa näyttää kuin alueella ei olisi yhtään mitään, mutta totuus paljastuu rannalta katsoessa. Elämä on keskittynyt sen äärelle, ja bungalovit, majatalot ja pikkuiset maisemaan istuvat hotellit seisovat siellä, risukkoisten hiekkateiden päissä, näkymällä aavalle Intian valtamerelle.

Pingewessä kulkiessa kannattaa poiketa myös pieneen käsityöputiikkiin, joka myy paikallisesti valmistettuja koreja, saippuoita, koruja ja kangaskantisia muistikirjoja. Kaikkea somaa itselle ja tuliaisiksi.

Auringonlaskunlahti

Kun kysyimme hollantilaiselta isännältämme missä lähellä kannattaisi käytä, oli vastaus selvä; Michamvi Kae.

Niinpä ajoimme Pigwestä alle kymmenen minuutin taksimatkan uuteen rantapaikkaan, joka oikeastaan ensi alkuun näytti siltä, kuin olisimme ajautumassa umpikujaan. Jossain kivikkoisen tien varrella alkoi kuitenkin vaatimattomiin käsin maalattuihin puisiin viittoihin ilmestyä teksti Sunset Bay. Sellaiseksi myös Chwaka Bayta voi kutsua, sillä alue on erityisen suosittu auringonlaskun aikaan. Poukama kääntyy juuri sopivasti auringonlaskuun päin, kun Bwejuu, Pingwe ja kaikki saman rantaviivan paikat osoittavat auringonnousun suuntaan. Se on siis lähin paikka itärannoista katsottuna, josta voi katsella meren taa laskevaa aurinkoa ja nauttia samalla rantatunnelmasta.

Jos mahdollista, Michamvi Kaen rannat tuntuivat entistäkin leveämmiltä ja hienohiekkaisemmilta. Osaltaan tuntemukseen saattoi vaikuttaa se, että poukaman päässä sijaitseva kärki on yhtä laajaa hiekka-aluetta, jonka ovat valloittaneet letkeät rantabaarit ja palmujen väliin ripustetut keinut ja riippumatot.

Lempeät reggaerytmit kaikuvat palmujen lomassa ja joku kulkee rantaviivaa samalla kookoksen vettä nauttien. Tunnelma saa pysähtymään. Ajattelen, että vaikka olenkin nähnyt upeita rantoja elämässäni, mitään ihan tällaista tunnelmaa en koskaan ole kokenut. Michamvi Kae tuntuu uniikilta, sen simpukatkin ovat erilaisia kuin muilla rannoilla.

Astumme lämpimään veteen ja kävelemme matalikossa kunnes tavoitamme pienet hiekkasärkät. Pehmeä hiekka upottaa jalkojen alla ja välillä tuntuu helpommalta kahlata vedessä. Kookospähkinät ovat vierineet rannalle aaltojen nuoltavaksi ja pöydille on nostettu valtavia simpukankuoria. Käveltyämme lähes poukaman toiseen päähän, ovat varjot pidentyneet ja kevyt punertava kajo viipyilee horisontissa. Aurinko laskee näin lähellä päiväntasaajaa nopeasti, joten on aika palata. Kae Funk -baari on täydellinen auringonlaskun katseluun, se on sijainniltaan erinomainen ja tunnelmaltaan sopivan rento. Kuin tyhjästä se täyttyy ihmisistä juuri ennen h-hetkeä ja auringon lipuessa alas syttyvät hiekalle nuotiot, ja musiikki sekä tanssi alkaa.

Pehmeät tuolimme osoittavat suoraan auringonlaskuun, ja rannalla edessä seisoo punottujen sydänten vana. Ihan hyvä paikka yhteiselle hetkelle ennen loman kääntymistä loppuun.

Tänään on ollut jo hieman helpompi päivä kuin eilen, vaikka edelleen väsyttääkin valtavasti. Mutta huomenna täydellä teholla jo takaisin töiden parissa, joten eiköhän viimeistään sitten matkamelankolian rippeet karise kehosta. Tosin nyt en vielä ymmärrä, miten sitä taas tottuu kylmään ja pimeään. Olen tänään ollut ihan hämilläni hämärän nopeasta tulemisesta, vaikka kuulemma tämä viikonloppu on ollut erityisen valoisa. Lisäksi viileä tuntuu vaikealta, tai ehkä pikemminkin viileään pukeutuminen. On niin paljon helpompaa kun vaatteita ei varsinaisesti tarvitse ajatella lämmikkeenä vaan pikemminkin fiiliksen mukaan. Ei toki jatkuva kuumassa hikoilukaan ole herkkua, mutta noh, olen silti enemmän lämpimän kuin kylmän puolella.

On kotiinpaluussa toki hyviäkin arkisia aspekteja. Miten ihanalle lämmin ja hyvä suihku tuntuukaan! Tai kasvonaamio kahden viikon jälkeen, kauttaaltaan kuoritusta ihosta puhumattakaan. Lisäksi hiukseni eivät yhtään tykänneet Tansanian säästä (ja vedestä), safariaika vielä meni, mutta Sansibarin kuuman kostea oli niille viimeinen niitti. Hiukset tuntuivat jatkuvasti vähän likaisille ja erittäin takkuisille. Näinä kahtena päivänä olenkin kärsivällisesti yrittänyt availla kertyneitä takkukasoja ja nauttinut puhtaasta, ilmavasta ja soljuvasta tunteesta hiuksista. Kosteassa ilmanalassa tuskin säilyisin pitkähiuksisena pitkään! Ei Suomen talvikaan ole helpoin hiuksilleni, mutta sentään siedettävä. Kaikkein paras tosin olisi kuiva ja lämmin, sellainen kuin vaikka Tunisian keväässä oli, mutta noh, tällä mennään.

Kunhan saan pyykkikuorman pestyä on viimein aika pakata viimeisetkin kesävaatteet varastoon, mutta kuinka ihanaa olikaan hyppäys kesäsäihin vielä näin vuoden viimeisillä viikoilla! Tämä huoleton asu on Sansibarin viimeisiltä päiviltä.

Mekko + Korikassi: & Other Stories / Sandaalit: Cupcakes & Cashmere

Aamulla on valotonta, vaikka kello on jo pitkälle päälle kahdeksan. Tuntuu kuin olisi herännyt aikaisemmin kuin onkaan. Viipyilen sängyssä ja koti vaikuttaa oudolle. Yöllä saapuessa muistan ajatelleeni, että tällaiseksikö sen jätin. Aamun hetket kuluvat ja löydän itseni harmittelemasta, että muistin kyllä ostaa lentokentältä kauramaitoa, mutten vettä aamukahviin.

Katselen ikkunasta valkeahkoa näkymää ja se tuntuu vieraalle, oma olo tuntuu. Yritän tottua ajatukseen, että ulos lähtiessä joutuu vetämään sukkahousut ja villapaidan päälle. Etsin eteisen laatikoista sormikkaita. Ulkona joku on piirtänyt miehen sukupuolielimet auton takaikkunan hentoon lumikerrokseen. Lähikaupassa silmäilen tuorehyllyn valikoimaa ja kaikki näyttää jotenkin surulliselle. Päärynä on harmaa, avokadot kivikovia, vähät mandariinit käpristyneitä ja pikkuiset nuupahtaneet parsat maksavat saman verran kuin menneiden päivien lounaani. Vaihdan kauppaa, mutta näky ei muutu. Kassalle kävellessä jään hölmistyneenä tuijottamaan glögihyllyä ja joulusuklaita. Muistan, että huomenna on joulukuu.

Päätä särkee, olo on melkein krapulainen. Aivan kuin olisi suurikin jetlag, vaikka oikeasti kelloa täytyi siirtää vain tunnilla. Mutta henkinen ero on enemmän. Paljon enemmän. Ero tuntuu iholla, verkkokalvoilla, joka aistissa. Tuntuu, kuin olisi ollut poissa paljon pidempään kuin kaksi vaivaista viikkoa. Siinä, missä tuollainen aika arjessa sujahtaa ohi silmänräpäyksessä, nyt se aika on avannut ovia uusiin maailmoihin. Oikeastaan se kaikki, mitä menneenä kahtena viikkona olen päässyt kokemaan, hengästyttää. Uskomattoman paljon. Niin paljon enemmän kuin osasin odottaa. Ja niin erilaista kuin kuvittelin. Nuo menneet viikot ovat olleet intensiiviset, kokemusrikkaat, inspiroivat. Ei ihme, että olo kotona tuntuu vieraalle. Etäiselle. Oudolle. Paluun melankolia. On se tuttu menneiltäkin matkoilta, mutta nyt vain vyöryi yli erityisen voimakkaana. Tiedän, että arki imaisee kohta mukaansa. Ei mene kuin hetki, ja Afrikka kaikkine mielettömine kokemuksineen tuntuu unenomaisen kaukaiselle.

Sitä ennen on kuitenkin nukuttava pois pään ympärillä painava näkymätön vanne. Ja vastattava reissukyselyihin yhä uudelleen, vaikka juuri nyt tuntuu, etten ihan vielä olisi valmis siihen. On sulateltava hetki ja maisteltava elämyksiä omassa rauhassa.

Mutta Afrikka. Näin vain pintaraapaisun, mutta se sai janoamaan lisää. Puolinukuksissa kuuntelen tarinoita naisista, seikkailijoista ja taiteilijoista, oman aikansa erilaisista, ja samaistun kokemusten kaipuuseen, levottomuuteen. Juuri sitä tunnen nyt, mutta luulen, että huomenna keho ja mieli on jo enemmän yhtä. Ja koti tuntuu taas kodilta.