Tänä aamuna heräsin hitaasti, kuten aina kun vain voin. Monista muista aamuista poiketen tunsin pientä yksinäisyyttä, siitäkin huolimatta, että ensimmäisenä lomaviikkona olen saanut olla seurassa enemmän kuin yleensä. Ulkona paistaa aurinko, on loma, eikä näkyvää syytä tunteelle ole. Tai ehkä on. Menneenä viikkona on ollut paljon kaikkea, eikä tulevalle oikeastaan ole vielä mitään. Ehkä mieleen hiipinyt melankolia oli vain poikkeuksellisen sosiaalisuuden tuoma luonnollinen jälkireaktio.

Siitä kuitenkin seurasi oikeastaan hyvää. Pysähdyin miettimään enemmän kuin menneinä sunnuntaiaamuina, vaikkakaan ajattelun puutteesta kukaan koskaan vielä ole syyttänyt. Katselin sängystä käsin kotia. Muistin kotikuvan, jonka olin Instagramiin joskus ladannut. Se kuva jäi kummittelemaan mieleen, ja vaivasi erityisesti viime syksynä kun olin putkiremppaa paossa. Oikeastaan sattumalta tuolloin kuvaan törmääminen sai miettimään, haluanko lainkaan palata tähän asuntoon.

En enää halunnut, mutta aiemmin tekemäni sopimus velvoitti sitä. Pelkäsin liikaa muistoja, joita jo pelkkä kyseisen kuvan näkeminen aiheutti. Vaikken ole taikauskoinen, annoin hetkeksi vallan kuvitelmalle, että asunto itsessään pitäisi yllä henkisesti hankalaa tilaa. Järkeilin sen pois neliöistä ja ajattelin, että ehkä tietyt visuaaliset elementit saattaisivat toimia mielen ärsykkeinä ja laukaisisivat tietyn tunnetilaan. Että olisi ikään kuin ehdollistunut tuntemaan jollain tapaa tietyssä paikassa ja ajatukset taantuisivat kun palaan seinien sisään, jossa en ollut voinut kovin hyvin.

Palasin silti, varovaisesti. En uskaltanut hakea kaikkia tavaroita heti varastosta ja varoin sijoittamasta mitään kalusteita samoille paikoille, kuin millä ne olivat olleet ennen evakkoaikaa. Halusin kokonaan uuden perspektiivin pieneen asuntooni. Tänä päivänä sohva on lipunut tutulle paikalleen, mutta kaikki muu on edelleen toisin. Ja tavallaan sen saman vertauskuvan voi sisällyttää elämääni, jotain on lipunut paikoilleen, mutta aika paljon on silti toisin.

On aika ennen putkiremonttia ja aika sen jälkeen.

Aikana ennen tapahtui paljon ikäviä asioita niin työn puitteissa kuin läheisten terveydessä ja perhesuhteissa. Puhumattakaan rakkauselämästä, jonka vaiheen koin tavallaan tarvitsevani, jopa silloin kun elin sitä, mutta se ei silti vastannut toivetilaani. Siitä ajasta voisi kertoa hyvin monta pientä erilaista tarinaa.

Kun viime syksynä muutin evakkoon, asiat alkoivat monella tapaa osoittaa paikoilleen asettumisen merkkejä, sellaisia signaaleita, joita en ollut lähes pariin vuoteen nähnyt. Se sai ajattelemaan, että ehkä miljöön muutoksella oli isompi rooli kuin osasin ajatella. Että kun asiat vie toiseen ympäristöön, ne myös repeytyvät irti vanhoista kaavoista ja esineistä, jotka muistuttaa tietystä olotilasta. Tai sitten ylianalysoin ja sattumilla oli suurempi merkitys kuin muulla.

Joka tapauksessa pelkäsin hyvän suunnan romahtavan kun palaan, mutta niin ei käynyt. Koti ei tuntunut samalta, erilainen sisustus ja remontoitu pohja saivat sen näyttämään toiselta. Vanhat tunteet eivät vyöryneet yli. Oikeastaan, tänä vuonna vallalla ovat olleet onnistumiset ja onnelliset olotilat. Vastoinkäymiset ovat olleet vain pieniä töyssyjä, ei syviä kuoppia, ja olo on tuntunut kaiken kaikkiaan levolliselta.

Ehkä en saa koskaan tietää, mikä oikeastaan oli laukaiseva tekijä, joka sai asiat pyörimään uuteen suuntaan. Ehkä yritän likaa ymmärtää sitä palavasta kiinnostuksestani asioiden syy-seuraussuhteisiin, vaikka se välttämättä ei ole oleellista, vain uteliaisuuden janoa. Tai sitten se on jotain, jonka näen vasta paljon myöhemmin. Se voi myös olla monen osatekijän summa, jolloin yhtä oikeaa vastausta ei ole. Uusilla arkirutiineilla saattoi olla oma vaikutuksensa, omilla rajanvedoilla ja kommunikaatiolla toinen, vastoinkäymisillä ja niiden luonnollisilla jälkimainingeilla kolmas. Unohtamatta kaikkia mahdollisia itsestä riippumattomia vaikuttimia.

Joka tapauksessa, paljon on muuttunut. Niin läheisissä ihmissuhteissa, työssä kuin vapaa-ajassa. Ja tietenkin parisuhteessa. Nyt kun katson edessä avautuvaa näkymää pieni haikeus alkaa tuntua lähinnä huvittavalle ja huomaan, että tämä sama koti ei oikeasti ole itselle enää sama kuin se aikoinaan oli. Se sekä näyttää erilaiselle, että tuntuu sellaiselle.

On tunne, että olen taas jollain tapaa taitteessa. Aloitan uuden työn, mikä varmasti tulee muokkaamaan paljon arkea. Jos jo aiemmin olen käynyt läpi muutoksen isäsuhteessa, nyt paikkaansa hakee suhde äitiin. Jos vuoden aikana olen joutunut yhä enemmän kohtaamaan vanhemman vanhenemista ja vastuun siirtymistä, todennäköisesti aika tästä eteenpäin on pysäyttämätöntä murrosta menneelle äiti-tytär -dynamiikalle. Yön pimeinä tunteina se pelottaa. Millaista on yksin pitää huolta ikääntyvästä vanhemmasta ja apua tarvitsevasta sisaruksesta? Miten tulen löytämään balanssin niin, että se ei ime kuiviin ja syö omaa elämää? Yritän ajatella, että asioilla on tapana löytää uomansa ja se, mitä ennakolta pelkää, harvoin lopulta on niin pahaa. Silti asia on ollut paljon mielessä.

Lisäksi olen nyt ottanut aikuiselämäni ensimmäisiä kunnollisia askeleita talouden pitkäntähtäimen suunnitelmallisuudessa ja säästämisessä. Toivon, että vuoden aikana nekin valinnat vaikuttavat jotenkin omaan olemiseen ja ajatteluun.

Myös parisuhteen kohdalla uskon asioiden elävän, tuleehan syksyllä kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun aloimme vaihtamaan viestejä ja viettämään satunnaisia iltoja yhdessä. En vain vielä tiedä millaista toivoisin. Ehkä ei tarvitsekaan. Siitä huolimatta uskon, että jälleen vuoden kuluttua tilanteessa on uutta.

Tavallaan tämän aamun tunne on jollain tapaa uniikki. Tässä olen, loma-aamuna, aloittamassa ihan tavallisia sunnuntaipäivän juttuja, mutta silti jotenkin tietoisena siitä, että olen taas yhdenlaisessa taitekohdassa.

Kuvat: Ilona, Torpan tyttö

Katso myös nämä

4 comments

Vastaa

” Miten tulen löytämään balanssin niin, että se ei ime kuiviin ja syö omaa elämää? Yritän ajatella, että asioilla on tapana löytää uomansa ja se, mitä ennakolta pelkää, harvoin lopulta on niin pahaa. Silti asia on ollut paljon mielessä.” Nämä ajatukset ovat kuin omasta päästäni ja olen joutunut viimeisen kahden vuoden aikana miettimään näitä paljon, kun olen pitänyt mummastani huolta. Mummasta, joka on minulle kuin äiti ja aina hoitanut minua, nyt on minun aika hoitaa häntä. <3
Ihana postaus, kosketti<3

Vastaa

Kiitos tuhannesti kommentistasi ja anteeksi, että vastaus viivästyi! Kuulostaapa tutulta tilanteesi <3 On aika paljon työstettävää siinä kun asetelma alkaa kääntyä, siitä, joka on aiemmin ollut tuki ja pitänyt huolta, alkaakin olla se, joka tukeutuu ja tarvitsee huolen pitoa. Ja samalla myös sen sisäistäminen, että suunta on tavallaan pysyvä tästä eteenpäin. Ikääntyminen ei yhtäkkiä katoa, vaan uusi asetelma tulee kantamaan tästä eteenpäin. Siinä on paljon ajateltavaa.

Vastaa

Kiitos tästä kirjoituksesta. Jotenkin tämä auttoi ymmärtämään sen että kaikilla meillä on omat taakkamme ja murheemme. En tarkoita että olisin iloinen että tiellesi on osunut raskaita asioita, vaan että oikeasti jokaisen elämään kuuluu vähän kaikenlaista mikä helposti täällä Somessa etenkin unohtuu. Esimerkiksi sinun elämää vaikka instan tai blogin kautta seuraamalla voisi helposti olla kateellinen; olet aikuinen itsenäinen nainen, kaunis, hoikka, työssäsi menestyvä, miehiä varmasti pyörii ympärillä, on varaa matkustaa, pukeutua merkkivaatteisiin jne. Ja sitten kuitenkin kaiken pinnan takana on ihminen jolla on oikeasti aika isoja asioita kontollaan ja mielen päällä. Nyt kun ajattelen asiaa niin ehkä omakin elämäni näyttää toisten silmin ”täydelliseltä” (vaikkakin kovin erilaiselta kuin sinun ); meillä on kaksi suloista tytärtä, juuri rakennettu omakotitalo järven rannalla, molemmilla hyvät vakituiset työt, tukiverkostot lähellä jne. Ja silti omassa mielessä on kaikenlaista huolta, ja isoja juttuja (mm. toisen vanhemman menetys nuorena , vuosia kestänyt syömishäiriö, suuret kamppailut itsetunto asioiden kanssa jne). Mutta se tässä elämässä on mahtavaa että oikeasti asiat muuttuvat enkä olisi osannut villeimmissä kuvitelmissani ajatella että joskus on näin hyvin. En tiedä mikä oli nyt tämän punainen lanka, ehkä sanoa kiitos , ehkä purkaa omaa päätä. Meissä on varmasti paljon samaa psykologin vikaa, halua ymmärtää asioiden syy-seuraussuhteita. Oikein ihanaa kesän jatkoa sinulle, asioilla on tapana järjestyä ❣

Vastaa

Kiitos ihanasta kommentistasi ja suuret pahoittelut, että vastaamisen kanssa kesti näin kohtuuttoman kauan! Kai jollain tapaa niihin kaikkein merkityksellisimpiin sanoihin on myös vaikein vastata, hyvällä tavalla saavat pysähtymään <3

On niin totta, että asiat todella usein näyttävät vain yhden ja yksiuloitteisen puolen asioista ja on aivan liian helppo vetää johtopäätöksiä niiden perusteella. Pinta harvoin paljastaa sitä, mitä tapahtuu sisällä tai mitä kaikkea on mahtunut elämän varrella. Yksi itselle tärkeitä arvoja onkin yrittää ohittaa sitä, miltä asiat näyttävät ja pyrkiä ajattelemaan, että alla on niin paljon kaikkea, mitä ei tiedä, eikä tarvitsekaan. Jokaisella meillä on omat kamppailunsa ja arpensa.

Some on äärimmäisen herkullinen juurikin vastaavan yksipuolisen kuvan välittämiseen ja ehkä osin myös siksi itselle on välillä tärkeää kirjoittaa myös muustakin, omalla painolla, silloin kun siltä tuntuu. Toisaalta on myös helppo unohtaa se, siis miltä asiat tahattomasti näyttävät ulospäin. Vaikka tarkoitus ei ole maalata väärää kuvaa omasta elämästä, saattaa kuitenkin unohtaa, että sisältö saattaa tahattomasti jo melko pinnallisen aihepiirinsä tiimoilta luoda tahattomasti sellaista. Siksikin jättämäsi kaltaiset kommentit ovat tärkeitä, muistutus siitä, että ei unohdu vain kepeyteen :)

Kiitos siis sanoistasi ja aivan ihanaa kesän jatkoa! <3

Ilahduta kommentilla!

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.