Kysymyspostauksessa kyselitte suhteemme alusta, tapaamisestamme, ja näin seurustelun vuosipäivämme kunniaksi päätimme molemmat palata viime vuoden kevään tunnelmiin omin sanoin. Eli tässä, kaksi versiota tapahtumista, olkaapa hyvät. :)

Minun silmin:

Olin puolentoista vuoden aikana tavannut ja tapaillut ihmisiä, ollut aktiivisempi kuin mitä luonteelleni on ominaista ja katsellut toisenlaisia tapoja olla, mutta oikein mikään ei saanut jalkoja liikahtamaan, sydämestä puhumattakaan. Muistan sanoneeni ystävälleni, että olen hyvin sinut ajatuksen kanssa, että eläisin loppuelämäni yksin. Ne kuuluisat viimeiset sanat.

Olin sopeutunut omaan arkeen hämmentävän hyvin, vaikka yleensä viihdynkin toisen lähellä ja pitkän suhteen jälkeen oli kieltämättä omat outoutensa asua ja elää arkea omillaan. Nautin yksinolosta ja omasta rytmistä. Samalla hämmästelin sitä, kuinka omissa silmissä yksinkertaiset asiat ja arvot, jotka itse tuntuivat liki itsestään selviltä, olivat kuin neuloja heinäsuovassa. Epäilin jo olevani tipahtanut kelkasta, kasvanut vääristyneeseen kuvaan siitä, mitä kahden ihmisen yhteiselon ajattelin olevan. Ajattelin ja olen edelleen sitä mieltä, että olen mieluummin yksin kuin ihmisen kanssa, joka ei tunnu juuri eikä melkein oikealta. Kirjoitin joskus siitä, millainen mies on makuuni, ja allekirjoitan edelleen kaiken.

Muistan jonkun maininneen, ettei sellaista ole. Olin silloin ja olen edelleen erimieltä. Olen ollut onnekas, ja saanut olla suhteessa aiemminkin ajatuksiani vastanneen ihmisen kanssa. Olen saanut olla äärimmäisen rakastettu ja haluttu, huolehdittu ja kunnioitettu, ja se kohotti rimaa entisestään. Ajattelin, että jos tulee seuraavaa, sen on oltava parempaa, sillä miksi muuten olisin edellisistä suhteista lähtenyt, jos edessä ei olisi jotain vielä parempaa. Välipysähdys kuitenkin kannatti, oleminen yksin, itsensä tarkastelu hiljaisuudessa ja tutustuminen ihmisiin ilman sen kummempia odotuksia. Opin itsestäni, kasvoin, kunnes löysin jotain, mitä en osannut odottaa.

En ole koskaan ollut aloitteellinen, mutta kun eräänä harmaana keväisenä iltana löhösin sängylläni ja klikkailin tylsistyneenä nettideittipalvelun ruutuun iskeneitä tusinaprofiileita. Kiristelin hampaita ”mukavia, kivannäköisiä ja sporttisia tyttöjä” etsiville. Koin pystyväni tarjoamaan enemmän, ja siihen halusin myös vastineeksi jotain muuta. Muistan ryhdin kohonneen hetkessä kun törmäsin tähän, kuvattomaan, kategorioimattomaan profiiliin. Vain teksti, mutta millainen teksti. Pienillä sanoilla on suuri merkitys. Tämä ei hakenut pintaa, ei painottanut visuaalisuuden merkitystä, ei kuvaillut itseään ”komeaksikin haukutuksi”, kertonut onnistumisistaan tai viestinyt yksinkertaisin lausein. Siitä huokui tasapaino, analyyttisyys, ymmärrys ja kiinnostus löytää kerroksellisuutta, haastetta ja lämpöä. Aikuisuutta sekä ymmärrystä sekä valmiutta antaa saadakseen.

En voinut olla naputtelematta viestiä heti, niin nopeasti, etten tullut edes oikolukeneeksi tuotosta. Sain kohteliaan vastauksen, että tässä on nyt jotain meneillään. Ihminen kerrallaan, hyvä niin. Harmitti, mutta asia jäi. Unohduin arkeeni, kunnes sähköpostiini kilahti viesti, vastaus. Hypähdin. Vaikeasti tavoiteltava, ajattelin, mutta naputtelin nopean vastauksen. Pian sähköposti välkkyi saapuvaa viestiä yhä tiuhempaa. Mielikuva vahvistui, nimetön ja kasvoton vastaanottaja ymmärsi, ja osasi ilmaista itseään ja ajatuksiaan lempeän älykkäästi. Meitä yhdisti moni, introverttiudesta tapaan tarkastella ympäröivää kriittisesti ja uteliaasti. Tahto ymmärtää, ja kyky analysoida itseään. Ja ennen kaikkea hänessä oli se, mikä saa minut heräämään, tahto ja kyky kehittyä. Pelottomuus vastoinkäymisiin ja syvä lempeys.

Ulkonäkö on tuntunut minulle aina toissijaiselta jutulta, ja muistan ajatelleeni nihkeästi kun hän kysyi, josko lähettäisi kuvansa. En oikeastaan tarvinnut sitä, enkä tiedä halusinkokaan. Sain sen, mutten muista katsoinko sitä sekuntia pidempää ja treffipäivään mennessä olin sen tyystin unohtanut saaneeni. Treffipäivä tuli, tietenkin. Lasipalatsin kulmalla tapasin pitkän viehättävän miehen ja hipsimme varovaisesti jutellen Kiasmaan teelle. Olimme etukäteen pohtineet, saavatko kaksi introverttia jutunjuuresta kiinni, mutta ei se ollut ongelma. Taika ei kadonnut kasvotusten, ja tapasimme uudelleen ja yhä useammin.

En ole tyyppiä, joka ihastuu oikopäätä, se tapahtuu hiljalleen. Kun tiedän kuka toinen on, miten ajattelee ja mistä arvomaailma muodostuu. Hyppään vasta kun tiedän kuka on ottamassa vastaan. Toisaalta epäromanttista, mutta toisaalta selitän myös sillä taustaani onnistuneissa suhteissa, en usko siinä pelkkään sattumaan. Tapailimme ja ymmärsin pian, että tässä on todella jotain virkistävän poikkeuksellista, jotain, josta haluan pitää kiinni. Sellaista, jonka saadessani olisi onnekas. Tottuminen elämään yksin painoi kuitenkin päälle, huomasin pakittelevani ja pitäväni tiettyä etäisyyttä, ehkä mielessäni olin vielä jotenkin kiinni vanhassa ja tavallaan oli turvallisempaa pitäytyä omissa rutiineissa. Itsensä altistaminen haavoille pelotti, juuri kun olin suunnattoman ylpeä opittuani olemaan yksin. Mutta hän ei hoputtanut, ei kiirehtinyt, ei tivannut tunteitani, ei painostanut. Oli kokonaan läsnä, ja kunnioitti. Maistelin sanaa seurustella, tarkastelin tunteitani ja päätin hypätä. Sillä tiellä ollaan, eikä päätös ole kaduttanut sekuntiakaan, päinvastoin, kaikki tuntuu juuri oikealta.

Vuodessa olemme ehtineet paljon, olemme matkustaneet yhdessä 12 maassa ja muuttaneet yhteen. Etsimme omaa yhteistä kotia, josta rakentaa meille paikka paeta hetkeksi muuta maailmaa. Mutta se on vain pintaa, tärkeämpää on se, mitä olemme tunteet ja ajatelleet yhdessä, kuinka lähelle olemme päässeet ja kuinka rehellisiä pystymme olemaan. Olemme repineet itseämme tietoisesti auki ja kehittäneet suuntaan, johon haluamme kasvaa, yhdessä ja erikseen. Juuri näin haluan olla. Juuri tämän ihmisen kanssa, joka rakastaa minua juuri siksi mitä olen, ei jostain huolimatta.

vuosipaiva 2013

Miehen silmin:

Takana avioliitto, vuosien yhteinen elämä ja tulevaisuudensuunnitelmat. Edessä tuntematon, epätietoisuus, elämän uudelleenjärjestely. Eron jälkeinen pari vuotta oli kulunut nopeasti, laiminlyötyjä kaverisuhteita herätellen ja satunnaisia askeleita uusien ihmisten tapailun saralla ottaen. Olin kokeilumielessä luonut profiilin deittisivustolle vailla selkeää kuvaa tavoitteistani, ilman sen suurempia ennakko-odotuksia. Törmäsin kiintoisalta näyttävään profiiliin ja lähestyin henkilöä viestillä, vaihdoimme ajatuksia ja sovimme tapaamisesta. Tilanne vaikutti lupaavalta ja odotin tapaamista mielenkiinnolla. Samalla ruudulle ilmestyi uusi viesti, niitä harvinaisempia oikeilta ihmisiltä tulleita, ei siis niitä google translaten läpi tehtyjä ”haluan paljon tapaa sinut rakkaudella” – kategoriaan kuuluvia, itänaapurista tai kaukoidästä peräisin olevia. Avasin viestin, joka sisälsi eriteltyinä vastaukset profiilissani esittämiini tusinaan kysymykseen. Vastausten pituudet vaihtelivat kahdesta lauseesta kokonaiseen kappaleeseen. Hmm, positiivista, henkilö on selvästi nähnyt asian suhteen vaivaa, eikä siis vain sarjatulella ampunut jokaista näkemäänsä profiiliia kohti. Vastausten sisältö kuitenkin oli se joka lopullisesti pysäytti ja sai suun loksahtamaan auki, nämähän on selvästi kirjoittanut ajatteleva ihminen, jonka ajatukset vieläpä liikkuvat hyvin samoilla taajuuksilla omieni kanssa. Liberaali ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut, check. Valveutunut ja ennakkoluuloton, check. Huumorintajuinen ja osoittaa uskaltavansa kyseenalaistaa sekä yleisesti totuuksina pidetyt että omat mielipiteensä, edelleen check. No jopas. Tyypillistä tuuriani, koska oma moraalini ja tikapuuhermostoni sallii vain yhteen asiaan kerrallaan keskittymisen, lähetin neidolle lämpimät kiitokset vastauksista ja pahoitteluni, koska olin jo lupautunut toiseen tapaamiseen.

Cue forward viikon verran, eli juuri riittävästi sen toteamiseen, että tapaamallani henkilöllä ei ole pysyvää roolia elämäni käsikirjoituksessa. Palaan sivustolle mielessä pyörineen viestin ääreen, lähes varmana siitä, että tälle on jo parempaa seuraa löytynyt. Lähetän viestin ja vastausta odotellessa olen kuin tulisilla hiilillä, oliko viestini liian myöhään, sanoinko jotain typerää, ehtikö mielenkiinto jo lopahtaa, mitä jos? En muista tarkasti kauanko aikaa kului, mutta lopulta vastaus saapui. Vaihdoimme lyhyessä ajassa kymmeniä pitkiä viestejä ja kaikki tuntui täydelliseltä, hölmöt juttuni tai kuvanikaan eivät onnistuneet tätä ihmeellistä olentoa pelottamaan pois. Sovimme tapaamisen lauantaille, St Patrick’s day:lle lasipalatsin eteen. Saavuin paikalle ja yritin etsiä katseellani kuviin ja kuvaukseen sopivaa naishenkilöä. Suhtaudun yleensä tietyllä varauksella kuviin, niillä on tapana kuvata todellisuutta totuudenmukaisesti vaihtelevalla menestyksellä. Ainakin omalla kohdallani olen sitä mieltä, että näytän luonnossa lähes tavalliselta ihmiseltä, en junaonnettomuudesta juuri ja juuri selvinneeltä avohoitopotilaalta niin kuin valokuvissa. Edessäni kuitenkin seisoi vielä kuviakin kauniimpi, hurmaavasti ja aavistuksen ujosti hymyilevä sykähdyttävä neitokainen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että pitäisiköhän suosiolla lähteä kotiin, tämä kaunotar tuskin tulee minuun aikaansa hukkaamaan. Päätin kuitenkin, onneksi, lähestyä ja hetken neuvottelun jälkeen siirryimme Kiasman kahvilaan kupposen ääreen toisiamme tarkkailemaan ja ainakin itse ponnistelemaan antaakseni itsestäni jollakin tavalla säädyllisen ja täysjärkisen kuvan. Ilmeisesti onnistuin, sillä vajaan tunnin keskustelun jälkeen halusimme molemmat ehdottomasti tavata myös uudelleen, rohkeammin ja pidempään illallisen merkeissä. Vietimme ns. deittivaihetta vielä muutaman tapaamisen ja valtavan päivittäisen viestimäärän verran, ja vaikka annoimmekin asioiden edetä omalla painollaan ja kiirehtimättä, oli varsin pian selvää, että tiemme olivat vääjäämättä yhdistymässä ja etenemässä. Matkamme varrelle mahtui yhtä ja toista, työmatkojen aiheuttamista pitkistä (kyllä, viikko ON pitkä) erilläänoloista ja monesta ”ensimmäisestä” joihinkin raskaampiinkiin kokemuksiin asti, mutta lopulta alle 10 viikon tapailun jälkeen, toukokuun viimeisenä päivänä, päivälleen vuosi sitten, päätimme virallistaa suhteemme ja lupautua toisillemme sanoin ”aletaaks oleen?” ”aletaan vaan”.

Katso myös nämä

31 comments

Vastaa

Niin ihanaa. Ja niin aitoa. Tämä teksti lensi suoraan sydämeen.

Onnea yhteiselle matkalle. Olette toisenne ansainneet!

Vastaa

Oi, kaunis kiitos sanoistasi Hanna <3

Vastaa

Aww. Samankaltainen ajatusmaailma on todellakin tärkeää, ja kirjoittamalla se saattaa toisinaan tulla paremmin esille kuin kasvotusten tutustuessa.
Ihanaa matkaa sinne teille, vaikka taisin toivottaa sitä jo edelliseenkin postaukseen :)

Vastaa

Kiitos Ilona! Totta, jaetut arvot ja samanlainen tapa tarkastella maailmaa ovat äärimmäisen tärkeitä, ja toisinaan, etenkin alussa voi olla helpompi pureutua niihin kirjoittamalla – tai ainakin sen verran, että hahmottaa, että liikutaan todella samoilla aalloilla :)

Vastaa

Ihanaa. Tuli kyyneleet silmiin. Toivon teille todella onnellista yhteistä elämänmatkaa! Ja tää ei olekaan mikään turha toive, sillä sitä se tulee olemaan! Onnellista -sen näkee kauas. <3

Vastaa

Oi, ihana olet! Kaunis kiitos sanoistasi, olemme otettuja ja kiitämme <3

Vastaa

Näin useamman vuoden jo matkaasi ja juttujasi seuranneena nyt on ihan pakko todeta, että niin ihanaa! Kuulostaa siltä, että olet löytänyt jotain todella ainutlaatuista! Onnea! Olen aina ihaillut kykyäsi kuvailla asioita ja kertoa tarinoita. Juttujasi lukee aina välillä kyynel silmässä tai ihan henkeä pidätellen, tänään tapahtui juuri niin – kyynel meinasi tulla liikutuksesta silmään. Nauttikaa loppureissusta!

Vastaa

Oih, kiitos Ninnu aivan ihanasta kommentistasi! Olen sanaton ja otettu, nämä kauniit sanasi lämmittävät mieltä vielä pitkään (ja erityisesti näin hölmistyneen kotiinpaluun jälkeen, kun kaikki tuntuu vielä vähän oudolta ja rytmi on hakusessa) <3

Vastaa

Tuli hyvä mieli puolestanne.

Sykähdytti, että ajattelette molemmat rakkaudessa muuta kuin tuota mainitsemaasi, joidenkuiden etsimää kivaa ulkonäköä. Joskus nimittäin tuntuu, että rinnalle haetaan jotakuta, joka joko ulkonäöllään tai saavutuksillaan nostaisi omaakin statusta ja saisi aikaan muiden ihailua tai kadehtimista. Ikään kuin haluttaisiin kaunis kuva upeisiin raameihin, jotta kehtaisi näyttää muillekin.

Mutta teidän sanoissanne oli jotain ihan muuta. Tässä on ajateltu asioita syvällisemmin. Muutakin, kuin mitä näkee ulospäin. Heräsi ajatus, että olette lähteneet omista lähtökohdistanne, oman sydämen toiveista, ja teillä on rohkeutta olla ajattelematta, mitä muut sanovat.

Hymyilyttää puolestanne, koska teillä selkeästi on välillänne jotain ainutlaatuista. Toivon teille kaikkea hyvää.

Vastaa

Oi, kiitos Pepe ihanasta kommentistasi! Jotkut tuntuvat hyppäävän suhteisiin omalla mittapuullani varsin heppoisin perustein, ja itse taas olen hyvin toisen tyyppinen, pohdin asioita jo alussa (varmasti monien mielestä turhankin) syvään ja rauhassa. Mutta toisaalta, se toimii minulla – kai siis tärkeää onkin, että löytää sen itselle sopivan tapansa kohdata muita, ja juuri kuten sanoit, rehellisesti ja rohkeasti, liikaa ympäröivän odotuksia ja näkemyksiä peilaamatta :)

Vastaa

Asioiden auki kirjoittamista millään muotoa väheksymättä ulkonäön merkitys ei ole minusta mitenkään yksiselitteisesti pinnallista. Esteetikkona toki arvostan omaa silmääni visuaalisesti miellyttäviä piirteitä mutta vielä enemmän kyse on siitä että olemuksesta, erityisesti silmistä, ihmisestä voi tuntea paljon sellaista mikä menee kauas sanallisen viestinnän yli ja ohi. Joku ei ehkä osaa, halua tai uskalla kertoa kaikkea itsestään mutta herkkä ihminen voi aistia ja tunnistaa toisesta kaiken tarvittavan ilman erityistä sanallista panostusta.

Pieni, liikkumaton, äänetön kuva on toki täysin eri asia kuin esimerkiksi luonnossa tapaaminen mutta yhtä kaikki, minusta on todella rohkeaa lähteä vastaamaan kuvattomaan ilmoitukseen. Tai no, ylipäätään netissä tutustuminen on aika rohkeaa =)

Vastaa

Tietenkin elekielellä on merkitystä, ja erityisen tärkeään on sanojen ja tekojen linjassa kulkeminen. Pelkkien eleiden taustalla tosin voi olla paljonkin, joten en itse uskaltaisi niistä kovin nopeasti vetää johtopäätöksiä, ja ainakin kyseenalaistaisin nopeasti ajatukset, jotka toisen tavasta olla ja elehtiä nousevat.

Vaikka esteetikko itsekin olen, en oikein osaa kiinnittää muiden ulkonäköön huomiota, ihminen muuttuu silmissäni kiinnostavaksi ja viehättäväksi vasta kun tiedän, millaisista paloista hän rakentuu. Koen myös itse pitkin elämääni tulleeni ”tuomituksi” sen perusteella, miltä näytän, eikä ole harvassa ne kerrat, kun olen tuskaillut, että se miltä näytän ja miten pukeudun, tuntuu vetävän minulle ihan vääräntyyppisiä ihmisiä puoleensa, sellaisia, jotka tuntuvat ensisijaisesti olevansa kiinnostuneita siitä, miltä näytän. Olen saanut kuulla, että ”etsin juuri sinun näköistäsi kumppania”. Mikä saa kaikessa yksinkertaisuudessaan leuan loksahtamaan auki.

Netti siis tarjosi minulle loistavan mahdollisuuden ohittaa ulkoiset seikat, ja keskittyä niihin, mitkä itse koen merkityksellisiksi mahdollisen suhteen kannalta – toisin sanoen, hakeutua sellaisen ihmisen seuraan, josta huokui hämmentävän samanlainen tapa tarkastella maailmaa. Minulle se siis sopi, ja löysin jotain sellaista, mihin en varmasti arkikuvioissani olisi törmännyt. Tietenkin, ihmiset ovat erilaisia, ja tärkeää onkin, että jokainen löytää sen omia intresseihinsä ja elämäänsä sopivan tavan kohdata muita. :)

Vastaa

Eleet, niin. Olin enemmänkin linjoilla ”silmät ovat sielun peili” =) Vaikka onhan se toki niinkin että ihminen ei ole vain ulkoiset puitteensa, mutta ulkoiset puitteet ovat osa ihmistä.

On täysin tavallista että ihmiset pitävät itseään miellyttäviä henkilöitä suhteellisesti paljon miellyttävämmän näköisinä kuin tuntemattomia tai sellaisia joista eivät pidä.

Ja käsittämätöntä että joku kehtaa sanoa etsivänsä juuri sinun näköistäsi kumppania – toisaalta en voi estää siitä heti nousevaa mielikuvaa bisnesmiehestä joka hakee edustuspuolisoa… Siihen nähdenhän valitettavasti täytät varmasti kriteerit erinomaisesti ;)

Vastaa

Tekstien perusteella vakka on löytänyt kantensa <3

Vastaa

Hih, ihana <3 Kiitos sanoistasi!

Vastaa

Eräällä deittisaitilla surffailleena voin sanoa, että ton on pakko olla joku uusi virtuaalinen iskutaktiikka, että ekaks heitetään toi ”nyt on just yksi juttu kesken ja ihminen kerrallaan blaa blaa” -läppä, millä luodaan mielikuva sitoutuvasta uskollisesta miehestä. Sitten viikon päästä palataan asiaan, kun vanha on (muka?) dumpattu :D

Vastaa

Hehe, varmasti sellaistakin tapahtuu, monenmoista konstia on kyllä netissä ja sen ulkopuolella tullut itselläkin havaittua, mutta onneksi tässä tapauksessa ei ollut taktikointia tai pelaamista, muuten olisimme jo lähtökohtaisesti olleet väärät ihmiset toisillemme :)

Vastaa

Ihana tarina (vaikka totta onkin). Tuli hymy huulille ja olen oikeasti onnellinen teidän puolesta. Niinhän se on, että ei elämä mene niinkuin on suunnitellut ja parempi niin. Ihania ihmisiä tulee yllättäen nurkan takaa elämään ja sydämeen.

Auringon paisteista kesää teille molemmille!

t. Johanna

Vastaa

Oi, kiitos Johanna ihanista sanoistasi! Näinhän se juuri on, ja sekös vasta tekee elämästä niin mielenkiintoista, ettei koskaan tiedä mitä ja ketä kulman takana odottaa :)

Ihanaa kesän jatkoa myös sinulle! :)

Vastaa

Pakko tähän kommentoida, että istuimme viime juhannuksena ravintolassa lähellänne Naantalissa. En ole ehkä ikinä nähnyt niin rakastuneen oloista pariskuntaa. Kiinnititte koko seurueemme huomion rakastuneella olemuksellanne ( jossa oli ehkä hieman kontrastia meidän juhlaseuruesemme). Muistan jopa ajatelleeni, että ”onpa ällöä”, mutta pakkohan tälläisen kyynikonkin on myöntää: onhan tämä nyt ihana tarina. Kaikkea hyvää teille :)

Vastaa

Oi apua, tässähän ihan punastuu! Muistan kyllä hyvin tuon Naantalin reissun, olin juuri silloin käynyt ensimmäistä kertaa miehen kotiväkeä tapaamassa ja poikettiin illaksi Naantaliin :) Heh, jopas. Olen tässä ihan sanattomaana. Toit hymyn (ja sen punan) kommentillasi – ihana, kiitos sinulle! :)

Vastaa

Täällä yksi onnestanne liikuttunut lukija lisää – ihan oikeasti kostui silmäkulma
… Olette onnenne ansainneet; nauttikaa siitä ja toisistanne!

Samaan syssyyn kiitän ihanasta Jolie-liikkeen esittelystä blogissasi: kävelin eilen siitä ohi ihan muissa asioissa, sitten yhdistin liilkeen ja kirjoituksesi ja poikkesin sisään. Ulos tulin hyvällä mielellä, pieni nyssäkkä kainalossa ja ajanvaraus kalenterissa. :-)

Lempeää kotiinpaluuta!

T. Tupuna

Vastaa

Oi, ihana, suuri kiitos kauniista sanoistasi! :)

Miten mahtavaa, että tykästyit myöskin Jolieen! Olen tarkka siitä, että asiat/yritykset, joita blogissani tuon esiin, ovat oikeasti sellaisia, joiden takana seison ja Jolie on ehdottomasti sellainen, josta on ilo kertoa eteenpäin :)

Vastaa

Hei ihana tarina!!

Oon justiin tullu baarista kotiin, yksin, kuten aina tässä kaupungissa, koska aina sama fiilis: täällä ei vaan ole ketään. Ei ikinä. Ei missään baarissa ainakaan. Silti niihin pitää aina tunkea, jos kuitenkin olis..

Oon myös aika hyvin asennoitunu siihen, että elän loppuelämäni yksin.

Silti jaksan jotenkin toivoa, että mäkin saisin kokea tuon saman ja joskus jossain vielä tulisi vastaan se ihminen. Tai oikeastaan tällä hetkellä toivon, että yksi tyhmyri ei päästäisi mua menemään, mutta niin se taitaa silti tehdä.. :)

Vastaa

Hei Mari, ja kiitos ihanasta kommentistasi! Kuulostaa tutulta, mutta hassua elämässä on just se, että kun on valmistautunut johonkin, eivät asiat sitten kuitenkaan mene yhtään niin. Toivotaan, että kulman takaa vastaan tuleva yllättää sinutkin lämpimästi ;)

Vastaa

Voi jestas – hymy ja kylmät väreet vuorottelivat näitä tekstejä lukiessa, niin upeasti kirjoititte toisistanne. Jo kirjoitustyylinnekin tuntuvat täydentävän toisiaan. Paljon onnea tulevaisuuteen. :)

Vastaa

Hih, ihana! Kaunis kiitos sinulle sanoistasi :)

Vastaa

Kiitos avoimuudestanne, on rohkeaa jakaa näin henkilökohtainen pala elämää. Kaunis tarina, melkein kuin tarua että kaksi noin samat ajatukset ja arvot kaipaavaa ihmistä onnistuvat kohtaamaan toisensa molemmille oikealla hetkellä. Mielestäni suhteenne onni ja tasapaino on huokunut kirjoituksistasi läpi tämän vuoden, näkee että sinulla on hyvä olla. Itse syksyllä pitkästä suhteesta eronneena ja hiljalleen jaloilleen pääsevänä kirjoitus osui niin oikeaan kohtaan kuin mahdollista.

Allekirjoitan monta ajatustasi, ja tuntuu että kohtaan samoja ennakkoluuloisia ajatuksia. Koska tykkään leikitellä tyylillä ja pidän itsestäni huolta, tuntuu olevan joku oletusarvo että toisten ulkokuori olisi merkityksellinen parinvalinnassa ja ylipäätään arvottaisin ihmisiä sen mukaan miltä he näyttävät. Oikeasti kun ihmisen kuorella (ulkonäöllä, asemalla, iällä) ei ole minulle merkitystä, vain sillä mitä on sen alta huokuu – arvoilla, aitoudella, lämmöllä, älyllä, huumorintajulla, vahvuutena olla oma persoonallinen itsensä ja kulkea omaa polkuaan. Tämä koskee yhtä lailla omaa kuin vastakkaista sukupuolta. Parisuhteessa en väheksy myöskään fyysisen kemian merkitystä suhteen onnistumiselle.

Itseisarvona tunnutaan pitävän myös uuden kumppanin etsimistä, ”Joko sinulla on joku, varmaan pian on”. Myös introverttinä persoonana viihdyn itsekseni ja yksinkin tuntematta oloani yksinäiseksi. Olen onnellisempi nyt kuin olin parisuhteessa, joten ei riitä että rinnalla olisi vain joku koska niin oletetaan olevan. Toisen ihmisen läheisyys ja syli ovat asioita, joita myönnän kaipaavani.

Hyvää vuosipäivää, ja onnellista yhteistä polkua teille jatkossakin, ajatus tarinastanne lämmittää sydäntä :).

Vastaa

Kiitos Maria pitkästä ja ihanasta kommentistasi, sanasi kuulostavat hyvin tutuilta!

Pystyn hyvin samaistumaan tuohon ulkonäön aikaansaamiin ennakkokäsityksiin. Tietenkin myös fyysisellä kemialla on valtava merkitys, mutta itsessään en myöskään ulkoisia tekijöitä en koe merkityksellisiksi. Koen puuduttaviksi pinnalliset lähestymisyritykset, joissa kerrotaan omasta erinomaisuudesta ja kuvaillaan lähinnä ulkoisia piirteitä. Kärjistäen, en ole kiinnostunut siitä, mitä työtä ihminen tekee, vaan siitä, miten hän ajattelee ja tuntee, millaisista palasista sisin rakentuu ja miksi.

Toisin sanoen, nuo asiat, jotka luettelitkin, ovat juuri ne, jotka minullekin merkitsevät. Pystyn myös samaistumaan siihen, että vaikka edellinen parisuhteenikin oli hyvä, niin eron jälkeen olin silti onnellisempi, ehkä myös tasapainoisempi. Tietenkin läheisyyttä kaipasi sekä ilojen ja surujen intiimiä jakamista, mutta niiden asioiden kaipuu ei ole vielä syy hypätä suhteeseen. Päinvastoin, tunsin tavallaan myös tyytyväisyyttä siitä, että osasin selvitä yksin ja pitää kaipuun omissa mittasuhteissaan. Että osasin olla ja olla onnellinen myös yksin. Tuntuu harmilliselta törmätä toisinaan, liian usein, siihen ajatukseen, että ”kun nyt olisi joku”, että se kumppani rinnalla olisi itseisarvo. Tyystin vieras ajatus itselle. Kukin toki tavallaan, mutten oikein osaa uskoa, että pako yksin olemista olisi tie hedelmälliseen ja ns.parhaaseen mahdolliseen suhteeseen.

Arvostan siis suuresti tapaasi olla ja ajatella! Ja kiitän vielä kertaalleen kauniista ja ajatuksia herättäneestä kommentistasi :)

Vastaa

Eipä tähän oikein muuta voi sanoa, kuin D’AWWWWW! Toivon teille sylintäydeltä onnea :’)

Vastaa

Oi ihana olet! Suuri kiitos, meidän molempien puolesta <3

Ilahduta kommentilla!

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.