Kohtaamiseni Prahan kanssa oli kaunis. Vietin viikonlopun itsekseni ja hämmennyin siitä, etten oikeastaan edes kaivannut ketään seurakseni. Vaihdetut sanat viikonlopun aikana rajoittuivat ravintolan tilauksiin ja kaupan kiitoksiin, muuten vastaanotin kaupungin hiljaisuudessa, mutten kuitenkaan yksinäisyydessä. Seura oli niin huikeaa, että aika lensi. Nautin rauhasta ja rauhallisuudesta, kiireettömyydestä. Siitä, että seuraavan askeleen suunnan määritin vain minä. En pitänyt kiirettä, poikkesin kahviloihin, kaivoin kirjan esiin ja lepuutin jalkojani. Ostin sivukadun konditoriasta herkkuja ja pujahdin kukkivien kirsikkapuiden katveeseen välipalalle. Aistit olivat auki. Tarkkailin muita ja katselin kaikkea ajatuksen kanssa.

Toisinaan kuljin kartta kädessä, välillä päämäärättömästi, mutta yhtä lailla itsenäisyydestä nauttien. Kuvittelin, että upea näkymä tarvitsee rinnalleen toisen, jonka kanssa tuplata ilo jakamalla se, mutta opin, että upea maisema on yhtä upea myös yksin ja seurana illallisella toimii niin hyvä kirja kuin ikkunan vierestä valitun pöydän luota avautuva maisemakin. En antanut mahdollisten eksymisten huolettaa, tietäessäni kiinnittäväni usein enemmän huomiota yksityiskohtiin, kadunkulmien ja käännösten sijaan. Tiesin, että löytäisin aina takaisin, jotenkin. Ja usein vain eksymällä voi löytää jotain sellaista, mitä ei edes tiennyt etsivänsä. Kun ajattelin, että pitäisikö jo kääntyä takaisin, päätin kävellä vielä yhden korttelin lisää. Kun mietin, kuinka pitkä matka takaisin on, muistutin, ettei ole kiire minnekään.

Istuessani kahvilla Kaarlensillan kupeessa mietin, että vaikka olen matkalla fyysisesti yksin, kannan mukanani montaa. Tavallaan te jaoitte palan matkaa kanssani ja kaikki ystäväni eksyivät ajatuksiini niin usein, että oli kuin he olisivat jollain tavoin olleet mukana hetkissä. Herkistyin muistuttamaan erästä heistä tärkeydestään, sitä ei kai voi sanoa liian usein. Nostin kahvikupin huulille ja hymyilin rentoutta.

Eilen työpäivän jälkeen kannoin tavarani taksiin ja suuntasin viehättävään Trip Advisorissa kovin kehuttuun hotelliin, keskelle kaikkea, aivan kulman taakse raatihuoneesta, juutalaiskorttelin kupeeseen. Matalalla roikkuvat pilvet päästivät satunnaisen pisaran silloin tällöin ja minä värjöttelin keveässä kevättakissani. Kannettuani laukun kuluneita kiviportaita ylös, astelin suoraan liki kattoon asti ulottuvan ikkunan ääreen. Tunnelmallinen huone, lämmin vastaanotto, nupuilla olevat kadun varren puut ja kadonnut kiire saivat liikutuksen kulkemaan lävitseni. Tuntui hyvältä. Hetken leveään ikkunalautaan nojailtuani kerrostin pukeutumistani, pakkasin laukkuni ja astelin vanhankaupungin sykkeeseen. Mukaan nappaamani kartan sulloin nopeasti laukkuun, nyt en tarvitse sitä, ajattelin.

Kulman takana avautuvan vanhankaupungin aukion oli vallannut pääsiäsmarkkinat, pieniä kojuja, herkkujen suloinen tuoksu ja ihmisvilinä. Kiertelin tungosta kaukaa ja hengitin kosteaa ilmaa. Kaupunki oli kolea, mutta vain ulkoa. Kuljin sokkeloita päämääröttömästi, pysähtelin yksityiskohtien äärelle ja nautin omasta seurastani. Sillalla nojauduin kaiteeseen ja hämmennyin siitä, kuinka hyvin kaupungin kulmat alkoivat palautua mieleeni, kaikki tuntui jotenkin kuin kaukaa nähdyltä, kuin unesta ehkä. Taivas antoi alas muutaman pisaran silloin tällöin, mutten paennut niitä sisälle, ei pieni sade minua vahingoittaisi.

Istahdin vanhankaupungin ravintolaan syömään, liki ikkunaa, josta pystyin tarkkailemaan hiljalleen hämärtyvää kaupunkia. Söin rauhassa, kaivoin kartan esiin, hymyilin. Taskussa painoi hetken mielijohteesta hankittu lippu illan urkukonserttiin, liki tuhat vuotta vanhaan upeaan barokkikirkkoon. Hiivin kirkkoon etuajassa, kääriydyin lämpimään huopaan viileiden kiviseinien sisällä ja keskityin hetkeen. Annoin katseen valeltaa kullattuja koristeita, freskoja ja katon kaaria. Viulu ja urut kaikuivat upeasti. Suljin silmäni ja kuuntelin. Konsertin päätyttyä pimeys oli muuttanut maisemia ja kaivoin kartan löytääkseni takaisin hotelliin. Aukiolla pysähdyin vielä kuuluisan kellon äärelle ja vilkaisin kutsuvana loistavia terassiravintoloita. Väsymys kuitenkin painoi, eikä unta huoneeseen päästyä tarvinnut odottaa.