Viikko, jonka haluan muistaa.

Tiedättekö, tai tiedätte varmasti, ne viikot, jolloin vastoinkäymiset seuraavat toistaan. Tuntuu, ettei tule kahta ilman kolmatta. Mutta välillä sitä tapahtuu myös toisin päin. Sen meinaa unohtaa, ainakin ensin kuvattujen tapahtumien keskellä, mutta kyllä, joskus sama toteutuu myös toiseen suuntaan. Sellainen on ollut mennyt viikkoni.

Ihan kuin matkassa ja pienessä lomassa jo itsessään ei olisi ollut syytä olla kiitollinen, mutta viimeiseen alle viikkoon on mahtunut paljon enemmän.

Ensimmäinen oli puhelu vieraasta numerosta juuri kun yritin taiteilla sateenvarjon kanssa kiivaassa vesisateessa vilkkaan tien vierellä. Olin kalenteroinut ensimmäisen vuokra-asuntonäytön juuri tuolle päivälle. En aina vastaa tuntemattomiin numeroihin jos tilanne on hankala, mutta nyt nappasin puhelun kastumisenkin uhalla. Hymyilevä ääni puhelimessa kertoo soittavansa asuntolainahakemuksen tiimoilta. Sen, jonka muutama päivä takaperin naputtelin keskellä yötä.

Olin aiemmilla viikoilla viestitellyt vuokra-asuntoihin liittyen, tutkaillut ilmoituksia ja kirosin syvästi sitä, kuinka turhauttavaa on maksaa valtavia summia vuodessa jonkun toisen sijoituksesta. Mielessä pyöri ne menneen vuoden aikana saadut useat neuvot, joiden mukaan tuoreen yrittäjän on yksin ja ilman isoa omaisuutta mahdotonta saada Helsinkiin sopivaa asuntolainaa. Pankissa uransa tehnyt ystäväni neuvoi vain vähän aiemmin odottamaan vielä vuoden, joku totesi, ettei senkään jälkeen onnistanut.

Vastaanotetut neuvot pyörivät mielessä tuona yönäkin, mutta ärsytys ajoi pidemmälle. Päätin, että haluan kuulla saman pankilta. Niin paljon kuin arvostankin saamiani vinkkejä, en voi tehdä valintoja vain niihin nojaten. Täytin tiedot, naputtelin pitkän kirjeen ja painoin lähetä.

Luulin kuulleeni väärin kun tuo ystävällinen ääni totesi, että kaikki vaikuttaa olevan kunnossa. Että enää muutama tarkentava kysymys. Seisoin tien vieressä sateessa hölmistyneenä. Nainen puhelimessa kysyi, mikä olisi hyvä lainan määrä ja millaisen asunnon olin ajatellut ostaa. Mutta enhän ollut ajatellut, olin vain haaveillut. En vakavissani ollut uskonut, että viiden kuukauden tilinpäätöksellä pääsisin sellaiseen vaihtoehtoon asti yksin ja Helsingin hinnoilla. Virkailija tuntui lukeneen ajatukseni sanoessaan, että tavallisesti tuoreille yrittäjille joudutaankin antamaan kielteinen päätös, mutta tämä tilanne näytti hyvälle. Ääni kiitti vastauksista ja huikkasi, että tarjous saapuu pian. Jäin hämmentyneenä seisomaan porttikongin reunaan ja koko loppupäivä meni ihan toisin kuin alun perin piti. Sinne vuokra-asuntonäyttöönkään en koskaan päätynyt.

Seuraavana päivänä kärkyin luvattuja asiakirjoja ehkä sekunnin välein, olin jo vakuuttunut, että tietoni olivat aiemmin sekoittuneet johonkuhun toiseen tai olin vain ymmärtänyt väärin. Tai piilokamerassa.

Odotin ja odotin, ja vakuutin jo itseni kielteiseen lopputulemaan. Kunnes viikonloppuna tajusin katsoa toisaalta, ja siellähän ne luvatut paperit odottivat. Tunsin monella tapaa iloa. Iloa siitä, että yritin, ja siitä, että olen onnistunut yrityksen alussa niin, että se pankinkin silmiin näyttää uskottavalle. Ja ennen kaikkea siitä, että ajatus omasta asunnosta vihdoin realisoituu ja ihan omien ansioiden pohjalta.

Jotain samanhenkistä iloa tunsin uudelleen vain päivää myöhemmin.

Olin ennen matkalle lähtöä rohkaissut mieleni ja lähestynyt itselle tuntematonta, mutta uraltaan ja asemaltaan kiinnostavaa omaa alaa vahvasti liippaavaa superammattilaista. Kyselin pitkien saatesanojen siivittämänä, josko hän voisi ajatella ryhtyvänsä mentorikseni. Jännitin painaessani lähetystä. Mieleen iski nolotus, entä jos asetankin toisen vaikeaan tilanteeseen, miksi hän nyt haluaisi tuhlata kiireistä aikaansa minuun. Muistutin itseäni samasta kuin pankin yhteydenotossa, ainakin sitten tiedän.

”Olisi etuoikeus olla mentorisi”, luki eilen saapuneessa vastauksessa. Kyyneleet tulvivat silmiin.

Ei kahta ilman kolmatta, niinhän se taisi olla. Tosin kolmannen loppu jäi erilaiseksi.

Pakkauskiireet keskeytti yhteydenottopyyntö yritykselleni. Tällaista en ollut osannut odottaa ja olin sekä häkeltynyt että otettu. Ja jälleen ilo valtasi mielen. Juuri tämä tietämäni yritys haluaisi palkata minut. Tuskailin hinnottelussa, sillä samalla olisi tehnyt mieli hypätä kuvioon, mutta jouduin käymään mielessäni järkevöittävän keskustelun. Oli yritys mikä tahansa, en voi alihinnoitella osaamistani ja haluan seurata kauemmas katsovaa suunnitelmaani.

Keskustelu oli hedelmällinen, niin itseni kuin yrityksen edustajan kanssa. Emme päässeet samaan lukuun. Harmitti, harmitti todella. Mutta samaan aikaan tunsin ylpeyttä itsestä, pystyin pitämään kiinni osaamiseni arvosta. Teki mieli vielä kurottaa perään ja hyväksyä viimeinen ehdotus, mutta purin hammasta, hengitin syvään ja mietin, että voin olla otettu kiinnostuksesta ja vaikka kuvion päästäminen käsistä oli riski, ehkä se riski maksaa itsensä takaisin ajan kanssa. Siksi kaikella tapaa lasken kokemuksen hyvien kirjoihin. Vaikka se ei johtanut sopimukseen, tämänkaltainen keskustelu ja yhteydenotto oli jo itsessään etuoikeus.

Niinpä muutaman päivän aikana tunteet ovat menneet isoa kaarta. Ja sellainen talven runnoma syväväsymys tuntuu ravisseen harteilta hetkessä ja mielen on täyttänyt innostus sekä energia. Sitä en tiedä, kauanko tuo ihana tunne kestää, mutta juuri nyt se tuntuu hyvälle ja erittäin odotetulle.

Mutta oh my, nyt täytyy alkaa katselemaan asuntoja ihan uudella silmällä! Ja ylipäätään opetella kaikki oleellinen, mitä ensiasunnon ostajan tulee prosessista ja asunnoista ymmärtää.