Olen viime aikoina miettinyt paljon rakkautta, tai oikeastaan rakastumista. Olen käynyt läpi mielessäni menneitä suhteita ja erityisesti niiden alkua; mikä on saanut rakastumaan ja millaista on olla rakastunut. Kirjoitin edellisen kerran pidempään sinkkuna ollessani siitä, että näin aikuisiällä jalat eivät todella lähde alta helposti ja yhdyn täysin muutaman vuoden takaisiin ajatuksiini. Mukavia ihmisiä on valtavasti, niin on kyllä urpojakin (tosin mikä se ikinä onkaan näiden tarkempi määritelmä). Mutta vaatii yhä enemmän, että toinen menisi ihon alle, että saisi jotain liikahtamaan itsessä ja teini-iän ihastuksista muistuttavan kipristelyn heräämään sisällä.

rakkaus

Välillä tuntuu typerältä jättää taakseen niitä ihania ja kaikella tapaa hyviä ihmisiä, mutta samaan aikaan sydän ei pysty jäämään sellaiseen, joka ei kosketa tarpeeksi syvältä. En usko rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta se on selvää, että jotkut ihmiset vetävät ensi hetkestä puoleensa jollain kiehtovalla tavalla. Tosin sitäkään ei tapahdu turhan usein, oikeastaan säälittävän harvoin, mutta ehkä se juuri tekeekin sellaisten hetkien tavoittamisesta erityisen ihanaa.

En siis ole sarjaihastuja, en todella ihastu tai rakastu helpolla. Hetkittäin olen jopa miettinyt, että osaanko näin aikuisena enää lainkaan. Mutta aina sitten on sattunut matkanvarrelle jokin muistutus siitä, että kyllä, jotkut pystyvät edelleen koskettamaan syvältä, mutta se vain vaatii aikaa ja tietenkin sattumia, joka johdattaa juuri sellaisen ihmisen matkan varrelle. Tajunnut, ettei kyse ole osaamisesta, vaan oikeista ihmisistä ja myös uskalluksesta antautua tunteelle.

Olen oppinut paljon menneistä suhteista. Jokaisesta valtavasti – niin ihmisistä, suhteessa olemisesta kuin itsestänikin. Viimeisimpiä oppejani on antaa enemmän luottoa alkuintuitiolle. Sille, miltä ensi kohtaamiset toisen kanssa tuntuvat. Millaiseksi tunnen itseni. Tuntuuko yhteys. En halua ihastua toisen ihastukseen, vaan ihastua toiseen. Myönnän joskus sortuneeni siihen, koukuttuneeni ihailuun, jollaista toinen minulle suo. Mutta se ei kanna.

Olen vuosien varrella oppinut rohkeammaksi rakkaudessa ja erityisesti sen näyttämisessä. Kai joskus pelkäsin liiaksi heikkona oloa. Riskiä, että toinen ei välttämättä mielly minuun, mutta minä olenkin alasti toisen edessä. Mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä varmempi olen siitä, että riskin ottaminen kannattaa. Voitettavaa on enemmän. Vaikka tietenkin ajatus torjutuksi tulemisesta on epämiellyttävä. Toisaalta näin aikuisena ihastuksen tunne on niin harvinaista herkkua, että ehkä on onnekkaampaa, että sen ylipäätään tavoittaa, oli lopputulos sitten mitä tahansa. Kurjempaa olisi olla tuntematta, uskaltamatta heittäytyä.

Toisaalta olen myös tylsän järkevä. Toisinaan ylianalyyttinen. Olen paljon pyristellyt siitä pois, antanut hetkien kuljettaa. Toisaalta taas ajankulun nopeus ja elämän lyhyys saavat tekemään rohkeitakin valintoja, päättämään suhteita, jotka eivät kehity, pysäyttämään roikkumisen jossain sellaisessa, jossa vain toiveet elävät. En halua jäädä koukkuun haaveisiin ja kaipuuseen. Enkä liioin toisen hyvyyteen. On osattava myös lopettaa asioita, tunteita ja suhteita. Osattava päästää irti ja annettava tilaa uudelle.

tosti asti instaan

Ristiriitaista, samaan aikaan haluan säilyttää tietyn kyvyn hallita tunteita, mutta samalla kaipaan niitä hetkiä, kun järki väistyy hetkeksi taka-alalle ja silmissä näkyy sydämiä. Ehkä oleellista on myös tunteiden jakaminen, molemminpuolisuus. Toinen ruokkii toistaan. Tiettyyn pisteeseen on ihana ylipäätään voida tuntea, mutta jossain vaiheessa tarinoiden on saatava jonkinlaista jatkoa, loputtava tai kasvettava. Silti, tiettyä hulluutta ei tarvitse unohtaa, ne kun kuitenkin ovat niitä asioita, jotka jättävät syvät muistot ja hymyn vielä vuosiksi eteenpäin.

Kukapa ei muistaisi niitä elämän elokuvallisia hetkiä. Miltä tuntui maata kylmänä syysiltana Aurajoen rannalla, keskellä yötä katselemassa tähtiä toisen kanssa. Kestää kipeää kylmää vaikka loputtomasti, kunhan hetki ei loppuisi. Suudella tupakanmakuista ensirakkautta välittämättä viimeisistä junista. Juosta alasti kesäyönä pellolla toisen kanssa ja unohtaa kaikki muu. Pitää lujasti kiinni ihastuksesta Brahenkentän luistinjään iltavalossa. Koukata kesken keskustassa kävelyn hotelliin halun voimasta. Nukkua käsi kiinni kännykässä. Kävellä keskitalven Prahan mukulakivikatuja vasta tavatun kanssa, olla yhdessä matkalla, vaikkei vielä edes tunneta. Nousta lämpimästä sängystä aamuyön tunteina ja lähteä toisen luokse, koska kaipaus. Avata rakkauskirje. Pitää kädestä. Unohtua yöksi rannalle varpaat hiekkaan upotettuina puhumaan kaikesta ja ei mistään. Katsoa silmiin ja nähdä enemmän. Tehdä asioita, jotka eivät ole järjen valitsemia vaan täysillä tunnettuja.

Olen monta kertaa kokenut ravisuttavaa kiitollisuutta siitä, miten paljon niitä hetkiä on mahtunut elämääni. Enkä koskaan halua kasvaa niin aikuiseksi, ettei voisi olla spontaani. Ja ehkä se on se, mitä haluan toisestakin, kykyä ja halua heittäytyä. Uskallusta elää, vaikka elämä on epävarmaa. Tai ehkä juuri siksi.

Näihin tunnelmiin, näihin mietteisiin. Rakkauden täytteistä viikonloppua ihanat!

Katso myös nämä

15 comments

Vastaa

Tiedän niin mitä kuvailit! Tunnistan monia yhtäläisyyksiä omaan elämääni. Olen lisäksi pohtinut onko olemassa koko elämän kestäävää rakkautta, vai onko elämän eri poluilla tarkoituskin olla eri kumppani?

Vastaa

Kuulostaa niin tutulta! Mä olen miettinyt ihan samaa ja oikeastaan kallistunutkin siihen, että olisi noin (omalla kohdalla). Mulla on ollut ihan täydellisiä ihmisiä juuri niille ajanjaksoille elämässä kun ovat kulkeneet rinnallani. Mutta minä kasvan, he kasvavat ja elämä muuttuu, joten yhdessä elämänvaiheessa täydellinen ei välttämättä olekaan sitä enää toisessa. Päinvastoin, väkisin menneessä hyvässä suhteessa kiinni roikkuminen saattaa olla jopa este kasvulle.

Toki olen (vielä, heh) avoin ajatukselle, että kasvusuunta saattaakin olla sama ja suhdekin kestää läpi (loppu)elämän, mutta yhtä hyvin voi olla juuri kuten sanoit, että myös tulevaisuudessa eri elämän polkuihini kuuluu eri ihmiset.

Olen ajatellut sen niin, että kun lähden suhteeseen, lähden tietenkin rakentamaan kestävää, en ole vain puoliksi mukana, mutta en myöskään jumitu ajatukseen, että se kestää aina ja kaiken. Teen työtä, heittädyn, panostan ja vaalin sitä, mutta hyväksyn sen, että joku päivä saattaa olla parempi jatkaa matkaa. :)

Vastaa

Olipas ihana kirjoitus <3
Minulle parisuhteissa tärkeää on ollut helppous. Se, että alusta alkaen toisen kanssa on ollut jotenkin vaivatonta olla. Vuoristorataa en enää kaipaa. Tässä on nyt hyvä olla, mutta tiedän, että selviäisin vaikka tämä ei loppuelämää kestäisikään. Onni tulee itsestä, kaikki muu on sitten pientä extraa (cherry on top, icing on the cake) :)

Vastaa

Oi, kiva kuulla, että pidit <3

Niin samaa mieltä! En todellakaan kaipaa draamaa ja jaksa vuoristorataa. Toki ymmärrän sen, että kun kaksi aikuista ihmistä ja erilaista elämää aloittaa matkaa yhdessä, niin vastoinkäymisiäkin tulee, mutta sitä suuremmalla syyllä tuo rentous ja yhteys ovat avainasemassa. Ja keskusteluyhteys tilanteessa kuin tilanteessa.

Mulle on tosi tärkeää fiilis, että toinen on ikään kuin mun puolella, etsii yhteyttä ja pyrkii näkemään sekä löytämään hyvän. Toisin sanoen positiivinen, rento ja rakentava asenne. Rakastan sitä fiilistä, että jo lyhyen tuntemisen jälkeen pääsee syvälle ja tuntuu, kuin ihmisen olisi tuntenut kauemmin kuin onkaan. Siinä on jotain maagista :)

Vastaa

Kyllä ja kyllä. Se tieto, että toinen on siinä tapahtui mitä tahansa <3 Että aina ei itse tarvitse jaksaa, vaan toinen on käsikynkässä avittamassa.

Auringonpaisteista viikonloppua!

Vastaa

Aivan ihana kirjoitus! Tämä sai minut lopulta ihan kyyneliin. Sillä hyvällä tavalla kyyneliin.
Elämä on opettanut, että ei suhde välttämättä kestä loppuelämää. Se voidaan repiä rikki hyvinkin nopeaa ja julmalla tavalla tai hiipua itsekseen. Loppua, vaikka alku olisi luvannut muuta. Mutta niillä kaikilla on ollut jokin tarkoitus, siinä hetkessä ja ne tunteet oli tarkoitus elää.

Ja silti pitäisi säilyttää rohkeus avata sydämensä ja olla toiselle auki. Uskaltaa kohdata, ottaa riski ja sukeltaa.. Minusta on parempi uskaltaa. Jos antaa pelolle ja kaikelle jo ennakkoon ajatellulle vallan, niin voi yhtä hyvin lakata elämästä.

Minä olen sukeltanut ja tällä hetkellä uin turvallisesti pois päin rannasta :)

Vastaa

Voi kiitos ihana <3 Ja tiedän niin, mitä tarkoita. Ehdottomasti uskon siihen, että vaikka aina on riski satuttaa itsensä, niin ei voi saavuttaakaan, jos ei silti uskalla ottaa riskiä ja heittäytyä kokonaan. Mutta tietenkään se ei ole helppoa, antautuminen tunteelle ja ihmisille vaatii aina aikaa ja valintoja, etenkin jos ja kun on kohdannut niitä vastoinkäymisiä. Mutta sitä arvokkaampaa onkin sen rohkeuden tavoittaminen!

Valtavasti siis rohkeutta matkaan, niin ihanaa, että olet löytänyt jotain sellaista, joka saa haluamaan sukeltamaan <3

Vastaa

Niin ihana kirjoitus Anna-Maria! Näitä asioita viime aikoina paljonkin itse miettinyt, kun elämään on tullut ihminen, jonka vieressä on kotona, vaikka ei puhuisi mitään. Yhteys tuntuu jossain niin syvällä, ettei tiennyt sellaisia ulottuvuuksia olevankaan. Toisessa hetkessä kuitenkin pelottaa niin paljon, että kyyneleet saattavat tulla silmiin keskellä ihmisjoukkoa ja välillä miettii, että kuvitteleeko tässä vain kaiken. Suhteen alut aikuisiällä ovat tämmöisiä, repivät auki vanhoja haavoja urakalla. Ihanaa on kuitenkin huomata se, että löytää rauhan jokaisessa hetkessä ja elää päivän kerrallaan, pikkuhiljaa toiselle enemmän avautuen.

Vastaa

Voi kiitos Katja!

Ymmärrän niin hyvin, mitä takoitat ja pystyn todella samaistumaan sanoihisi. Olen todella onnellinen puolestasi, vaikka hyppääminen ja haavoittuvaksi itsensä antaminen ei olekaan koskaan helppoa, mutta toisaalta se ainoa tapa myös tavoittaa jotain uutta ja uniikkia. <3

Vastaa

So beautiful, even with page translate:P !

Vastaa

Oh, thanks <3

Vastaa

Ihana kirjoitus! Osasit kuvata juuri niitä tunteita ja ajatuksia, joita itselläkin on ollut paljon mielessä. Itse olen ollut sinkkuna todella pitkään ja viimeksi koin sen täydellisen ihanan ihastuksen lomamatkallani. Kokemus oli juuri sellainen, kuin mitä nuorempana koki… sen kun saisi vielä uudestaankin joskus kokea.

Vastaa

Oih, kuulostaa ihanalle tuo lomamatkan kokemus! Ne ovat kyllä niin syvälle meneviä tunteita, joita toivoisi tavoittavansa vielä elämänsä aikana. Ihastuminen on ihanaa, mutta harmi, ettei sellaiset tunteet tule tilauksesta vaan useimmiten silloin kun vähiten odottaa, aina tosin ei silloinkaan. Ystäväni tänään päiväkahvin äärellä totesi, että ehkäpä siksi juuri se on niin ihanaa, että se on harvinaista herkkua. :)

Vastaa

On hyvä olla järkevä ja ylianalyyttinen. Nykyään valitetaan jos ei mikään kelpaa, mutta miksi pitäisi aina olla vierellä joku jos viihtyy yksinkin. Minulla on kokemuksia ylimustasukkaisuudesta ja vihaan sellaista käytöstä ja en halua kokea sellaista enää. On niin hyvä kun ei tarvitse koko ajan selittää kaikkia asioita ja olla ns. kuulusteltavana. Olenkin päättänyt etten ikinä suostu sellaiseen. Olen myös kohdannut pari miestä jotka heti yrittivät määrätä matkakohteistani lähtien kaiken. En ikinä voisi hyväksyä sellaista että joku toinen määrää mitä saa tehdä ja mihin mennä, tai se että jos mies määrää kaapin paikan ei vaan sovi minulle, eikä minusta taitaisi myöskään olla ns. kotiemännäksi joka laittaa ruokaa ja paapoo. Onneksi jo nuorempana opin mikä on ns. hyväksyttävää ja mitä en hyväksy. Olen myös tyytyväinen siihen etten hyväksy mitä tahansa, sillä joku toinen saattaakin hyväksyä ja sitten kärsiä

Vastaa

Totta, oman toiminnan pohtiminen tekee hyvää, niin pystyy kehittymään ja havaitsemaan myös, miten oikeasti itse haluaa olla ja elää.

Tuo omistushalu on paha! Itse en ole järin mustasukkainen, en vain jaksa olla. Ajattelen, ettei kukaan pitkän päälle jaksa suhdetta, jossa toisen tekemisiä valvotaan ja olemista tukahdutetaan. Sehän tappaa kaiken halun ja palon, ja kääntää fiiliksiä ihan väärään suuntaan – etäännyttää eikä lähennä!

Toki se vaatii valintojen lisäksi myös hyvää pohjatyötä, ja myös luottamuksen arvoisena olemista. Olenkin huomannut, että kun suhde on rehellinen ja asioista puhutaan avoimesti, sitä helpompi on luottaa ja kun luottaa, ei ole yksinkertaisesti mitään syytä taipua mustasukkaisuuteen tai sitoa toista itseensä. :) Ja jos taas ei ole luottamusta, niin noh, itse en ainakaan jaksaisi sellaista suhdetta pitkään!

Leave a Reply to Anna-Maria Cancel Reply

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.