Ajauduin ajattelemaan itsetuntoa, jälleen kerran. Itselle se taitaa olla puhkianalysoitu asia, mutta ehkä ensimmäistä kertaa aihe lipuu tänne blogin puolelle. Omasta itsetunnosta ja sen kehityksestä on vaikea puhua kertomatta koko elämäntarinaa, mutta tietenkään en kaikkea halua kertoa (tai edes voi, rivit eivät vain riitä), koska se ei ole vain minun elämääni vaan palaset koskettavat myös läheisiäni, enkä koe, että minulla on oikeutta samalla avata myös muiden tarinaa julkisesti. Siksi on puhuttava monin paikoin pintapuolisesti, vaikka todellinen vaikutus onkin syvempi kuin saatu palstatila.

Oma itsetuntoni on vähän kaksijakoinen, mutta niinpä siinä kai kaikilla on omat heikkoudet ja vahvuudet. Jotkut ehkä yllättävätkin asiat ovat itselle ihan itsestään selviä ja toiset hupsulta kuulostavat jutut taas saattavat mennä vyön alle hetkessä. Olisi siis väärin sanoa, että itsetuntoni on huono tai hyvä. Jossain asioissa se on hyvä ja vahva, mutta jossain edelleen armoton, mutta se mikä on selvää, on että se on tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana huikean harppauksen oikeaan suuntaan.

ajatuksissa 1-2

Hyvän itsetunnon nimiin voi kai laskea sellaiset ominaisuudet kuin etten juuri koskaan ole ollut hirveän herkkä muiden mielipiteille, jopa tykännyt tehdä asioita eri tavoin ja kestänyt hirvittävän hyvin ryhmäpaineet – saanut jollain tapaa kiksejäkin siitä, että kykenen tekemään ja ajattelemaan asioita toisin. Pystyn mainiosti olemaan yksin, tekemään omia valintoja ja nykyään jopa sanomaan ääneen jos olo on epävarma (se kohta, jota varten olen joutunut tekemään todella paljon työtä). Sitten taas mitä tulee omiin ominaisuuksiini, niin olen helposti hyvin itsekriittinen, siis todella. Koen herkästi riittämättömyyttä, huonommuutta ja turvattomuutta, mikä tarkoittaa, että luottaakseni ja avautuakseni tarvitsen paikoin jopa voimakastakin varmuutta, hyväksyntää ja turvallisuudentunnetta. Onneni on, että aidosti ajattelen, ettei muiden hyvinvointi ole minulta pois eli en jaksa kadehdia. Sen sijaan käännyn itseeni ja keskityn miettimään missä voisin olla parempi, ja kun mietin kehityskohtia, unohtuu helposti missä olen hyvä. Se on se kohta, jota olen halunnut työstää, päästää irti omasta ankaruudestani itseäni kohtaan, vapautua mieleeni kauan sitten iskostuneista kahleista.

On selvää, että kaikki juontaa juurensa lapsuuteen, siellähän pohja itsetunnolle rakennetaan. Olen joutunut kasvamaan liian varhain, sellainen perinteinen huoleton lapsuus on jotain, mitä en ole kokenut. Olen pitänyt huolta muista ja siinä kuvioissa ei ole ollut tilaa olla näkyvästi heikko.

Kouluaikani oli kamppailua niin sosiaalisissa asioissa kuin oppimisessakin. Ongelmani oli, että olin niin superkiltti ja tunnollinen, että pystyin kätkemään vaikeudet – en ikimaailmassa olisi halunnut huolestuttaa ketään, aiheuttaa vaivaa, ja toisaalta koin myös suurta syyllisyyttä ja häpeää siitä, etten osannut onnistua. En ikinä sopeutunut kouluun ja siihen sosiaaliseen peliin, olin yksinäinen ja pelokas. Kotona piilouduin itkemään, etten halua enää koskaan mennä takaisin ja haaveilin siitä, kuinka yhtäkkiä joutuisimme muuttamaan muualle eikä minun koskaan tarvitsisi palata. Mutta en uskaltanut kertoa kenellekään, en halunnut pahentaa tilannetta ja aiheuttaa huolta, koska sitä oli jo valmiiksi liikaa.

Koulussa koin jatkuvaa huonommuutta, en millään meinannut pysyä rytmissä mukana. Olin stressaantunut ja tunsin itseni typeräksi kun ne itsestään kovaa ääntä pitävät ja räiskyvämmätkin pärjäsivät paremmin. Onnistuin kai juuri ja juuri pysymään rimalla ja olemaan riittävän huomaamaton niin, ettei kukaan ulkopuolinen koskaan pysähtynyt katsomaan mitä oli pinnan alla. Kunhan sain sellaisia muka kannustavia kommentteja kuten ”yrittäisit enemmän” tai ”en tiennytkään, että olet noin huono” tai ”jos vain olisit lukenut niin…”. Samaan aikaan mietin mielessäni, että miten tyhmä täytyy olla, sillä olen oikeasti lukenut todella paljon, yrittänyt ihan hirveästi.

ajatuksissa 12-2

Vuosien varrella opin kaikenlaisia tapoja selvitäkseni kokeista eikä kai koskaan kukaan huomannut, olihan niitäkin, joilla oli näkyvästi vaikeaa, jotka kapinoivat ja pitivät melua itsestään ja huusivat apua ääneen. Olin se kiltti ja herkkä tyttö, josta ei ollut vaivaa kenellekään, joka ei kysynyt eikä häirinnyt, ei ollut tiellä ja leimahti tulipunaiseksi jos joku edes esitti kysymyksen. Takelteli ja puhui hiljaa, kaikkein mieluiten oli vain ihan itsekseen näkymättömissä.

Pääsin nipin napin lukioon ja koko sen ajan ihmettelin mitä teen siellä, olin varma, etten selviä loppuun. Pinnistelin, luin, pinnistelin, yritin ja jotenkin sain kursseja suoritettua rimaa hipoen (iso kiitos kuuluu silloiselle poikaystävälleni, joka jaksoi kädestä pitäen ja kärsivällisesti opettaa uudelleen tunneilla läpikäytyjä asioita, ja se kaikkein tärkein, uskoa minuun). Huonommuuden tunne kalvoi edelleen, omat ikätoverit, jotka kikattivat luokkahuoneen nurkassa napsivat kaseja ja ysejä, kun minä, joka ei koskaan käynyt missään sai hädin tuskin kutosen ja opettajalta sanat ”jos sitten vaikka ensi kerralla yrität vähän enemmän”. Ei kai tarvitse sanoa, että vihasin opiskelua, todella vihasin.

Olen sanonut vinosti hymyillen, että opintojen ensimmäiset 12 vuotta olivat elämäni kamalimmat ja kaikkein surullisinta on, että se ei ole kaukana totuudesta. Ongelmani oli pitkään, että koin olevani kaikessa ihan erilainen kuin muut, outolintu, mutta samalla halusin olla kuten muut, tuntea, että elämä on mukavaa enkä jatkuvasti pinnistellä kaiken eteen aina sosiaalisesta kanssakäymisestä oppimiseen. Kotonakin olin erinäisten asioiden takia paljon yksin ja ensimmäisiä kunnon ystävyyssuhteita aloin muodostaa vasta parikymppisenä ja oikeastaan kunnolla vasta viime vuosina. Kouluvuosien aikana ehdin vajota aikamoiseen riittämättömyyden kuiluun josta olen yrittänyt pyristellä sen jälkeen aktiivisesti irti, mutta edelleen koen herkästi, että minun täytyy ylittää itseni ihan joka kerta. Taivun antamaan enemmän kuin uskallan pyytää. Se muodostuu aika äkkiä aika pirun rankaksi.

ajatuksissa 13-2

Lukion päätyttyä tajusin jotain. Olin rämpinyt omassa raadollisessa maailmassani, joka tuntui lähinnä jatkuvalta selviytymiseltä, mutta arki alkoi hiljalleen tasaantua. Äitini oli vihdoin pitkällä toipumisessa syövän kanssa, isä jossain ja veljen kehitysvammakin hallittavissa. Uskalsin ensimmäistä kertaa katsoa eteenpäin.

Kun täytin 19 ymmärsin ihan tosissani, etten voi vaikuttaa menneeseen, eikä mennyt määritä tulevaisuuttani. Samalla päätin, etten halua enää yhtään ainoaa samanlaista onnetonta vuotta. Halusin olla onnellinen ja ensimmäistä kertaa koin olevani vapaa, minulla ei ollut velvollisuutta tukea ja pakkoa pinnistellä, olin omillani ja päätin ottaa vastuun tulevasta. En alkanut juomaan tai juhlimaan, pidin edelleen kiinni absolutismistani ja sen sijaan aloin matkustaa. Koin huumaavaa vapauden tunnetta siinä, että sain mennä ja nähdä maailmaa, että minä uskalsin, minä pystyin. Hakeuduin töihin, joissa jouduin kohtaamaan omat sosiaaliset pelkoni ja rajoitteeni, sillä halusin oppia ja nähdä mihin pystyn. Se oli rankkaa ja itkin työpäivien jälkeen kotona ihan vain siitä kaikesta uupumuksesta, yrittämisestä, epäonnistumisesta ja joskus myös onnistumisesta, mutta samaan aikaan opin hiljalleen ylittämään arkuuttani, mutta silti edelleen olin se kiltti tyttö, joka ei osannut sanoa ei ja antoi herkästi kävellä ylitseen.

Kehityin mielettömästi, mutta huomasin, että jotkut asiat eivät vain varisseet olkapäiltä. Vaikea isäsuhde painoi ja alistuin edelleen aikuisenakin kuuntelemaan sellaista, mitä oikeasti ei tarvitsisi, en vain pystynyt asettamaan rajojani – siinä suhteessa olin edelleen lapsi. Samaan aikaan koin pelkoa ihmisiä kohtaan ja olin liian tottunut arvosteluun, mutten yhtään kehuihin. Koin riittämättömyyttä siitäkin huolimatta, että yhtäkkiä onnistuin monessa asiassa – sellaisissa, jotka olin voinut itse valita. Sain ahdistuskohtauksia ihmisvilinässä, jännitin arkisia asioita, olin arka ja pelokas, vaikka ulospäin kuori olikin edelleen vahva.

Aloin jo ennen parinkympin ikää kokemaan, että ehkä en vain yksin osaa ylittää sitä kriittistä rajaa päästäkseni kehityksessä haluamaani pisteeseen. Hakeuduin puhumaan ulkopuoliselle, mutta se kokemus säikäytti heti ensimmäisellä kerralla, olin silloin vielä todella arka enkä osannut heti avautua ja nainen vastassa kysyi kuulematta oikeastaan mitään minusta, että olenko oikeasti varma, että tarvitsen sitä. Säikähdin ja koin, että ehkä en ole oikeutettu, voisivathan asiat olla pahemminkin. En enää mennyt paikalle.

ajatuksissa 9-2

Olin päättänyt jo varhain, etten koskaan ala suhteeseen isäni kaltaisen miehen kanssa ja se päätös on pitänyt. Ehkä osin kiitos sen, olen ollut suhteessa ihmisiin, jotka ovat tehneet pelkkää hyvää itsetunnolleni, joiden kanssa olen voinut puhua ihan kaikesta ja puhunutkin. Ihmisiin, jotka ovat nähneet kaiken hyvän minussa ja enemmänkin. Saaneet oloni tuntumaan erittäin rakastetulta. Ne ihmissuhteet saivat aikaan uskomattoman paljon hyvää, viitoittivat oikeaa tietä ja rakensivat itsetuntoani uudelleen.

Siitä huolimatta en vain päässyt yli tietyistä asioista, enkä nähnyt itseäni samana henkilönä millaisena muut minut näkivät. Omissa silmissä olin edelleen se arka, ei minkäännäköinen ja epäkiinnostava koulutyttö vinoon leikattuine otsatukkineni, enkä todellakaan tunnistanut itseäni kehuista ja huomiosta, joita yhtäkkiä aloin samaan. Samaan aikaan olin luvannut itselleni, etten ole se henkilö, joka kantaa menneisyyden lastia painona harteilla hautaan, enkä todellakaan uhriudu tai katkeroidu. Vuosien varrella mielessä alkoi kypsyä päätös siitä, että haluan yrittää uudelleen puhua jollekin, mutten kenelle tahansa. Osasin jo avata suuni, joten en tarvinnut kuuntelijaa vaan ihmisen, joka auttaa yli kehityksen jumittavien pisteiden. Yhden hutikokeilun jälkeen sain vinkin tutulta terapeutista, ja päätin kokeilla vielä.

Tämän kanssa asiat vain loksahtivat ja tapaamiset olivat kiinnostavaa dialogia, jossa toinen uskalsi haastaa ajattelemaan uudella tapaa, rikkoa kaavaa, esittää kysymyksiä, joita en ollut itseltäni kysynyt (vaikka oikeasti kuvittelin jo kolunneeni jokaisen mieleni nurkan kaikkien vuosien aikana). Kai myös tarvitsin ulkopuolisen ihmisen, jolla ei ollut sidettä minuun, sillä läheisteni kannustusta en ottanut todesta, ajattelin, että totta kai he kehuivat vain siksi koska välittivät. Oli ihan toista puhua vieraan ihmisen kanssa, joka myös tarvittaessa uskalsi olla eri mieltä ja ottaa tiukastikin kantaa. Sain monen vuoden jälkeen ihan toden teolla ahaa-elämyksiä, jotka olivat todella merkityksellisiä. Vaikka terapeutti ehkä sanoikin osin samoja asioita kuin mitä olin jo itse miettynyt, muuttui asetelma kun jouduin katsomaan silmiin vierasta ja kuuntelemaan ulkopuolisen korvin, miltä sanani kuulostavat. Ja tuntui niin hyvältä lopussa kuulla, että myös toinen oli oppinut minulta, että kaiken sen jälkeen mitä olin sanonut ja itsestäni armottomana paljastanut, toinen sanoi silmät märkinä, ”olet upea, sinä pärjäät” ja paljon muuta, jonka olen kätkenyt sisälleni nostettavaksi ylös silloin kun epäilen itseäni eniten.

Kahden vuoden jälkeen koin, että yhteinen taipaleemme on tuonut sen mitä se voi tuoda, turha pitkittää asiaa enää, niinpä jätimme hyvästit vuosi sitten kesäkuussa ja totesin menneen kauden olleen yksi parhaita valintoja elämässäni. En tietenkään ollut vielä valmis (ja hyväksyn jo, etten koskaan tule olemaan), mutta olin silti onnistunut saavuttamaan aimo annoksen lempeyttä itseäni kohtaan ja ennen kaikkea avaimia jatkaa kehittymistä omatoimisesti. Mieleeni oli jäänyt hautumaan monet sanat ja kotona pöydällä painoi käsin kirjoitettu lappu jossa luki ProNeuron. Terapeuttini oli kannustanut varaamaan ajan ja selvittämään, josko taustalla ehkä olisikin jokin neurologinen haaste.

Kesällä hauduttelin asiaa ja mietin, että miksi ei. Varasin ajan ja ensimmäisen tapaamisen jälkeen neuropsykologi totesi kaiken viittaavaan vahvasti lukihäiriöön. Minulle laadittiin laajat testit, joissa kävin parin viikon aikana. Ne olivat monella tapaa mielenkiintoisia. Siinä missä sain mitattuna heikkouksiani, sain myös kohdata vahvuuksiani, oli hassua huomata, että jossain kohdissa oikeasti pärjäsin kirkkaasti keskivertoa paremmin vaikka oikeastaan olin aina keskittynyt lähinnä heikkouksiini, se kun oli turvallisempaa. Toki havaitsemani heikkoudet pitivät myös pitkälle paikkansa, mutta olin unohtunut tarkastelemaan asiaa kovin yksiulotteisesti. Sain pitkän raportin ja statistiikkaa avattuna, lopussa luki; keskivaikea lukihäiriö. Ensimmäinen ajatus oli, että voi kun tämän olisi tiennyt jo 20 vuotta sitten, toinen jonkinasteinen helpotus, jotenkin monet menneet pienet asiat loksahtelivat uudella tapaa koloihinsa.

ajatuksissa 10-2

Neuropsykologi totesi, että ei ihmekään jos silloinen työ oli imenyt mehut, sillä jouduin ikään kuin pinnistelemään kahta kovemmin monissa arkisissakin tilanteissa. Se kaikki antoi lisäpontta ajatuksille, joita olin työstänyt jo viimeiset pari vuotta. Olin fokusoitunut pärjäämään sen sijaan, että olisin pysähtynyt kuuntelemaan. Ymmärsin, että yritin väkisin sovittaa itseäni maailmaan jonne en kuulu, että vahvuuteni ovat oikeasti ihan muualla. Ja kyllä, minulla oli vahvuuksia, ihan oikeita eikä vain sellaisia säälittäviä vähän vähemmän huonoja kohtia. Vähän sen jälkeen irtisanouduin ja se on yksi päätös lisää niiden kaikkien aikuiselämäni aikana tehtyjen oikealta tuntuneiden päätösten joukkoon. Ymmärsin, että olen käyttänyt vuosia työelämässä tasapainoillakseni heikkouksieni kanssa (ja ylpeänä kyllä voin ajatella, että olen silti selvinnyt ja saanut kiitosta), mutten ole päässyt käyttämään vahvuuksiani. Sen oli muututtava tai olisin hyvin nopeasti palanut loppuun.

Olen oppinut valtavasti lempeyttä itseäni kohtaan ja jokainen rohkea kohtaaminen itseni kanssa, jokainen iso päätös ja askel eteenpäin lisää varmuuttani. Silti osaan olla vielä pirun itsekriittinen, mutta nykyään nukun yöni hyvin enkä jää vellomaan, saati, että arkailisin liikaa itseni asettamista arvostelulle. Pystyn käsittelemään tilanteita, joissa ajattelen epäonnistuneeni ja asettamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin. Osaan mennä eteenpäin ja jättää taakse, yrittää uudelleen ja keskittyä oleelliseen. Vaikka tiedän, että on vielä paljon työmaata, osaan myös rentoutua ja olla armollinen itselleni. Stressaan vähemmän ja elän enemmän, ja mitä tulee perhesiteisiin, isäni kohtasin puolitoista vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin, miten paljon se kaikki on satuttanut, miten paljon olen pelännyt. Toinen ei kyennyt ottamaan sitä vastaan, mutta ymmärsin, ettei se ole minun murheeni, ainakin minä olin yrittänyt. Siitä seurasi jonkinlainen vapautuminen ja myös todellinen menneiden asioiden jääminen taakse. Ja niin, ylpeys. Minä uskalsin kohdata itseni, ja minä uskalsin kohdata isäni, elämäni suurimman ja kipeimmän auktoriteetin. Enkä ole huonompi, vain omanlainen – jonkun mielestä jopa ihan oikeasti maailman ihanin, eikä se ole vittuilua.

Kirjoitin tästä aiheesta jo pitkälle yli vuosi sitten ja senkin jälkeen, mutten koskaan julkaissut mitään. Iso syy siinä oli se, että läheiseni varoittivat, että kannattaako terapiasta mainita blogissa jo ihan työn takia, sillähän on vähän sellainen leima, kaikki eivät ihan ymmärrä. Siksi en kirjoittanut siitä vielä edellisessä työssä ollessani ja ajateltuani asiaa, en edelleenkään suostu näkemään sitä heikkoutena vaan vahvuutena, sillä sellaiselta se minusta tuntuu. Itse suosittelisin ulkopuolisen kanssa puhumista kenelle tahansa, niillekin, jotka eivät sitä koe tarvitsevansa. Matka itseen on kiehtova ja olisi outoa, jos se ei antaisi yhtään mitään uutta (ellei toki vastassa ole väärä henkilö!). Jos tuleva työnantajani lukee tämän ja kokee uhaksi sen, että olen ollut valmis kohtaamana itseni, katsonut syvälle peiliin ja tehnyt matkan, johon moni ei edes uskalla lähteä, ehkei se ole paikka, jossa haluaisin nähdä itseni. On surullista, jos terapialla saa helposti heikon leiman, vaikka mielestäni uskallus hakea apua ja halu kohdata itsensä jos mikä on vahvuutta. Siksi en halua peitellä sitä, vaan olla ylpeä.

Katso myös nämä

103 comments

Vastaa

<3

Vastaa

<3

Vastaa

Hyvä teksti ja sai kyllä ainakin minut ajattelemaan. Lukihäiriö on todella yleinen ja monilla tutuillanikin on se todettu vasta aikuisiällä, koska yleensä on mietitty ongelmien syyksi jotain aivan muuta. Meidän suvussa on paljon viivästynyttä puheenkehitystä (en tiedä voiko tämä olla perinnöllinen) ja minulla ja siskollanikin puhe tuli myöhään. Puhuimme pitkään ihan omalla kielellämme, jonka takia pääsimme puheterapeutille, jossa kävimme ala-asteen alkuun saakka. Lääkärit antoivat vanhemmillemme rajun toteamuksen, että meillä tulee olemaan paha lukihäiriö, joten koulusta tulee vaikeaa meidän kohdalla. Noh onneksi lääkärit olivat pahasti väärässä. Meillä ei kummallakaan ole lukihäiriöö ja siskoni on jo lukenut itsensä maisteriksi ilman mitään ongelmia.

Saako kysyä näkyykö sinulla lukihäiriö millään tavalla kirjoittaessasi? Koska sun tekstit ovat aina niin hyviä ja puhtaita kieliopillisesti, että itse en ole ikinä mitään viitteitä huomannut teksteissäsi lukihäiriöön :).

Vastaa

Kiitos ihanasta kommentistasi! Lukihäiriö tuntuu olevan kyllä yllättävänkin yleinen ja musta on mielettömän hienoa, että asiasta ollaan nykyään niin paljon tietoisempia kuin vaikka silloin kun itse olin lapsi. Ja ihan mielettömän hienoa, että lääkärin epäilykset osoittautuivat kohdallanne aiheettomiksi (vaikka epäilemättä on aiheuttanut mielettömästi aikoinaan huolta!) <3

Joo, kyllä mulla näkyy kirjoittaessa! Suomenkieleni on kyllä hyvää ja monipuolista, mutta kirjoitusvirheitä tule runsaasti (esim. tavut vaihtelee paikkaa). Käytänkin esim. blogitekstit oikolukuohjeman läpi ja yleensä mies vielä tsekkaan, sillä en luota omaan oikolukuuni (ihan syystä:)). Ja mitä enemmän kiire, sitä enemmän virheitä, siksi pyrinkin kirjoittamaan rauhassa ja ajan kanssa (ja hiljaisuudessa!), enkä voisi kuvitellakaan, että päästäisin töissä/blogissa julki tekstiä tsekkaamatta ensin sitä läpi kunnolla.

Vastaa

Vau! Hieno, rohkea ja tosi mielenkiintoinen teksti.

Vastaa

Kiitos kovasti sanoistasi <3

Vastaa

Tämä oli kerrassaan upea teksti, kiitos kun jaoit tämän meidän kaikkien lukijoidesi kanssa! Meidän kaikkien pitäisi olla lempeämpiä itseämme kohtaan ja antaa mielen ja kehon levätä kun ne sitä tarvitsee.

Vastaa

Kiitos ihanista sanoistasi, tulipas hyvä mieli! Kieltämättä jännitti julkaisu, muttä tällaisten kommenttien jälkeen tuntuu pelkästään hyvältä :)

Vastaa

Lähetin sinulle s-postia, toivottavasti ehdit lukaista :)

Vastaa

Vielä ei ainakaan tullut, mutta ilman muuta luen kunhan saapuu <3

Vastaa

Nyt pitäisi olla :)

Vastaa

Kiitos Mapsi, kaunis viestisi tuli perille! Vastaan ehdottomasti siihen, mutta haluan tehdä sen ajatuksen kanssa, eli palaan pian, mutten ihan heti :)

Vastaa

Se sopii, kiitos!
Ja vielä tässäkin, kiitos todella rohkeasta kirjoituksesta!

Vastaa

Jälleen upeaa tekstiä sinulta. Minusta on kiehtovaa, miten pystyt kirjoittamaan ja analysoimaan itseäsi niin selkeästi. On hienoa, että olet työstänyt vaikeita asioita ja saanut siihen myös ulkopuolista näkökulmaa!

Vastaa

Voi kiitos ihana sanoistasi, tulipa hyvä mieli <3

Vastaa

Huh miten hyvä kirjoitus ja kasvutarina! <3

Vastaa

Kiitos Mimmi <3 <3

Vastaa

Olipas mielenkiintoinen teksti lukea. Jotain samankaltaisuuksiakin huomasin meidän matkassa – itse joskus tein myös sen päätöksen, että en anna lapsuuden/nuoruuden määrittää minua ja tulevaisuuttani. Se oli aika vapauttava käännekohta elämässä, jossa ne menneisyyden haamut kummittelivat päivittäin mielessä. Toisaalta väsyin tuolloin myös noiden asioiden pyörittelyyn päässäni ja tietoisesti käänsin huomioni nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Olen kyllä nyt vuosia sen jälkeen mietiskellyt, että tuleekohan tuo päätös joskus kimpoamaan negatiivisesti vastaan. Että olisiko kaikki asiat todella hyvä käydä ”pohjamutiaan” myöten läpi.

No joka tapauksessa lopusta tuli mieleen se asia, ettei tekstistäsi terapiassa käynti kyllä tuntunut edes nousevan pääosassa esille – ainakaan negatiivisessa mielessä. Enemmänkin postaus tuntui upealta kasvutarinalta ihmisestä, joka on voittanut paljon vaikeuksia ja aktiivisesti muuttanut elämäänsä uskomattoman paljon. Upeaa, että olet hakenut ja löytänyt apua. Se kertoo sinusta positiivista paljon enemmän kuin uhriutuminen tai katkeruus, mitä tällaiset kokemukset voivat aiheuttaa.

Vastaa

Kiitos kovasti kommentistasi!!

Ja kuulostaa kovin tutulta myös tuo väsyminen menneiden asioidne pyörittelyyn, itsellä tapahtui pitkälti samaa oman prosessin aikana – ensin niistä oli vaikea päästä eroon, vainosivat vaikkei halunnut, ja yhäkkiä asiat etenivät oman pään sisältä ja alkoi (vihdoin!!) tuntua siltä, että niihin on uhrattu jo ihan liikaa aikaa koko menneen elämän aikana, joten on aika jollain tapaa pyyhkiä pöytä ja kasata tilalle uutta ja mukavaa ajateltavaa :)

Ja eipä näihin mitään yhtä oikeaa vastausta ole, jollekin se pohjan kautta ylös on paras vaihtoehto, toiset jatkavat nopeammin ja koukkausta tekemättä. Kai pääasia on se, että menee eteenpäin, eikä jää menneisiin tapahtumiin tai unohdu kuorman alle. :)

Ihanaa viikonlopun odotusta ja kiitos sanoistasi <3

Vastaa

Blogisi on ollut lemppareitani jo vuosia, mutten ole tainnut vielä koskaan kommentoida. Hieno kirjoitus, joka sai pitämään blogistasi vieläkin enemmän :) Ehdottomasti kannattaa nähdä ulkopuolisen puoleen kääntyminen vahvuutena heikkouden sijaan! Saat myös olla ylpeä itsestäsi, kun uskalsit avautua näin henkilökohtaisesta asiasta blogissa, kaikkea hyvää sinulle!<3

Vastaa

Voi että, kiitos aivan ihanista sanoistasi! Olen todella syvästi otettu <3

Vastaa

Aivan upea teksti ja mahtavaa että voitit pelkosi ja julkaisit sen. Olet kaunis, älykäs, hyväsydäminen ja kertakaikkisen valloittava persoona, joka ansaitsee niin itsearvostuksen kuin arvostuksen muilta. Matka tähän asti on varmasti ollut tosi rankka, mutta jos siitä haluaa etsiä jotain positiivista, voi ajatella, että kaiken kokemasi ansiosta olet nyt se kuka olet: herkkä, lämmin ja sydämeltäsi viisas, jotka ovat mielestäni suurimpia vahvuuksia mitä voi olla ja joita ei voi tietoisesti opetella tai saavuttaa.

Tunnistan itseni moneltakin osin tekstistäsi ja voin kokemuksesta luvata, että kun uskallat rohkeasti mennä oikeasti juuri sitä polkua, mikä sinusta tuntuu hyvältä, niin onnistut varmasti mihin ikinä ryhdytkin. <3

Vastaa

Voi kiitos Sara <3 Olet ihan mieletön ja innost olemuksellasi! Ja sait mut niin sanattomaksi sanoillasi. Tuntuu ihan tyhmältä kun en vaan osaa sanoilla välittä sitä lämmöntunnetta, mitä kommenttisi kantoi mukanaa! Kiitos ihan hirveästi! On ollut mieletön kunnia tutustua :)

Vastaa

Sydämeni oli pakahtumaisillaan tätä lukiessa. Upeaa, Anna-Maria, täältä tulee aplodit! Hienosti olet elämässä porskuttanut, sitkeyttä sinussa on kuin amatsoonissa :)

Mulla on myös kahtiajakoinen itsetunto: toisaalta se on hyvä ja tiedostan vahvuuksiani, toisaalta menneisyyden taakka on painanut mua alas ja olen kamppaillut selvitäkseni yksinkertaisistakin asioista.

Mulle eteneminen on ollut aika helppoa, niin opinnoissa, työelämässä kuin henkilökohtaisessa elämässä. Osaan nähdä mahdollisuuksia kaikkialla, olen elämästä innoissani kuin pieni höperö lintu ja mua on myös siunattu iloisella asenteella. Olen saanut toteuttaa unelmia ja välillä elänyt suorastaan satumaisia hetkiä.

Samaan aikaan olen kamppaillut menneisyyden mörköjä vastaan ja vaikka tilanne on helpottunut paljon, edelleen on asioita, jotka saavat mut sävähtämään ja mahalaukun kääntymään hetkellisesti nurin.

Mua hyväksikäytettiin lapsena monta vuotta (tekijä lähipiiristä) sekä kiusattiin ja syrjittiin koko kouluaika. Jostain syystä -ja tästä olen polvillani kiitollisuudesta- kokemukset eivät romuttaneet mua, vaan mussa alkoi kasvaa hiljainen vimma menestyä ja mennä pitkälle elämässä. Tietoisesti annoin anteeksi kaikille mua rikkoneille ihmisille, sillä halusin vapaaksi katkeruudesta ja negatiivisista tunteista. En halunnut mitään painolastia, joka vaikuttaisi mun psyykeeseeni tai veisi elämäniloa. Jälkeenpäin sitä miettii, että tuolloin teini-ikäisenä aloin treenata mieltäni kuin kilpahevosta elämänsä laukkaan. Oli vain draivi päästä eteenpäin, saada toisenlainen elämä. Olla onnellinen, henkisesti vapaa.

Toisaalta nämä kokemukset veivät lähes kokonaan itsetuntoni mitä tulee vartaloon ja ulkonäköön. Aiemmin halveksin itseäni ja tunsin itseni rumaksi. Koulussa sain jatkuvasti kuulla olevani ruma ja päälleni syljettiin. Mua kutsuttiin rosvosektoriksi ja pojat ilveili, että muhun on vastenmielistä koskea.

Kun muut alkoi seurustella ja sosiaalinen elämä kutsui, mä vetäydyin syrjään. Pelkäsin sosiaalisia tilanteita ja etenkin pelkäsin, mitä miehet musta ajattelisi. Omistauduin sitten opiskelulle ja onni onnettomuudessa, se auttoi menestymään muilla elämän osa-alueilla.

Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 7 vuotta ja hyvä parisuhde on ollut kuin terapiaa. Näiden vuosien aikana olen eheytynyt ja myös tajunnut, että himskatti sentään, mä olen ihan nätti nainen.

Ihmissuhteissa olen edelleen kömpelö, en osaa kaivata ystävyyssuhteita ja kai siksi työnnän vahingossa ihaniakin ihmisiä kauemmaksi. Tunnen harvoin yksinäisyyttä ja väsyn sosiaalisesta kanssakäymisestä. Tsemppaan koko ajan, mietin mitä uskallan sanoa, miten toinen mahdollisesti reagoi, miten pystyisin olla hyödyllinen, miten ilahduttaa ja auttaa. Vastavuoroisuutta en helposti tunne, eli että itsekin nauttisin seurasta. Mutta edistystä on tapahtunut. :)

Tulipa tästäkin avautuminen. Sun postaus kosketti syvältä.

Kiitos! <3

Vastaa

Voi kiitos ihan mielettömästä kommentistasi!! Toivottavasti osaan edes puoliksi välittää sitä mielettömän etuoikeutettua fiilistä saadessani lukea palan elämästäsi ja ajatuksistasi!

Voin vain kuvitella miten rankkoja tuntoja olet käynyt läpi! Koulukiusaus on hyvin tuttua ja teidän, miten paljon jo se yksin voi viedä elämäniloa ja polkea itsetunnon maahan, puhumattakaan, että sellaisista kokemuksista, joita olet vielä siihen lisäksi joutunut kahlaamaan läpi.

Monet sanasi kuulostavat niin kovin tutuilta. Olen monta kertaa miettinyt, että mikä ajoi minut juuri tähän suuntaan, eikä vaikka siihen negatiivisuuden kierteeseen. Ehkä ne ovat valintoja? Päätöksiä? Vaiko sattumia? Joka tapauksessa haluaisin syvästi uskoa, että itse voi vaikuttaa. Ei välttämättä tapahtumiin, mutta suhtautumiseen. Sitä en yritä sanoa, etteikö matka voisi olla todella pitkä, mutta mahdollinen.

Nyt todella tuntuu, että kaikkien niiden vuosien jälkeen osaa arvostaa kaikkea erityisen paljon ja elämän jano on todella vahva! Tunnistan kertomasi innostuksen, uteliaisuuden ja kyvyn nauttia upeista hetkistä. Koen myös omaavani monia sellaisia vahvuuksia, jotka syntyvät (vain?) vaikeiden kokemusten kautta. Mutta kuten sanoit, on niitä kääntöpuoliakin, hetkittäisiä syvälle meneviä tilanteita ja pelkoja. Hetkittäin hyvin herkkiä hetkiä ja myös päänsisäistä kamppailua.

Ulkonäön hyväksymisen kanssa itse vielä painin. On todella vaikea nähdä peilistä sitä, mitä muut sanovat näkevänsä, jotenkin se lapsena istuttu käsitys omasta riittämättömästä ulkonäöstä pyristelee siellä jossain vaikka niin tahtoisin polkea sen pois ja ikään kuin aloittaa peilikuvani kanssa alusta, tutustua uudelleen ilman menneitä satuttaneita sanoja.

Mutta silti, suunta on oikea. Askel kerrallaan. Ja kuten sanoit, hyvät parisuhteet todella ovat kuin terapiaa! Onneksi on niitä, hyviä ihmisiä elämässä. Vähän, mutta sitäkin arvokkaampia! Sama juttu minullakin, väsyn todella nopeasti sosiaalisissa tilanteissa, henkisesti ja fyysisesti. Kaipaan nopeasti omaan rauhaan ja suurimman osan ihmisistä kanssa mietin mitä sanoa, miten toimia – ihmekös siis tuo, jos tilanteet vievät mehut nopeasti.

Voih, niin moni asia kuulostaa niin kovin tutulta.

Ihanaa siis, että jaoit! Vaikka ristiriitaisesti samaan aikaan ei toivoisi kenellekään vastaavia kokemuksia niin samaan aikaan tuntuu hyvältä kuulla, ettei ole ainoa, joka näiden mietteiden ja tuntojen äärellä painii. Kiitos siis siitä tunteesta, vertaistuesta. Ole upea! Kommenttisi oli todella, todella merkityksellinen <3

Vastaa

Kiitos! <3 en nyt löydä muita sanoja…

Vastaa

Voi ihana! Näillä pienillä sanoilla on iso merkitys <3

Vastaa

Voi kun sä olet niin ihanan lämmin ja upea persoona! <3 En pitäisi terapiakokemuksia kenenkään ristinä, päinvastoin. Olen varma, ettei kaikki uskaltaisi edes mennä sellaiseen tilanteeseen repimään auki ties mitä. Minä luin tässä huikean kasvutarinan ihmiseltä, joka pystyy syvään itsetutkiskeluun ja arvostan sitä kovasti.

En ole ikinä havainnut teksteissäni lukihäiriöön viittaavaakaan, mutta sulla on selvästikin hyvä tarkistussysteemi :)

Sun blogi on kuulunut mun suosikkeihin jo vuosia ja olen tosi iloinen, että ollaan tavattu ja juteltu livenä. Muistan miettineeni sut tavatessani, että olitkin ujompi, kuin mitä tekstisi esim. antaa ymmärtää. Olen itse melkoinen social butterfly, hölpötän avoimesti ja paljon uusissakin tilanteissa ja uusia ihmisiä tavatessa, en silti kokenut sun ujoutta mitenkään negatiivisena, vaan lähinnä sympaattisena ja ehkä hieman yllättävänä. :)

Tällaisten syvällisempien tekstien, joissa avataan omia tuntoja ja uskalletaan paljastaa, tuovat tullessaan aina pienen helpotuksen. Ainakin itselle. Uskon, että säkin tämän julkaistessasi olet tuntenut pienen kevennyksen tunteen? Tsemppiä syksyyn! <3

Vastaa

Oi, kiitos ihana superkivasta kommentistasi!! Tulipa hyvä mieli :) Hih, joo, mä olen vuosien varrella oppinut aika hyvin sellaisia tapoja toimia, jotka vähentävät virheiden näkyvyyttä ulospäin, ja tokihan tuo näkyy muissakin asioissa, kuten vaikkapa lukunopeudessa ja ylipäätään luetun ymmärtämisessä (mikä on ehkä ollut se hankalin osuus koulussa, kun sisältö on ollut niin lukupainotteista ja tahti nopeaa) :)

Mä niin ihailen kaltaisiasi sosiaalisissa tilanteissa rentoja ihmisiä ja myönnettävä on, että yleensä myös viihdyn sellaisten seurassa parhaiten – kai kun toinen on rento ja aktiivinen, tarvitsee itse pinnistellä silloin vähemmän ja sitä myötä samalla rentoutuu :)

Vaikka vaan pikaiseen tavattiinkin (kai tän mun ujouden takia, olen vähän hitaasti syttyvää sorttia ja varmaan ens kerralla jo juttu luistaisi huomattavasti paremmin :D), niin jäi ihan hirmu ihana kuva susta <3

Kiitos ihan hirveästi näistä kannustavista ja kauniista sanoista!! Ja kuin myös, ihanaa syksyä! :)

Vastaa

Voi Anna-Maria, upea, rohkea ja pysäyttävä teksti – kiitos siitä! Luin sen näin kesken työpäivän, ja varmasti palaan siihen myöhemmin illalla, rauhallisemmassa ympäristössä ja rauhallisemmin ajatuksin, mutta jo tässä vaiheessa halusin viestiä ja jotenkin näin ”etänä” ilmaista kunnioitukseni rohkeuttasi kohtaan. Olet upea ja rohkea ihminen, ja on tietysti aina hurjaa ja kurjaa lukea ihmisten vähemmän miellyttävistä elämänkokemuksista, mutta samalla tuo toipumisesi ja kasvusi ja uskalluksesi ja päättäväisyytesi nousevat entistä korkeammalle arvostuksessani. Olen iloinen, että olet päättänyt jakaa tämän(kin) kokemuksesi kanssamme – uskon, että puhun monien blogisi lukijoiden puolesta, kun totean, että blogisi on mahtava sekoitus pintapuolisempaa ”meikki- ja vaatemuotia” (älä ymmärrä väärin, sitä siis mielestäni kuuluukin olla!) mutta myös pysäyttävän viiltäviä havaintoja ja toteamuksia elämän vaikeistakin solmuista. Siitä, että jaksat niitä meille kirjoittaa, iso kiitos.

Ja nyt takaisin työtehtävien kimppuun. Ehkä kahvikupposen kera, kuitenkin. :-)

Valoa päivääsi!

t. Tupuna

Vastaa

Oi Tupuna, kiitos näistä kauniista! On myönnettävä, etten yhtään tiennyt mitä vastata, menin jotenkin niin sanattomaksi sanojesi äärellä ja pelkäsin, etten vain osaa kertoa miten hyvältä kommenttisi tuntui. Näillä sanoillasi nimittäin oli minulle erityisen iso merkitys ja ne todella lämmittivät syvältä. Olen oikeasti ihan todella otettu! Kiitos <3

Vastaa

Uskomattoman rohkeaa tekstiä, tällaista harvoin pääsee blogeista lukemaan, kiitos siitä!
Olet rohkea ja Kaunis nainen, jatka samaan tapaan :)

Vastaa

Voi kiitos sinulle! Olen ihan sanaton kauniin kommenttisi äärellä <3

Vastaa

Arvostan rohkeuttasi kertoa avoimesti oma tarinasi näin blogissasi, voit varmaan omalla tarinalla auttaa, tukea ja lohduttaaa montaa lukijaa, aurinkoisen kuulaita loppusyksyn päiviä näin talven kaamosta kohti mentäessä,HeidiS

Vastaa

Kiitos kovasti sanoistasi!! Kieltämättä tekstin julkaisu jännitti, mutta samalla ajatus, että ehkä joku voisi saada vertaistukea tai ihan vain ajatuksia matkaansa kannusti julkaisuun. Näiden kaikkien upeiden kommenttien jälkeen en voi muuta kuin olla otettu ja onnellinen, että uskalsin <3

Vastaa

Todella hienoa, että uskalsit jakaa tämän kaiken meidän lukijoiden kanssa. Kuulostaa varmasti oudolta näin vieraan ihmisen näkökulmasta, mutta tätä lukiessani, tuli todella tunne, että voit olla ylpeä itsestäsi. Monet pelkäävät ennen kaikkea itsensä kohtaamista, mikä on ensimmäinen askel tällaisten asioiden käsittelyssä. Toivottavasti tämä tarinasi kannustaa muitakin tekemään todella asioille jotain, parempi myöhään kuin ei…

Vastaa

Voi ei lainkaan oudolta, pelkästään ihanalta! Tuli mielettömän hyvä fiilis sanoistasi, ihanaa, että jätit kommentin <3

Olen monesti miettinyt, että miten moni purkaakaan pahoinvointiaan ja pakenee itseään kiinnittämällä huomiota siihen, mitä on ulkopuolella, etsimällä vikaa muista, vaikka juuri kuten sanoit, ensimmäinen askel on kohdata itsensä.

Vastaa

Huh mikä teksti. Tämä kuulosti suuresti mun tarinalta… Vaikuttava teksti kertakaikkiaan.
Itsekin olen matkalla omaan itseeni ja oman näköiseen elämään. En halua että menneisyys määrittää minua minua millään tavalla. Isäsuhteeni on monimutkainen, mutta olen omalta osaltani asian käsitellyt. En ole vastuussa isäni tekemisistä, tai tekemättömyydestä. Olen aikuinen ihminen ja luon itse oman elämäni.
Tämän matkan aikana olen huomannut että isoin merkitys on ollut sillä että olen löytänyt asioita joista todella saan suurta nautintoa ja asioita joista innostun! Valokuvaus, luonto, estetiikka, taide, hevoset… Ihminen on onnellisimmillaan kun tietää mistä asioista pitää. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sitä se ei todellakaan ole.
Oli ihana kuulla tarinasi !

Vastaa

Kiitos upeasta kommentistasi! Mieletöntä matkaa olet sinäkin tehnyt <3

Ja niin oikeassa olet sanoissasi, sekä ajatuksissasi isääsi että nautintoa tuottavien asioiden löytämisen merkityksestä. Monesti kuitenkaan ne itsestään selviltä kuulostavat asiat eivät aina olekaan niitä yksinkertaisimpia toteuttaa. Ja välillä tuntuu, että on niin helppoa nähdä, mitä pitäisi, mutta siihen oikeasti joutuukin tekemään matkan, että ihan oikeasti sisäistää ajatuksen, että vain tiedä vaan myös toteuttaa.

Onni piilee pienissä asioissa, ja aivan ihana kuulla, että olet löytänyt useita sellaisia asioita, jotka tuottava iloa ja nautintoa <3

Vastaa

Ihanaa että uskalsit avautua tästä! Upea teksti ja herätti taas niin paljon ajatuksia ja antoi itsellenikin vähän rohkeutta yrittää uudelleen etsiä sopiva terapeutti jonka kanssa puida itsetunto-asioita sekä kaksisuuntaista mielialahäiriötäni. Mukavaa syksyn jatkoa ja kiitos ihanasta blogista! :)

Vastaa

Kiitos sinulle näistä sanoista! Niin jännitti julkaista teksti, mutta tällaisia sanoja lukiessa ei voi muuta kuin hymyillä. Vertaistuen merkitys <3 Kovasti voimia sinulle! Ja loistava (=itselle sopiva) terapeutti ei ole itsestään selvyys, mutta ehdottomasti sellainen asia, jonka takia kannattaa jaksaa hetki etsiä!!

Vastaa

Kiitos, että julkaisit tämän kirjoituksen. Olet upea ja rohkea nainen, kaunis niin ulkoisesti ja sisäisestikin. Olet taatusti kulkenut vaikean polun tullaksesi siihen pisteeseen missä olet nyt. Ja matka jatkuu, mutta toivottavasti paljon kevyempänä, helpompana. Sinusta löytyy vahvuutta, mutta samalla myös herkkyyttä. Kumpaakin tarvitaan ja ne tukevat toisiaan, pitävät tasapainossa.
Niin paljon ajatuksia herättävä kirjoitus.
<3

Vastaa

Voi ihana! Kiitos upeista sanoistasi, jotka saavat mut sekä punastumaan että liikuttumaan! Olen ihan todella otettu <3 Kiitos kommentistasi ja kiitos, että olet!

Vastaa

Olet todella rohkea! Kiitos tästä tekstistä, erittäin koskettava ja pysäyttävä. Tämä täytyy lukea uudelleen vielä ajatuksella.. Kaikkea hyvää sinulle <3

Vastaa

Voi että, kiitos sinulle aivan ihanista sanoistasi!! Tulipa hyvä mieli! Enkä voi muuta kuin olla otettu siitä, miten upeita lukijoita blogiltani löytyy <3

Vastaa

Olet upea nainen!

Vastaa

Kiitos ihana Katja <3

Vastaa

Hatunnosto sinulle. Olet rohkea ja upea nainen! Kaikkea hyvää sinulle nyt ja tulevaisuudessa.

Vastaa

Kiitos sinulle aivan ihanista ja hymyn tuoneista sanoistasi sekä kannustuksesta!! <3

Vastaa

Rohkea ja koskettava teksti, kiitos kun jaoit tarinasi meidän kanssamme. Olet selvästi älykäs ja upea nainen: yhtä kaunis sisältä kuin ulkoakin! Ja on todella arvokas asia, jos alat pikkuhiljaa uskoa sen itseki n <3

Vastaa

Kiitos ihana kommentistasi!! Voi että, eihän näitä sanoja pysty silmät kuivina lukea <3

Vastaa

<3

Vastaa

<3

Vastaa

Vau.

Ei voi kuin nostaa hattua ja kumartaa syvään rohkeudestasi kertoa näin avoimesti itsellesi vaikeasta asiasta. Ja varmasti tästä asiasta kertominen kuitenkin helpottaa sinua nyt(?)!

On totta, ja erittäin ikävää, että terapia-sanalla on vieläkin erittäin negatiivinen sävy, vaikka se on äärettömän yleistä tänäpäivänä. Uskon tämän tekstisi tsemppaavan eteenpäin monia, monia muita, jotka kamppailevat elämässä omien haasteidensa kanssa, ja jotta ihmiset uskaltaisivat ja luottaisivat terapiaan ja puhua ammattilaiselle. Olen siis erittäin iloinen, että kirjoitit tämän tekstin – kiitos!

Upeata syksyn jatko upealle ja rohkealle naiselle :)

Vastaa

Kiitos sinulle aivan ihanasta ja kannustavasta kommentista!

Tämän mielettömän hyvän vastaanoton jälkeen todella tuntuu hyvältä, että uskalsi julkaista postauksen ja kertoa asioista, joista omasta mielestä ei olisi pahitteeksi puhua enemmän ääneen! Terapia on ihan todella yleistä ja siksi on sääli, että sillä vielä herkästi saa leiman tai kummeksuntaa. Toivottavasti asia kuitenkin pikkuhiljaa muuttuu ja mieleen sukeltaminen nähdään positiivisena siinä missä vaikkapa kropan treenaus!

Kiitos ihana, näillä sanoillasi oli tosi iso merkitys! <3

Vastaa

Dear Anna,
I have been reading your blog for a while (with online translation), and I must say I would never have suspected what you described here. I admire you even more! I really think it takes lots of courage and strength to be like you. I tend to be depressed most of the time, but reading this will help changing (even if only for a while) that point of view.
Stay amazing! Because you are! :)

Vastaa

Thanks for your incredibly beautiful comment! You don’t know how much it means to me that you’ve found my blog and stayed along despite the language barrier! :) I can imagine how you feel! Stay strong, you’ll be in my thoughts!

You are amazing, remember that! <3

Vastaa

Voi miten hieno kirjoitus – minä täällä itken :´)

Olen pitkään miettinyt miksi ihmeessä terapia-sanalla on ihmisten mielissä niin negatiivinen lataus, vaikka tällä itsestä huolehtimisen, personal trainerien ja mindfullnessin aikakaudella luulisi olevan itsestään selvää että myös psyykkisestä hyvinvoinnista haluaa pitää huolta. Ole itsekin törmännyt siihen kun sanon suunnittelevani terapiaa niin mulle vastataan että ”miks, eihän sussa ole mitään vikaa”.
Musta se on vähän sama kuin olisi menossa hierojalle ja sanottais että miks meet, hyvinhän sä kävelet :D
Ehkä terapia/terapeutti-sanan tilalla pitäisi käyttää jotain muuta, vaikka ”mental coachia”?? Sopis paremmin ajan henkeen :)
No vähän hairahtui asiasta, tärkein mitä halusin sanoa on että olen hirveän onnellinen sun puolestasi, ihailen rohkeuttasi ja rakastan sua ystävä ihan tosi paljon <3

Vastaa

Voi ihana Saara <3 Luin kommenttisi ratikassa ja arvaa aloinko itkemään! Vastapäätä istunut mies pikkaisen katsoi, mutta minkäs teet, nämä todella koskettivat! Olen niin otettu, että kuulut elämääni! Olet mielettömän upea ja rakas!! Kuulut myös niihin ainoisiin ihmisiin, jotka ovat olleet elämässäni mukana pitkää, aikana ennen blogiakin ja jo silläkin on tosi iso merkitys. Ihanaa että olet siellä, ja jotenkin koko ajan enemmän lähellä!

Ja niin totta, tuota ihan samaa mäkin olen miettinyt vaikka kuinka monta kertaa. On ihan ok, että ihminen treenaa kroppaansaa tai hankkii uravalmennusta, mutta jos menet kehittämään itseäsi terapiaan, yhtäkkiä oletkin pahimmassa tapauksessa hullu tai muuten vain jotenkin viallinen. Todella surullista! Ehkä isosti osin myös siksi halusin tuoda asian esiin, sillä mielestäni sen ei pitäisi olla mikään salailtava aihe vaan enemmänkin merkityksellinen panostus itseen, josta voi olla yhtä ylpeä kuin vaikka personal traineristä :) Ehkäpä asenteet ja ajatukset muuttuu hiljalleen kun asioista uskalletaan puhua ja niille uskalletaan antaa kasvot!

Huomiseen muru <3

Vastaa

Apua, tuohon lukio aikoihin asti oli teksti kuin kopiota minun elämästäni! Sitten tuli jotain erilaista ja jotain oli vielä samanlaistakin. Kuinka voikin olla noin… Kiitos rohkeudesta jakaa tämä!

Vastaa

Voi että <3 Sitä helposti unohtuu oman päänsä sisään, omaan elämäänsä, mutta kun uskaltaa avata suunsa, huomaakin nopeasti, ettei ole yksin! Kiitos siis sinulle siitä ihanasta tunteesta, ettei ole yksin! :)

Vastaa

Rohkea teksti, ihan mahtava! Kiitos että toit tarinasi luettavaksi. Vaikka mielessäni pyörii monta ajatusta aiheesta, en osaa poimia yhtäkään tähän. Kunhan tulin kertomaan, että luin tekstisi ja otin sanasi voimaannuttavina positiivisuuden pohdintoina. Kaikesta voi nousta, ja huomenna kaikki voi jo olla hyvin! Olet ihana!

Vastaa

Voi kiitos sinulle!! Tällaisten kommenttien äärellä unohtaa koko sen jännityksen, mikä julkaisuhetkellä oli ja tuntee olonsa pelkästään etuoikeutetuksi saadessaan jakaa ja ennen kaikkea, lukea näin paljon lämpöä lähettäviä kommentteja <3

Vastaa

Sinä ihana, hienoa kun jaoit kokemuksesi! Tuo viimeinen kappale on totta, rohkeita ovat ne, jotka sitä apua hakevat ja ovat valmiita kohtaamaan itsensä uusin silmin! Ja varmasti useimmille olisi apua siitä, että puhuisivat ulkopuolisen kanssa ja tekisivät sen syvemmän matkan itseen. Ihanaa loppuviikkoa <3!

Vastaa

Kiitos kovasti ihanasta kannustavasta viestistäsi! Tulipa hyvä mieli näitä sanoja lukiessa <3 Aivan ihanaa viikonloppua myös sinulle!!

Vastaa

Rohkea ja syvällinen teksti. Olen aina ihaillut sitä, miten uskallat kertoa blogissasi hyvinkin vaikeista asioista.

Opettajana sydäntä särkee koulukokemuksesi. Toivottavasti itse pysyisi huomaamaan ne pienet, arat oppilaat, ja rohkaisemaan heitä.

Vastaa

Kiitos Marjukka ihanista sanoistasi <3 Voih, olen niin varma, että on liuta kaltaisiasi ihania opettajia, jotka osaavat nähdä luokkahuoneen perimmäisiinkin nurkkiin – olisipa itsellekin sattunut matkanvarrelle sellainen enkeli!

Vastaa

Sinä olet aurinko. Ulkoa sekä sydämmeltä. Ihana kirjoitus.

Vastaa

Voi kiitos ihana Mari niin kauniista sanoistasi <3

Vastaa

Ihana ja rohkea kirjoitus! <3 tämä antaa voimaa ja uskoa siihen, ettei koskaan ole liian myöhäistä oppia ajattelemaan itsestään toisin ja olemaan itselle vähän armollisempi. Tuo kohtuuton itsekritiikki on niin tuttua, se on kuin läpipääsemätön muuri luonnollisen itsen ja hillityn/hallitun itsen välillä, kun sisäinen kriiitikko valvoo jokaista elettä ja sanomista.. :-( Kun on kerran oppinut olemaan näkymätön, ovat juuret todella syvällä… Mutta tekstisi antaa lohtua, että asiat voivat vielä kääntyä parempaan! Ja epämukavuusalueelle meno on tässä avainasemassa, samoin positiivisten kokemusten kerääminen, nämä ovat molemmat työn alla.. Kiitos!<3

Vastaa

Voi että, sanasi todella kolahtivat! Kuulostaa niin tutulta, noiden samojen tuntojen äärellä olen itsekin kamppaillut (ja kamppailen yhä)! On hidas prosessi oppia olemaan armollisempi itselle. Vaikka samaan aikaan monta asiaa tietää ja ymmärtää, ei niitä silti sisäistä ja tunnekokemus on edellen vahva. Se sisäinen kriitikko ei irrota otettaan helposti.

Mutta juuri kuten sanoit, astumalla pienin askelin oman mukavuusalueen ulkopuolelle sekä hankkimalla positiivisia kokemuksia korvaamaan mennyttä ajattelumallia voi pikkuhiljaa taltuttaa sitä ääntä ja omakuvaa! Ja jokainen onnistuminen kannustaa jatkamaan matkaa ja yrittämään vähän lisää :)

Kiitos sinulle näistä sanoista, ajatuksista ja samaistumisesta. Ja kovasti voimia matkaan! Olet rohkea <3

Vastaa

Jotenkin tämä runo sopii sinulle..

Minä uskallan olla se ihminen, joka olen: keskeneräinen, mutta kuitenkin onnellinen, oudon edessä epävarma ja kuitenkin tiedonhaluinen, joskus ratkaisujen edessä pelokas, hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä, ja kuitenkin myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut.

Vielä paljon muutakin minä olen, jotain, mitä ei aina osaa kuvailla. Minä uskallan katsoa itseäni, rakastaa itseäni sellaisena kuin olen.

Ja antaa myös muiden nähdä minut tällaisena, rakastetaan minua sitten tai ei.

-Ulrich Schaffer

Vastaa

Voi että, olipa pysäyttävän kauniita sanoja! Piti lukea useampaan kertaan, mennä pois ja palata uudelleen, maistella ja tunnustella. Kiitos näistä, sanoista ja ajatuksista <3

Vastaa

Upea, rohkea, hieno teksti! Haluaisin sanoa niin paljon, mutta puhelimella on huono kirjoittaa, univelka painaa silmiä ja lapsi herättää ihan liian vähäisten tuntien kuluttua, joten tyydyn tähän: <3

Kiitos, kun jaoit tämän!

Vastaa

Voi että, tässä oli jo niin paljon sanoja ja ajatusta, etten voi muuta kuin kiittää! Kiitos sinulle, että kommentillasi toit rohkeutta ja lämpöä sen kaiken jännityksen tilalle, mitä tekstin julkaisu minussa sai aikaan <3

Vastaa

Hieno teksti, upeaa kun uskalsit avata sisimpääsi. Tällaiset tekstit tuovat bloggarin aina jotenkin lähemmäksi ja tekevät ihmisestä lähestyttävämmän, kuin pelkät asu- ja meikkijutut. Minä olen sitä mieltä, että vaikean nuoruuden kautta tulee vahvimmat aikuiset, joten ole ylpeä siitä mitä olet nyt! <3

Toivottavasti nähdään lauantaina!

Katja
http://optimismiajaenergiaavaatteilla.blogspot.fi/

Vastaa

Voi ihana Katja <3 Kiitos kauniista sanoistasi! Olen niin samaa mieltä! Elämänkokemus ja kipeätkin kohtaamiset matkan varrella ovat niitä koskettavia, mutta arvokkaita asioita, jotka kasvattaa avarakatseiset aikuiset, jotka ovat riittävän vahvoja uskaltaakseen olla myös heikkoja! :)

Lauantaihin!! :)

Vastaa

Kyyneleet silmissä luin tekstisi. Jos joku, niin sinä olet kaunis myös sisältä.

Tunnistin kuvauksessasi paljon samanlaisia luonteenpiirteitä kuin itsessäni. Jos ei ole saanut hellyyttä osakseen niin miten sitä osaisi itse itselleen antaa.

Minun silmissäni pisteet nousivat entisestään. Olet aina vaikuttanut fiksulta, sekä viisaalta, ja nyt tiedän mistä herkkyys tarkastella maailmaa juontaa juurensa.

Vastaa

Voi ihana, kiitos sinulle! Ihan kylmät väreet menivät kommenttiasi lukiessani. Näillä sanoillasi on iso merkitys minulle <3

Vastaa

Itse jää aivan sanattomaksi näin hienosti kirjoitetun tekstin jälkeen. Terapeuttisi sanat jäivät mieleeni ”olet upea, sinä pärjäät”. Sä oikeasti olet upea! <3

Vastaa

Voi ihana sinä! Nyt sinä puolestaan sait minut tyystin sanattomaksi, kunhan hölmönä hymyillen ja liikuttuneena tuijotan ruutua <3 Kiitos sanoistasi!!

Vastaa

<3

Vastaa

<3

Vastaa

Kiitos hienosta tekstistä. Kyllä mä pitäisin onnistuneen terapian läpikäynyttä luotettavana työntekijänä. (Itse olen törmännyt siihen ekaan terapeuttiin… tai ehkä sen kaveriin..)

Vastaa

Kiitos sinulle kauniista sanoista! Olet ihan oikeassa ja noinpäinhän asia juuri olisi todella fiksua nähdä – voi kumpa kaikki ajattelisivat samoin! Ja voih, ikävä kyllä luulen, että noita ensimmäisen terapeutin ”klooneja” on liikkeellä usempiakin :/

Vastaa

Mä menin ihan sanattokmaksi tämän luettuani. Todella hieno postaus. Ymmärrän läheistesi ja ehkä omasikin huolen terapiasta kertomiselle näin julkisesti, mutta jotenkin en siltikään usko, että se kääntyisi sua vastaan työasioissa…..enemmän nimenomaan noin, kuin sanot, että se antaa sinusta rohkean kuvan ja jos se on jossain este työnsaannille, niin sitä paikkaa ei varmasti ole sulle silloin edes tarkoitettu….etkä sitä edes haluaisi.

Työpaikkajuttuihin liittyen:
Itse olen juuri tässä tyttömyyden kynnyksellä. Huomenna palautan tietokoneen ja kulkukortin edelliselle työnantajalleni. Olen käynyt muutamissa työhaastatteluissa ja se on kyllä jännä juttu se fiilis ja tunnelma, mikä jää haastattelun jälkeen yrityksen ilmapiiristä… Eräs haastattelu oli vähän ”jännä”….odotin innolla haastattelua, sillä yritys ja yrityksen tuote on erittäin – ERITTÄIN – kiinnostava mielestäni. Haastattelu oli, kuin olisin istunut poliisin kuulusteltavana…en kylläkään tiedä, millaista on olla poliisin kuulusteltavana, sillä en ole koskaan moisessa tilanteessa ollut ;), mutta jotain epämiellyttävää haastattelussa oli, vaikka kysymykset olivatkin asiallisia. Nyt on vähän ristiriitainen olo, edelleen olen kiinnostunut yrityksestä, mutta mietin mitä tehdä, jos minulle tarjotaan paikkaa, sillä ilmapiirissä oli jotain sellaista, mikä sai minussa epämiellyttävän olon….

Vastaa

Aivan mahtava ja rohkea postaus! Olet jotenkin niin aidon ja jalat maassa olevan ihmisen kuuloinen. Tai ainakin sellainen olo tulee aina kun luen blogiasi. <3

Itsellänikin on aika paljon vaikeita vuosia takana liittyen mm. perhetilanteeseeni. Joten tietyllä tavalla meissä on jotenkin todella paljon samaa.

Itse huomaan, että sitä enemmän kun tulee ikää sitä helpompi on olla. Olen saanut paljon itsevarmuutta ja oppinut ajattelemaan asioita eri tavalla kuin ennen yms.

Vastaa

Tosi hienoa, että uskalsit julkaista tämän tekstin, juuri nämä syvääluotaavat, sieluun asti viiltävät hetket blogisi parissa on jotain, mitä arvostan tässä välillä niin pinnallisessa maailmassamme.

Itsekin olen nyt kahden vuoden terapian jälkeen (terapia jatkuu vielä) todennut, että ei ole mikään ”häpeä” käydä terapiassa ja mm. lapsilleni sanon meneväni terapiaan aivan kuin olisin menossa vaikka salille treenaamaan ja niinhän tavallaan teenkin, kropan sijaan aivojani, muistojani, tunneälyäni, treenaan itseni rakastamista, rajojani, puoleni pitämistä ihmissuhteissa. Ja voin sanoa, että terapiaan pääsy on ollut ehdottomasti yksi parhaimmista asioista, mitä minulle on tapahtunut viime vuosina.

Kiitos, että uskalsit kirjoittaa meille tästä asiasta, olet vahva ja rohkea nainen!

Vastaa

Oi, se oli tosiaan pitkä tarina. Mutta luin alusta loppuun. Tosi pysäyttävä teksti, joka vetää hiljaiseksi. Minä näin tuon tekstin kauniina kasvutarinana, joka ei varmastikaan pääty tähän, vaan jatkuu. Ei voi kuin ihailla!! :) Olet todella kaunis ihminen niin sisältä kuin ulkoa. :)

Aika jännä, että siulta paljastui lukihäiriö. Mutta prinsessa Victoriallakin on se, jos lohduttaa. Toisaalta varmaan suuri helpotus, että se paljastui.

Jokaisella meistä on varmasti ollut elämässä vaikeaa, mutta mahtavaa, kun julkaisit oman tarinasi. :) Se varmasti auttaa muita. Minusta se oli lohdullinen teksti. Olen nimittäin tosi itsekriittinen ja itseni pahin arvostelija. Tota miun pitäis harjoitella, olla itselleen armollisempi. Juuri nyt elämässä on sellainen vaihe, että itsetunto on tosi alhaalla ja tuntuu, ettei oikein mikään onnistu (vaikkei ehkä uskoisi päältä päin). Se on aika kurja tunne. Mutta päivä kerrallaan! :)

Vastaa

Vau! Kiitos! En ole varma mikä tarinassasi kosketti minua näin kovasti, mutta se sai kyyneleet silmiinä ja oudon, mutta lohdullisen olon sisälleni. Kiitos, mahtavaa loppuvuotta sinulle! <3

Vastaa

Ajatella; kaunis, ja vielä hiton fiksukin. Sinä siis. :) Mä en yhtään ymmärrä miks terapiaa pidetään jotenkin heikkouden merkkinä, ollaan just ystävien kanssa juteltu että varmasti jokainen hyötyisi siitä, jos saisi oikein ajan kanssa käydä juttelemassa ammattilaiselle, jonka kanssa kemiat pelaisivat. :)
Mahtista nähdä taas lauantaina, muru. Loistokirjoitus! Pusimus <3

Vastaa

Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Jossain aiemmassa postituksessa kerroit olevasi jännittäjä. Ja minä olen myös sellainen, kuten sinulle silloin vastasin. Aloitin uuden työn elokuussa ja pitkään mietin uskallanko hakea sitä, olenko tarpeeksi hyvä. Työkaverit kannusti hakemaan ja hain sitten viimeisenä mahdollisena päivänä paikkaa.

Sain paikan ja kesäloma meni jännittäessä uutta työtä, samoin ensimmäiset työviikot. Vatsa oli sekaisin, heräsin aikaisin jne. Pelkäsin erityisesti julkisia esiintymisiä, joten menin työterveyteen hakemaan apua jännitykseen. Aloin itkemään vastaanotolla, että en jaksa tätä ainaista jännittämistä ja haluan apua lääkityksestä. Sain Propral nimistä beetasalpaajaa ja kylläpä on auttanut paljon kyseinen lääke. Otan tabletin ainoastaan silloin, kun on esiintymistilanne tiedossa. Aiemmin sydän hakkasi niin kovasti, että puhuminen tuntui vaikealta ja halusin paeta tilanteesta.Nyt voin puhua rauhassa ilman sykkeen liiallista nousemista. Tuntuu mahtavalle :)

En oikein osaa sanoa mistä jännittäminen johtuu. Itsetuntokin voisi olla välillä parempi. Olen saanut hyvää palautetta uudesta työstä ja se helpotti myös stressiä. Olen liian itsekriittinen ja pelkään epäonnistumista. En ole edes kertaakaan epäonnistunut työelämässä, ehkä pitäisi niin pääsisi siitäkin pelosta.

Mutta yhteenvetona, ei pidä vähätellä itseään vaan luottaa siihen, että kun parhaansa yrittää kaikki menee hyvin. Olen nyt erittäin tyytyväinen, että uskalsin vaihtaa työtehtäviä ja mennä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Uusi työ on niin paljon monipuolisempaa kuin aiempi :)

Vastaa

Tämä oli tosi koskettava teksti, tunnistin omiakin ajatuksia ja tunteita tuosta tekstistä. Ihanaa syksyn jatkoa sinulle!

Vastaa

Voi hana Armiida, meidän viesteillä on ollut tosi iso merkitys mulle <3 Kiitos näistäkin sanoistasi!!

Vastaa

Kiitos tästä upeasta, rohkeasta kirjoituksesta! Samastuin itse moneenkin kohtaan. Olen itse 28v. nainen. Elän tällä hetkellä voimakkaasti vaihetta jossa tutkiskelen itseäni ja opettelen päästämään irti menneistä vääristä minäkäsityksistä. Koko tämä vuosi on ollut sitä. Isäsuhteeni on myös ollut todella vaikea, siinä koin vapautumisen tänä keväänä kum ensi kertaa vuodatin hänelle (tosin tekstiviesteillä) suoraan miten paljon oon kärsinyt hänen takiaan. Ja vastaus olikin hyvä, ensi kertaa kuulin pahoittelua ja sen että olen hänelle tosi rakas ja tärkeä. Olin myös juuri se kiltti tyttö joka antoi kävellä itsensä yli, muiden tunteet olivat aina omia tärkeämpiä. Siitä olen nyt sanoutunut irti ja ensi kertaa mietin mitä just minä itse todella haluan tehdä elämässäni. Elämä on avautunut ihan eri lailla eteeni ja mielenkiinnolla odotan mitä eteen tulee. Itse olen naimisissa ja kahden pienen pojan äiti, joten aina ei helppoa tasapainoilla siinä että myös muiden tarpeet tulevat huomioiduiksi, mut tästä on hyvä jatkaa.

Vastaa

Hyvä teksti ja minun mielestä on tosi hienoa että uskallat avata itsestäsi noin kipeitäkin asioita! Se jo kertoo ihmisestä paljon että ei yritä piilotella sitä että ei ole täydellinen. Ja se on varmasti kuva mikä sinusta voi kauneuden perusteella helposti välittyä, varsinkin naisille (kun on kaunis= on muutenkin täydellinen ;))
Olen joitain kertoja työn puolesta sinut tavannut ja ei ole kuin hyvää sanottavaa, ulkoisesti olet häikäisevän kaunis niin livenä kuin kuvissakin ja sen päälle vielä että olit tosi maanläheisen ja miellyttävän oloinen ihminen joten uskon että jokainen työnantaja voi olla tyytyväinen palkattuaan sinut! Tsemppiä kaikkeen mitä jatkossa tulee eteen! :)

Vastaa

Rohkea kirjoitus. ”opintojen ensimmäiset 12 vuotta olivat elämäni kamalimmat ja kaikkein surullisinta on, että se ei ole kaukana totuudesta.” Näin oli myös minulla, ei opiskelun takia vaan koulukiusaamisen. Sitä tapahtui koulussani joka puolella ja jokaisella luokalla, tiedän etten ollut ainoa ja monesti jo lapsena mietin etten haluaisi ainakaan ikinä omia lapsia sellaiseen kouluun. Joskus mietinkin että kouluihin olisi hyvä saada vartijat tai joku joka välittäisi ja valvoisi paremmin. Itse olisin siis halunnut opiskella rauhassa, mutta olin usein luokilla joissa oli useita häiriköitä niin opiskelu ei sujunut niin hyvin miten se olisi voinut muuten sujua. Myös tietynlaiset perheasiat ovat tuttua, joskus vaan perheessä on joku ihminen joka ei halua tulla toimeen kenenkään kanssa, silloin ei voi muuta kun etääntyä sellaisesta ihmisestä mahdollisimman kauas. Itse en kaipaa mitään draamaa tai ongelmia ja ajattelen että elämä olisi paljon helpompaa jos noita asioita ei olisi.

Vastaa

Wauh! Todella upea kirjoitus. Menin ihan sanattomaksi. Sä olet upea nainen suurella sydämellä. Ansaitset pelkkää hyvää ♥ Halirutistus täältä. ♥

Vastaa

Vahva kirjoitus. Tiesin heti, että tätä pitää kommentoida, mutta oikeiden, tai edes sopivien, sanojen löytäminen on yllättävän vaikeaa (tiedät ehkä).

Jännä sinänsä, että ei olisi ikinä tullut mieleen, että kärsit lukihäiriöstä, ulospäin se ei juurikaan opiskeluissa näkynyt. Tyylisi kirjoittaa oli jo silloin hyvin samanlainen kuin blogissa ja heti ekaa blogitekstiä lukiessani hymyilytti, että tää on niin tuttua tekstiä :)

Itse tässä syksyllä on taas noussut vanhoja asioita pintaan ja ottaa pähän kipuilla niiden kanssa vuosien jälkeen. Monta kertaa käynyt mielessä, että olisi hyvä puhua jollekin ulkopuoliselle, mutta epäilyttää, löytyisikö sitä sopivaa terapeuttia, jolle puhuminen olisi helppoa. Yläasteella kerran kokeilin ja kokemus oli niin murskaava, että ei huvita asettaa itseään siihen tilanteeseen ihan kevyin perustein.

Hyvää syksyä! Herkkyys ei ole heikkoutta!

Vastaa

Hei!

Siitä on jo aikaa kun ehdin viimeksi lukemaan blogiasi hektisen ja hurjan syksyn takia (oli vieroitusoireita kun en aiemmin ole paria kuukautta ollut lukematta, vaan lukenut ihan päivittäin ) =D ja otin nyt kunnolla kiinni kahvikupposen äärellä kynttilänvalossa =)
Tämä koskettava tekstisi puhutteli minua hirveästi, luin sitä kyyneleet silmissä. Noita samoja tunteita kävin koulussa läpi, erotuksena että minulle tuo peikko oli matematiikka. Olen nyt aikuisena kuullut tuosta lukihäiriöstä erillään olevasta häiriöstä ja olen itku silmässä lukenut niin tutuilta kuulostavia asioita. Minulla tuo vaikeus on sellainen, että koko koulun rämmin kauhuissani matikantunnilta toiselle vatsa kipeänä opettajan aina huutaessa, etten vain viitsi yrittää. En oppinut koskaan kertolaskuja, en matemaatttisia kaavoja ja yhteen-ja vähennyslaskut (esim. 5+5 menee päässä) mutta esim. 25+43 joudun laskemaan laskimella. Kyllä se syö ihmistä kun eivät yksinkertaiset asiat onnistu =( vaikuttihan tämä toki ammatinvalintaankin ja siihen etten voinut saada ykkösvalintaani.
Oli liikuttavaa lukea kirjoituksesi, kerrot rohkeasti asian ja näytät, kuinka kuka tahansa meistä voi olla se, joka asian kanssa kamppailee, eikä se ole tyhmyyden, viitsimättömyyden tai laiskuuden takia ilmaantunut. Kerroit tuon paikan jossa kävit lukihäiriön testauttamassa, minä sain kipinän tutkia omalta kohdaltani tarkemmin, ehkä minulle voisi suorittaa jonkinlaisia tarkempia testejä näin aikuisena myös jossakin!

Ihanaa joulun odotusta ja tunnelmallista lämpöä kotiinne kylmän keskellä <3

Leave a Reply to Mari Cancel Reply

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.