Vuosi sitten kirjoitin lapsettomuudesta, tai pikemmin hedelmällisyyden rajallisuudesta ja erityisesti sen tiedostamisesta. Tuntuu hurjalle, että noista sanoista on kulunut jo 12 kuukautta, vaikka oikeasti aika tuntuu vain murto-osalle siitä. Ja hullua on sekin, että muutaman kuukauden päästä täytän 36.

Tuolloin kerroin kuinka ihan viime vuosina tietoisuus omasta hedelmällisyydestä, tai pikemminkin sen katoavaisuudesta on vaivannut mieltä, saanut kyseenalaistamaan omia aikaisempia ajatuksia ja ennen kaikkea miettimään elämää kauas eteenpäin. Viime vuoden tavoitteeni olikin selkeyttää ajatuksia. Mutta miten onnistuin siinä?

Ensi ajatellen huonosti, mutta kun tarkemmin ajattelee, ehkä mieli onkin matkan varrella prosessoinut asiaa eteenpäin. Tai oikeastaan olen kyennyt palauttamaan nurkkaan ajautuneita ajatuksia takaisin oman elämäni perusasioihin ja -ajatuksiin, joskaan en silti voi vielä sanoa, että mieli olisi kirkas.

Aito halu vai mahdollisuuden menettämisen pelko?

Vuoden aikana olen ymmärtänyt eron halun ja menettämisen pelon välillä. Olen pelännyt sitä, etten voi itse valita. Että luonto tekee päätöksen puolestani ja jos en toimi pian, mahdollisuus valita koko elämääni osin uudelleen määrittävä suunta katoaa. Tähän asti valinnoissa on aina ollut turvallinen takaportti siihen, että aina voi valita toisin. Tässä ei voi.

On kai inhimillistä, että deadlinet saavat meidät reagoimaan ja alen viimeiset hetket ostamaan kaikkea, mitä emme tarvitse, ihan vain, koska mahdollisuus umpeutuu. Rajallisuus saattaa herättää paitsijäämisen pelkoa, mutta se ei ole viite todellisesta halusta tai tarpeesta. Jotain sellaista ehkä on itsellä käynyt, sillä vaikka olenkin ajatellut asiaa tuskallisen paljon, pyörittänyt monenlaisia näkökulmia ja tiedostanut valintojen vaikutukset, se ei ole saanut itseä pohjimmiltaan haluamaan. Olen ehkä pikemminkin halunnut haluta, se tekisi asiasta jotenkin suoraviivaisempaa.

Haluaminen taas, se on mielestäni avain. Kasvettuani itse tietäen ja tuntien sen, ettei toinen vanhempi ole minua halunnut, olen pitänyt tiukasti kiinni ajatuksesta, että jokaisella syntyvällä lapsella on oikeus syntyä haluttuna. Toki lapsia syntyy monenlaisissa olosuhteissa ja haluun sekä rakkauteen kasvetaan, mutta jos teen tietoisen valinnan, en voi tehdä valintaa puolesta tuntematta halua mahdollista lasta ja vanhemmuutta kohtaan. Ja kun tässä puhun lapsen saamisesta, ymmärrän täysin, ettei se silti välttämättä toteutuisi. Tarkoitan pikemminkin yrittämistä, ja mietinkin tässä siis sellaista asiaa, jonka suhteen kehoni tai kumppanini keho saattaa itse asiassa olla tehnyt jo valinnan.

Olen vuoden aikana ymmärtänyt, että eräpäivän paine on ensisijaisesti se, joka tekee olon epävarmaksi ja saa kyseenalaistamaan kaiken tähän asti ajatellun. Tuntuu hurjalta lukita valintaa, joka vaikuttaa koko loppuelämään, vaikka en välttämättä vielä ole edes elämäni puolivälissä. En voi olla ajattelematta elämää pitkälle eteenpäin, niin pitkälle, etten sitä osaa edes realistisesti kuvitella. Näen vain mielessäni lööpit yksinäisistä vanhuksista ja koteihinsa unohtuneista ikäihmisistä. Kun keho alkaa hiipumaan ja arkiset elämykset on koettu, tuntuuko silloin siltä, että palanen puuttuu ja viimeiset vuosikymmenet yksinäisiltä? Kadunko, etten koskaan yrittänyt? Toki lapset eivät takaa hyvää vanhuutta tai sitä, että kukaan kävisi luona, muistaisi tai edes välittäisi. Ja enhän välttämättä edes elä vanhaksi.

Kehityn koko ajan, haastan omaa ajatteluani ja olen vuosien saatossa kasvanut valtavasti. Mietin, kasvanko seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana pisteeseen, jossa vanhemmuus tuntuisikin luontevalle? Asialle, jonka haluaisin kokea ja johon kokisin, että itsellä olisi jotain annettavaa? Haluankin tietää, että ainakin olen ajatellut asiaa kunnolla ja yrittänyt löytää sisältäni syyn valintoihin tunteen muodossa.

Ympäristön vaikutus vai sisäsyntyinen ominaisuus?

Ymmärrän, etten voi tehdä nyt valintaa sen pohjalta, että ehkä joskus haluan sitä, mistä nyt luovun. On pakko toimia sen mukaan, mitä nyt parhaalla tiedolla tunnen ja ajattelen. Ja tähänastisen elämäni kokemuksella ajatus vanhemmuudesta ei tunnu omalta. Voisin tietenkin kuvitella itseni siihen skenaarioon, kuten moneen muuhunkin, mutten tunne halua sitä vaihtoehtoa kohtaan. Ihailen kahden aikuisen ja lasten tasapainoisilta vaikuttavia perheitä, mutta samalla en saa itseäni sopimaan siihen kuvaan. Sen ehkä pitäisi kertoa oleellinen, mutta toisaalta uskon, että elämänkokemus muuttaa meitä ja mielellä on mahdollisuus muuttua uuden tiedon ja kokemusten äärellä. Pelkäänkin kai sitä, etten osaa nyt ajatella jotain, minkä huomaan vasta juuri sen verran myöhemmin, että aika on ajanut ohi.

Edelleen välillä mietin, miten suhtautuisin jos olisin elänyt toisenlaisen lapsuuden ja ylipäätään saanut erilaisen mallin perhe-elämään. Tai jos olisin ollut lapsi lapsena ja voinut kokeilla rajoja teini-ikäisenä ja kantanut vastuuta vähemmän niin, etten kompensoisi sitä nyt voimakkaalla riippumattomuuden tarpeella. Tai jos joku kumppaneistani olisi joskus toivonut lasta kanssani, miten se olisi haastanut ajatteluani ja avannut tietä ajatuksen kasvuun itsessä? Ikään kuin olisi pakottanut ajattelemaan asiaa vaihtoehtona jo aiemmin.

En tietenkään voi vierittää vastuuta ulkoisille tekijöille, nehän vain ovat, mutta ymmärrän ja haastan niiden vaikutusta koko ajan paremmin. Toisaalta taas, enhän ole liioin itsekään tehnyt valintoja vanhemmuuden puolesta elämäni aikana, joten ehkä se onkin vain syvälle juurtunut palanen minua, luonnettani ja rakennettani, enhän ole koskaan nähnyt itseä perheellisenä. Tuskin on sattumaa, että jokainen kumppanini on halunnut elää lapsettomana, että olen mieltynyt alitajuisesti sen kaltaiseen itsenäisyyteen.

Jos siis yhtäkkiä löytäisinkin sisältäni halun, tarkoittaisi se käytännössä suhteen päättymistä, uuden etsintää ja ennen kaikkea sen tekemistä määrittäen toivotut ominaisuusprioriteetit uudelleen. Ihastuisinko edes sellaiseen ihmiseen? Tai ajatella, nostaisin toiveen vanhemmuudesta tärkeimmäksi kriteeriksi, pariutuisin sitä ajatusta tukevan ihmisen kanssa, enkä sitten lopulta voisikaan saada lasta. Ajatusketju on melko pitkälle viety, ja sellaisiin muutoksiin ryhtyminen vaatisi sen yhden oleellisen tekijän, halun.

Mahdollisuus tunnustella asiaa rauhassa

Ennen kolmea kymppiä muistan kuulleeni lukemattomia kertoja tutuilta ja tuntemattomilta, kuinka vielä joku päivä tulen haluamaan lapsia. Viimeisen kymmenyksen jälkeen enää kukaan ei ole sitä toistanut, ja se on tuntunut hyvälle, vapauttavalle. Se on väistänyt uhmaa ja antanut tilaa tarkastella asiaa rauhassa. Toki vastapainona media on nostanut asiaa viime aikoina voimakkaasti esille (vai olenko vain vasta nyt kiinnittänyt asiaan huomiota?), mutta melko yksiulotteisesti.

Muutama vuosi sitten äitini totesi hyväksyneensä sen, etten tule saamaan omia lapsia. Ne olivat itselle tärkeät sanat, mutta myös kipeät. Olin pitkään kokenut painetta siitä, etten voi tarjota äidilleni jotain sellaista, jota hän kovasti toivoisi. Valitsemalla lapsettomuuden vien samalla häneltä kokonaan mahdollisuuden isovanhemmuuteen, ja koen, että hän sekä ansaitsisi kokemuksen, että olisi siinä maailman paras. Sen tiedostaminen todella sattuu syvälle. Mutta ymmärrän, etten voi tehdä valintaa myöskään toisen ihmisen takia. Tuo kohtaaminen joka tapauksessa oli tärkeä ja tarjosi itselle vielä paineettomampaa tilaa tarkastella omia tuntoja. Huomaisin myös sen, miten tärkeää oli, että puhuin asiasta. Se antoi mahdollisuuden hänelle omaan asian ja tulevaisuuden skenaarion prosessointiin. Puhumisella tapaa olla ihmeellinen vaikutus.

Olenkin kokenut tärkeäksi, että olen saanut viime vuosina tunnustella asiaa ilman lähiympäristön painetta, mutta valitettavasti vapautta asian prosessointiin ilman biologista painetta ei ole, ainakaan vielä. Koska tyypillisesti haluan tehdä isot päätökset kaikella mahdollisella tiedolla, on vaikeaa hyväksyä sitä, että joudun tekemään päätöksen vaillinaisin tiedoin ja keskeneräisellä kasvuprosessilla.

Todennäköisesti lapseton

Pystyn perustelemaan asiaa moneen suuntaan ja tarkastelemaan sitä hyvinkin järkiperäisesti, mutta erilaisten argumentaatioiden äärellä saatan helposti unohtaa sen oleellisen pienen kysymyksen; miltä asia minusta aidosti tuntuu. Lisäksi olen yrittänyt palauttaa aiheeseen perspektiiviä. Vaikka valinta on ihmiselämän suurimpia, oma elämäni on oikeastaan melko merkityksetön palanen suurta historiaa ja kaikkeutta. Se, saanko lapsia vai en, on lopulta vähäpätöisyyden huipentuma ja todennäköisesti isossa kuvassa parempi, jos niin ei käy. Saattaa kuulostaa karulle, mutta itseä ajatus pikemminkin helpottaa. Lapsettomuus ehkäpä vapauttaa aikaa kollektiivisesti hyödyllisemmille asioille. Voinhan antaa aikaani muiden lapsille tai ohjata elämääni avustustyöhön tai muuhun muuttuvan maailman tarpeeseen.

Olenkin kallistunut ajattelemaan, että on melko todennäköistä, etten koskaan saa omia lapsia. En kuitenkaan voi vielä sanoa, että se olisi ehdottomasti niinkään. Seuraavat vuodet ja edelleen jatkuva tiivis ajatustyö voivat muuttaa ajatteluani ja ehkä sitten ei olekaan vielä liian myöhäistä. Tai sitten sattuu täysin suunnittelematon raskaus, josta ei haluakaan luopua ja uuteen rooliin kasvaa. Ensin mainittu on kuitenkin tähän asti kertyneellä tiedolla se todennäköisin vaihtoehto, mutta toki toivon, että aikaa työstää ajatuksia olisi enemmän, sillä en koe olevani ihan vielä valmis lukitsemaan vaihtoehtoa.

Farkut on Very Nicen (bootcut-malli), saatu blogin kautta.

Katso myös nämä

20 comments

Vastaa

Tuttua pohdintaa itsellenikin jokin vuosi sitten: en kokenut vauvakuumetta tippaakaan, mutta vuosi vuodelta sisälläni alkoi kalvaa (etenkin loma-aikoina kun oli aikaa pohtia elämää) tunne elämän tyhjyydestä. Olimme eläneet mieheni kanssa kaksin 16v ja nauttineet kahden työssäkäyvän mukavasta elämästä. Tuntui että se oli jo nähty ja kaipasin jotain. En tosin ollut varma, olisiko lapsi se mitä kaipasin. Emme olleet käyttäneet ehkäisyä, mutta en myöskään ollut tullut raskaaksi. Asia ei kuitenkaan isommin häirinnyt minua. Mieheni toivoi lasta enemmän. Viime hetkillä menimme lapsettomuusklinikalle; olin silloin 41v. Ajattelin mahdollisuuksien olevan huonot ja mietin hoitojaksoa sillä ajatuksella että eipähän tarvitse myöhemmin jossitella sitä, olisiko lasta pitänyt yrittää kovemmin. Raskauduin kuitenkin hoidon avulla ja sain lapsen 42-vuotiaana. Nyt olen tyytyväinen päätökseen. Lapsi on todella tuonut uutta sisältöä elämään. Itse en kaipaa aiempaa omaa aikaa, matkustelua jne., sillä tiedän myöhemmin olevan taas se aika. En olisi varmaan koskaan uskaltanut mennä hedelmöityshoitoon jos olisin tiennyt aloittaessa sen johtavan vauvan saamiseen. Niin isolta päätökseltä se tuntui. Koska en uskonut mahdollisuuksiimme, uskalsin kokeilla, ja matkan aikana, hoitovaiheiden seuratessa toisiaan huomasinkin toivovani että kukin vaihe onnistuisi.
Tässä siis oma tarinani kuinka kipuilu lapsen ja lapsettomuuden kanssa osaltani päättyi. En silti usko että kumpikaan päätös olisi pelkästään hyvä tai huono. Kuten sinäkin kirjoitit, ei lapsi takaa sitä ettei vanhuus olisi yksinäinen. Lapsihan voi lennähtää vaikka toiselle mantereelle asumaan. Jos pelkää yksinäistä vanhuutta, kannattaa sen sijaan panostaa jo nyt ystävyyssuhteisiin. Itselleni avautui lapsen myötä uusi, mielenkiintoinen maailma. Lapsiperheiden maailma. On ollut mukavaa tutustua uusiin ihmisiin, tapahtumiin, harrastuksiin, julkisiin palveluihinkin. Lapsen myötä myös tutut asiat tulevat usein koetuksi vähän uudesta vinkkelistä.
Aurinkoista talvenjatkoa sinulle! Minkä tahansa päätöksen teet tässäkin asiassa, se on varmasti oikea.

Vastaa

Kiitos tuhannesti kommentistasi, onpa mielenkiintoista kuulla erilaisia tarinoita ja niiden lopputulemia. Pystyn niin näkemään sen, miten erilaista sisältöä lapsi tuo elämään ja avaa uudenlaisia maailmoja. Myös, että elämä kulkee vaiheina ja lapsi voi olla ikään kuin luonnollinen jatke jo koettujen asioiden jälkeen ja niitä ennen.

Silti, kuten sanoit, kumpi tahansa valinta, vapaaehtoinen lapsettomuus tai lapsen yrittäminen ja saaminen ei itsessään ole automaattisesti hyvä tai huono päätös, kumpi tahansa valinta mahdollistaa erilaisia elämänvaiheita ja kokemuksia, kysymys on enemmänkin siitä, miten niihin suhtautuu ja miten kunkin vaiheen täyttää.

Kiitos siis kun jaoit oman kokemuksesi, ja samoin, ihanaa talven jatkoa! :)

Vastaa

Hei, samoja kysymyksiä miettineenä, voin kertoa myös oman tarinani. Olen eroperheen lapsi, isäni lähti ollessani aivan pieni, en edes muista häntä. Koen olleeni aina isätön. Jo teini-ikäisenä päätin, että moista kohtaloa en lapselle/lapsilleni todellakaan toivo. Parikymppisenä solmin pitkäaikaisen suhteen vanhempaan mieheen, joka oli jo isä, eikä halunnut lisää lapsia. Itse olin ajatellut elää viiden vuoden sykleissä, eihän ollut mikään kiire. Vuodet kuluivat ja suhdekin päättyi, kun olin kolmekymppinen. En etsinyt aktiivisesti ketään, en ainakaan lapsille isää. Taas kului aikaa kymmenen vuotta, eripituisia suhteita, joista ei tullut mitään. Sitten tapasin elämäni miehen, josta olisi ollut isäksi, mutta minäpä en tullut raskaaksi. Olin jo 42, joten emme tehneet asian hyväksi mitään. Olemme avioliitossa, hänellä on aikuisia lapsia ja jo lapsenlapsiakin. Olen aivan tyytyväinen ja onnellinen, asiat menevät niinkuin menevät. En oikeastaan olisi voinut tehdä mitään toisin, koska asetin etusijalle omat tunteeni, enkä pelkästään halua saada lapsia.

Vastaa

Kiitos paljon kommentistasi ja kuulostaapa moni sanasi tutulle, paitsi etten itse vielä tiedä mihin se johtaa. Ja viimeinen lauseesi on todella tärkeä ja hyvä muistus, kun uskaltaa kuunnella omia tunteitaan, ei oikeastaan voi muuta kuin luottaa ja katsoa, mihin se kantaa.

Ihanaa talven jatkoa ja kiitos kun jaoit oman kokemuksesi! <3

Vastaa

Huh, en tiedä oikeasti ketään, joka olisi miettinyt tätä asiaa yhtä syvällisesti kuin sinä. Yleensä se on joko ”aika loppuu” ja halutaan jatkaa geenejä/sukua tai halutaan X:n kanssa ”rakkauten hetelmä” tai paikataan suhdetta.

Minusta on ihmeellistä, että edelleen 2000-luvulla syyllistetään naista siitä, että ei halua lasta. Perusteluina syyllistämiselle on joko ”olet itsekäs, kun et halua lasta” tai ”kuka sinua hoitaa vanhana”. Noh, ensinnäkin, kukaan, EI KUKAAN, tee lasta epäitsekkäästi. Vapaaehtoisesti lapsettomat ovat niitä, jotka miettivät omia halujaan pitemmälle. Lapsen teko (käytän tässä nyt sanaa teko) lähtee aina omasta halusta, joko jatkaa sukuaan/geenejään tai saada se rakkauden hedelmä toisen kanssa (sitoa toinen itseensä). Niin ja maailmassa on muutenkin tarpeeksi porukkaa. Helpotetaan mieluummin adoptiota, kun painostetaan muita tielle, joka omasta mielestä on oikea.

Toiseksi, ei lapsi/lapset takaa sitä, ettetkö olisi yksinäinen vanhus. Enkä minä ainakaan halua, että lapseni minua hoitaisi, kun olen vanhus. Toivon, että jos en pärjää kotona, niin löytyisi ihana, kodikas, viihtyisä vanhainkoti, jossa saisin asua. Ja toivon, että lapseni haluaisi minua nähdä ihan omasta halusta, ei velvollisuudentunteesta.

Olen saanut oman lapsukaiseni 26-vuotiaana. Hän on nyt 21-vuotias aivan mahtavat nuorimies. Olisin nykyisen puolisoni kanssa toivonut lasta, mutta sitä ei meille suotu. Otti koville, mutta yli on päästy. En ole ikinä ollut lapsirakas, mutta omaani rakastan yli kaiken. Kuten olen tainnut aiemminkin sanoa, äitiys on kuitenkin vain yksi osa minua. Lapset ovat vain hetken meillä, joten jos äitinä oleminen on ainoa rooli, tulee pudotus olemaan raju.

Itse toivoisin, että unohdetaan uutena vuosikymmenenä toisten naisten arvosteleminen. Toivoisin myös, että adoptointi tehtäisiin Suomessa helpommaksi. Maailmassa on valitettavasti paljon lapsia, jotka ovat vailla rakastavaa kotia.

Vastaa

Reetajohanna, muuten olen kanssasi samaa mieltä, mutta pakko kyllä sanoa, että näin 30+ ikäisenä (lapsettomana) naisena tämän asian pohtiminen näin syvällisesti on valitettavan (?) tavallista, olen itse joutunut pohtimaan asiaa ja ystäväpiirissänikin kaikki lapsettomat naiset miettivät jatkuvasti tätä, kaikilta eri puolilta, koko ajan analysoiden ”mitä jos kuitenkin”. Niin vahva on yhteiskunnan paine, kun on tekemässä epätyypillistä valintaa.

Ja Anna-Maria, kiitos tästä kirjoituksesta (ja siitä edellisestäkin!) Vaikka tosiaan tätä aihetta tulee näin 37-vuotiaana pyöriteltyä paljon, niin silti on virkistävää lukea siitä myös muiden ajatuksia ja sain tästä myös uusia näkökulmia. Olen pohdiskellut asiaa lähinnä vain omasta (tai enemmänkin vanhempieni) näkökulmasta, ja ajatus siitä, että itse on vain vähäpätöinen osa maailmanhistoriaa, on yllättävän lohduttava. Omalla kohdallani, ehkä tunnollisena tyttärenä, on vaakakupin toisella puolella painanut pääasiassa vanhempieni toive isovanhemmuudesta, mutta koska veljelläni on lapsi, on se auttanut siinä, että olen pystynyt viime aikoina miettimään asiaa vain omalta kannaltani. Olen erittäin lapsirakas ja pidän ystävien ja sukulaisten lapsista, mutta omia lapsia en vain kertakaikkiaan halua. Tämä kirjoitus auttoi hahmottamaan sen taas entistä paremmin.

Vastaa

Kiitos tuhannesti kommentistasi! Ja olen niin samaa mieltä tuosta yhteiskunnan paineesta, oletuksesta ja myös syyllistävyydestä. En tiedä, ajattelisinko tätä samaa näin paljon, jos ympäröivä ei olisi lyönyt iholle jatkuvaa viestiä asiasta ja ikään kuin syytettä siitä, että asian jättää niin viime tippaan. Samaan aikaan en lähipiiristäni tiedä yhtään oman ikäluokan miestä, joka olisi miettinyt asiaa puoliksikaan niin paljon. Toki niitäkin miehiä on, mutta se myös mielestäni kertoo siitä, keihin aiheeseen liittyvät kohdennetaan.

Ymmärrän niin hyvin tuon vanhempien toiveen merkityksen. Se on itselle ollut myös valtavan kivulias asia, sillä tiedän, että äitini todella haluaisi lapsenlapsia. Hän olisi halunnut jo itse ison perheen, mutta elämä päätti toisin, ja nuoruuteni oli ikään kuin oletusarvoista, että joku päivä itsellä on lapsia. Onkin vaatinut mielen jumppaa aika paljon saadakseen työnnettyä sen taka-alalle. Itsellä asiaa on vielä vaikeuttanut se, ettei kehitysvammainen veljeni tule koskaan saaman omia lapsia, eli olen tavallaan ainoa toivoa. Silti, ei valintaa voi tehdä sen takia, mutta tuntuuhan se kamalalta vetää matto jalkojen alta pois. Siksi nuo äidin sanat olivatkin merkitykselliset ja kertoivat, että hän oli todella itsekin työstänyt asiaa.

Kiitos kun jaoit ajatuksiasi <3 Ihanaa viikonloppua ja tammikuun jatkoa!

Vastaa

Kiitos tuhannesti sanoistasi ja ajatuksistasi. Niin totta, että sekä lapset että lapsettomuus on aina itsekäs valinta, on naurettavaa ajatella, että lapsettomuus oli piiruakaan itsekkäämpää kuin lapsen saaminen. Tällä hetkellä maailman tilannetta katsoessa voisi jopa argumentoida päinvastoin, mutta ei voi toki yleistää.

Itse mietin joskus tosiaan adoptiota potentiaalisena vaihtoehtona, mutta sitten yllättäen ikää onkin tullut niin, että tajuaa tipahtelevansa pois erilaisista mahdollisuuksista. Ja niin samaa mieltä tuosta, että erilaisista valinnoista ja vaihtoehdoista pitäisi puhua lempeästi ja muita kunnioittavasti, ja myös tehdä ns. valtavirrasta poikkeavat valinnat helpommiksi.
Tällä hetkellä taitaa vanhainkodeissa olla valtava määrä vanhuksia, joilla on lapsia useampiakin, mutta silti kokevat valtavaa yksinäisyyttä. Joten todellakin, jälkikasvu ei kerro vielä mitään elämän viimeisistä vuosista. Joskin mietin siltä kannalta, että kokisiko siinä vaiheessa iloa siitä, että on saanut kokea sellaisen asian kuin vanhemmuus? Toisaalta, kuka tietää, yhtälailla on mahdollisuus käyttää se aika jotenkin muuten ja kokea iloa siitä, että on voinut antaa tai tehdä jotain edes pienesti merkityksellistä.

Olipa kiva lukea ajatuksiasi, kiitos kun kommentoit! Ja ihanan rentouttavaa viikonloppua <3

Vastaa

Itse olen tiennyt 6-vuotiaasta saakka, etten halua lapsia. Eihän sitä silloin lapsena ole voinut ”oikeasti” tietää, mutta näin jälkikäteen voin niin sanoa, että olen koko ajan ollut varma asiasta. Silloin kun lähipiiri rupesi lisääntymään, kysyimme miehemme kanssa toisiltamme, että haluammeko lapsia (asiasta oli ekan kerran puhuttu jo heti seurustelun alussa)? Muistan miettineeni asiaa todella tarkkaan, eikä aivojen sopukoista edelleenkään löytynyt mitään halua asiaa kohtaan. Miehellä oli hetkellisesti joku vauvakuume kummitytön synnyttyä, mutta sekin meni ohi, eikä ollut mitään oikeaa halua.

Meidän kohdalla valinta on ollut oikea. Kumpikin kaipaa omaa rauhaa ja aikaa harrastuksille, ei meidän elämässä olisi lapselle edes paikkaa. Rehellisesti puhuen, ei meillä olisi varaa edes kasvattaa lasta tai ainakin täytyisi luopua elämänlaadusta, johon olemme tottuneet.

Ympäröivä maailma ei tunnu ymmärtävän meidän päätöstä. Minua ahdistellaan asiasta jopa töissä asiakkaiden puolesta. Kaikista pahimmalta tuntuu se, että anoppi, joka oli ennen supermukava ja kohteli minua kunnioittaen, kohtelee minua nykyään kuin roskaa. Kaikki muuttui silloin kummitytön synnyttyä. Toinen miniä oli parempi kun toi pienokaisia maailmaan.
Oma perheeni ei onneksi ole kommentoinut asiaa suuntaan tai toiseen. Johtunee ehkä siitäkin, että meitä on neljä sisarusta eikä kenelläkään ole lapsia.

Vastaa

Olipa kiva kuulla kokemuksesi, sillä pystyn hyvin samaistumaan sanoihisi. Myös itse olen ajatellut jo lapsesta asti, etten halua lapsia, mikä on toisaalta herättänyt itsessä halun näin aikuisena kyseenalaistaa tunteen – onko se vain sisäsyntyinen asia vai kenties pelkoa tai epävarmuutta, eli jotain sellaista, joka voikin muuttua kun oma elämänkokemus kehittyy. Toisaalta, niin ei ole käynyt, vaikka asiaa olen kyseenalaistanut. Tuntuu vain hurjalle luopua mahdollisuudesta johonkin kun tuntee, että vastahan tässä alkaa päästä elämässä vauhtiin. :D

Lapsi todellakin muuttaisi paljon ja on myönnettävä, ja tällä hetkellä tuntuu samalta, etten halua luopua riippumattomuudesta ja liikkuvuuden mahdollisuudesta, jonka olen vaivalla vihdoin saavuttanut.

Mutta onpa tosi ikävä kuulla anopistasi. Kiukuttaa ajatus, että aikuisia ihmisiä ja parisuhteita arvotetaan sen perusteella, tuleeko jälkeläisiä. On hullua, että edelleen lapsettomuus kyseenalaistetaan, mutta ei lapsen yrittämistä ja saamista.

Kiitos kommentistasi ja ihanaa viikonloppua sekä talven jatkoa! :)

Vastaa

Tiesin jo alle parikymppisenä etten halua lapsia. Puhuin asiasta avoimesti ääneen. Kuitenkin sitten menin ja rakastuin mieheen joka oli isosta perheestä ja halusi lapsia. Kerroin ettei minusta tule äitiä ja hän joko hyväksyi sen tai ajatteli että muutan mieleni myöhemmin.

No sitä päivää ei varsinaisesti koskaan tullut. Joku päätti meidän puolesta ja ehkäisystä huolimatta tulin raskaaksi. En varsinaisesti halunnut pitää lasta, mutta en myöskään ollut valmis aborttiin. Raskausaika oli henkisesti todella rankkaa, kun taistelin ajatuksen kanssa etten edelleenkään halua äidiksi. Lapsi kuitenkin syntyi ja on nyt maailman valloittavin 1-vuotias, josta en luopuisi. Niin klisee kun se onkin nähtävästi siihen äitiyteenkin kasvaa.

Vaikka minulla onkin aivan ihana lapsi, olen silti sitä mieltä ”etten halua äidiksi”. Jos ehkäisy olisi pitänyt, olisin tuskin itse koskaan tehnyt päätöstä jättää sitä pois. En ole koskaan tuntenut tarvetta olla äiti, enkä ymmärrä sitä miltä tuntuu haluta saada lapsia.
Meille tuskin toista lasta tulee. Ja jos tulee, haluan että tällä kertaa saan itse päättää.

Vastaa

Kiitos tuhannesti kommentistasi, onpa mielenkiintoista kuulla erilaisia tarinoita sekä äitiyteen että lapsettomaksi jäämiseen. Kuulostaa hyvin tutulta, itse olen jo käytännössä katsoen lapsesta/nuoresta asti ajatellut, etten tule äidiksi ja silloin sanoin sitä vielä ponnekkaammin ääneen. Sittemmin olen todennut, että parempi olla vanomatta kun elämästä tiedä minne se kehittyy, aina kun on juurikin tuo vaihtoehto, että tulee esimerkiksi vahingossa raskaaksi ja se tuo edessään uudet valinnan mahdollisuudet.

Luulen, että mun on kanssa todella vaikea tehdä päätöstä puolesta, mutta vastaavankaltaisessa tilanteessa tänä päivänä varmasti punnitsisin tosi tarkasti, enkä osaa sanoa, mihin vaihtoehtoon nyt päätyisin, jos sellainen tilanne tulisi eteen.

Kiitos kun myös jaoit kokemuksesi, ja ihanaa talven jatkoa! :)

Vastaa

Hyvähän asiaa on miettiä monelta kannalta, kun on isosta päätöksestä kyse. Tosin, ensi synnyttäjien ikä Suomessa on jo todella korkea. Lähemmäs 40 on jo raskausaikana ja synnytyksessä riskejä paljon, ja onko se lapsestakaan kiva kun omat vanhemmat on jo niin vanhoja että eivät jaksa harrastaa mukana ym. Kun 12 vuotiaalla on energiaa pienen kylän verran. On elämäntilanteita ym jos ei ole löytänyt sopivaa miestä joka haluaa lapsia ym, mutta jos itse niitä todella haluaa pitäisi myös tehdä siirtoja sen eteen ennen kuin riskejä alkaa tulla.. eli alle 30 vuotiaana! Vapaaehtoista lapsettomuutta olisi hyvä tuoda enemmän esille, kun ei kaikki vain halua lapsia ja se on tosi hieno juttu! Ei me kaikki olla samanalaisia, tässäkään asiassa

Vastaa

Kiitos paljon kommentistasi! Tuota juuri itse pelkään, mitä enemmän ikää tulee, sitä suuremmat riskit lapsen terveyteen liittyy ja toki myös tuo syntyvän lapsen näkökulma iäkkäämmistä vanhemmista. Toisaalta asiaa voi ajatella myös toiselta kantilta, synnytysikä ei takaa pitkää yhteistä aikaa (joskin nostaa todennäköisyyksiä siihen) ja myöhäisempi synnytysikä taas saattaa tarjota arvokasta elämänkokemusta, joka tarjoaa enemmän avaimia kasvatusvaiheeseen. Mutta asiat todellakin ovat niin moninäkökulmaisia ja kuten sanoit, on tosi tärkeää puhua erilaisista vaihtoehdoista ja ennen kaikkea hyväksyvään sävyyn!

Vastaa

Iso kiitos tästä kirjoituksesta! Teksti auttoi hahmottamaan omia ajatuksiani tästä aiheesta.

Vastaa

Oi, ihana kuulla! Kiitos kun jätit kommentin! :)

Vastaa

Valtava kiitos tästä tekstistä! Olen sinua vuoden vanhempi ja paininut pari viime vuotta samojen ajatusten kanssa. Samaistuin vahvasti!

Vastaa

Kiitos, että kirjoitat näin avoimesti näin henkilökohtaisesta aiheesta! Mielestäni on tärkeää, että lapsettomuuskeskustelussa kuuluvat erilaiset äänet ja näkökannat, ja että asia ei ole niin yksinkertainen, että kaikki vain haluavat lapsia. Olen pahoillani siitä, että sinulla on ollut aika rankkoja kokemuksia lapsuudestasi. Toisaalta tunnut käyneen niitä läpi ihailtavan hyvin ja osaavan hahmottaa, miten ne vaikuttavat nykyisiin valintoihisi. On varmasti myös todella rankkaa, kun mietit tätä lapsiasiaa omalla kohdallasi tietäen, että jos valitset lapsen, nykyinen suhteesi päättyy.

Oma tarinani: Olen itse eronnut 6 vuotta sitten silloisesta avopuolisosta, joka ilmoitti 4 vuoden yhdessäolon jälkeen yllättäen, että ei halua lapsia. Itse olin aina halunnut, joten jouduin nopeassa aikataulussa miettimään, voisinko luopua lapsitoiveestani ollakseni kumppanini kanssa. Lopputuloksena totesin, että en. En olisi pystynyt elämään sen kanssa, että silloinen kumppanini olisi päättänyt asian puolestani. Maailmani hajosi ja jouduin aloittamaan alusta hiukan vajaa 35-vuotiaana. Ero oli kaikkea muuta kuin helppo ja nopea, mutta jotenkin aloin päästää irti kun mietin, että miksi minä haluaisin pitää kiinni kynsin ja hampain ihmisestä, jonka pahin painajainen on sitoutua minuun ja perustaa perhe kanssani.

Löysin uuden kumppanin aika nopeasti. Hän on samalla tavalla riippumaton ja itsenäinen kuin aikaisempi kumppanini (myös minä arvostan tätä ihmisessä), mutta sen lisäksi hän jakaa kanssani paitsi halun saada lapsia, myös miltä parisuhde ja perhe-elämä (ihan vaikka 2 aikuisen) näyttää ja miten niihin sitoudutaan. Alusta lähtien olemme olleet tiimi ja suhde eteni. Siinä mielessä olen kuitenkin se worst case-skenaario, että lapsia emme ole yrityksestä huolimatta saaneet ja nyt olemme ivf-hoidossa. Toivotaan, että tärppää. Mutta vaikka emme saisi lapsia, voin nyt sanoa, että olen yrittänyt kaikkeni, eikä minun tarvitse jäädä jossittelemaan asiaa. Entiseen suhteeseen en ole kaivannut, vaan pikemminkin todennut, että onneksi erosimme 😀

Tsemppiä kovasti pohdintoihisi! ❤️ Toivon, että ajattelet myös nykyisen suhteesi jatkoa nimenomaan omista tarpeistasi käsin ❤️

Ps. Ivf-hoidoissa pystytään seulomaan alkioiden kromosomipoikkeamia ja näin vähentämään kehityshäiriöiden riskiä. Toki tämäkin on oman eettisten pohdintansa paikka.

Vastaa

Ihanaa pohdintaa!

Jos uskaltaisin neuvoa, sanoisin, että ota avuksesi intuitio näinkin suuressa asiassa. Aktiivisen analysoinnin sijaan jättäisin asian takaraivoon joksikin aikaa ja kuuntelisin, mitä sydän sanoo.

Oma tarinani on epätavallisen tavallinen. 10v parisuhde päättyi kun olin viittä vaille 30 ja olimme puhuneet lapsistakin. Kipuilin lyhyestä suhteesta toiseen seuraavat vajaa 10v, kunnes tuli sama tee-nyt-tai-ei-ollenkaan -olo ja pohdinta kuin sinulla.

Päätin aloittaa yksin hedelmöityshoidot. Vuoden ja 10.000e jälkeen tulin raskaaksi ja synnytin elämäni rakkauden eli pienen tytön, jolle annoin nimeksi Lilja. Minulle oikea ratkaisu on saada lapsi ja jälkeenpäin asiaa lähtiessäni hoksasin, että olin tietämättäni sitä hakenut monista lyhyistä suhteistani. Perhettä.

Olen ikionnellinen, että uskalsin ja tein oman mieleni mukaan. Jokainen päivä tytön kanssa on täynnä onnea ja uusia oivalluksia, ja arki on toiveikasta ja antoisaa.

Vastaa

Niin samanlaisia mietteitä kuin itselläni on tässä, niin kuin edellisessäkin aihetta käsittelevässä postauksessasi. Olen myös pyöritellyt tätä asiaa useamman vuoden ja katsonut asiaa kaikilta mahdollisilta kanteilta, mutta kohdallani lopputulos on aina ollut ei. Tarvitsen paljon omaa aikaa vapaana velvollisuuksista ja pakoista enkä kaipaa ketään olemaan läsnä kanssani jokaisena ajan hetkenä. Tietynlainen vapaus ja polte omiin harrastuksiin ovat minulle myös tärkeitä. En myöskään kaipaa oikeastaan mitään perhe-elämään liittyvää. Toki ovat jatkuva vastuu ja huoli, ruoanlaitto, asioiden organisointi (metatyö) sekä kiire päiväkotiin yms., mutta myöskään ns. positiiviset asiat eivät herätä minussa sen kummempia tuntemuksia. Esimerkiksi voin jollain tavalla kuvitella, että on iloinen hetki, kun lapsi oppii kävelemään, mutta se ei vain itsestä tunnu niin hirveän ihmeelliseltä. Samoin yhteiset päivälliset tai lomamatkat tai koulun alkaminen. Ne ovat tavallaan kivoja asioita, mutta silti ihan vain.. asioita. Ihan vain tavallista elämää. Kesti kuitenkin aika kauan ymmärtää, että se, että en halua äidiksi ei johdu äitiyteen ja perhe-elämään liittyvistä ikävistä asioista, vaan yksinkertaisesti siitä, että en tunne tarvetta saada lapsia. Lapset ovat minusta ihan kivoja ja suhtaudun heihin lähtökohtaisetsi avoimen uteliaasti, mutta en tunne tarvetta tehdä omia. En tunne tarvetta tuottaa miniversioita itsestäni tai hoivata ja huolehtia. Raskaus tuntuu ajatuksena vieraalta ja synnytys nyt on ihan oma lukunsa. Kaikenkaikkiaan, niin järjen kuin tunteenkin tasolla, lapsi ei tunnu itselle oikealta valinnalta.

Mutta silti. Vaikka vastaus ei voisi olla enää yhtään kirkkaampi, silti tämä asia ei ole jättänyt minua täysin rauhaan. Miksi? On kuin aivoni yrittäisivät kuitenkin kaiken pohdinnan avulla löytää jonkun kipinän, jonkun ihan minkä tahansa syyn, jolla saada minut päätymään siihen “oikeaan” ratkaisuun, eli lasten tekoon.

Olen yrittänyt ymmärtää tätä ja luulen, että vastaus voi olla joko biologinen tai ympärtistöstä johtuva, ehkä molempia. Ihminen on kuitenkin eläin ja olemme kaikki sellaisten prosessien tuotteita, jotka tuottavat ja ylläpitävät elämää. Näin ollen voi olla, että vaikka suoranainen halu lastentekoon puuttuisikin (sitähän ei oikeastaan tarvittu ennen ehkäisyn keksimistä, halu heteroseksiin riitti), on se ehkä kuitenkin jonkinlainen voimakas oletusasetus aivoissa, niin että toisin toimiminen on ikään kuin kuin hyljeksitty vaihtoehto. Tai jotain.

Toisaalta myös ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa varmasti asiaan. Kun olen yrittänyt analysoida tunteitani asiaan liittyen, olen huomannut, että niihin liittyy jonkinlaista menettämisen pelkoa, kuten sinäkin mainitsit. Pelkään ehkä sitä, että minulta viedään mahdollisuus johonkin, siitäkin huolimatta, että en tuntisi tarvetta tätä mahdollisuutta käyttää (??). Toisaalta pelkään ehkä jääväni myös ulkopuoliseksi. Kuten joku toinen kommentoija kirjoittikin, lapsi yhdistää sinut yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin ihan huomaamatta. Tutustut opettajiin ja muiden lasten vanhempiin, neuvolaan tms. Samalla tämä tietenkin siirtää vanhemmaksi tulleen ihmsen kiinnostuksen muihin samassa tilanteessa oleviin, jolloin perheettömät ystävät jäävät helposti ulkopuolelle.

Jotenkin ajattelen, että tämä pelko ulkopuolisuudesta ja yksin jäämisestä ovat syitä, jotka ajavat ihmisiä tekemään lapsi vielä viime hetkellä. Kun muutkin kääntävät katseensa omaan jälkikasvuunsa, niin lopulta oma lapsi voi tuntua ainoalta tavalta saada elämään ihmisiä, jotka välittävät. Ehkä vain kuvittelen aistivani näissä ihmisissä huojennusta, että on viime hetkellä hypännyt samaan veneeseen muiden kanssa ja on nyt ikään kuin turvassa. Perhe-elämä voi olla juuri niin kauheaa kuin on kuvitellutkin (yleensä kai ihan vain tavallista), mutta ainakaan ei ole asian kanssa yksin. Pidän tätä vähän pelkurimaisena, että ei sitten kuitenkaan ole uskallettu elää omalla tavalla, mutta samalla pelkään, että minusta voi tulla samanlainen.

Luulen, että juuri tämä yhteisön ulkopuolelle jääminen tuottaa, tai ainakin vahvistaa, myös merkityksettömyyden kokemusta, mikä on myös yksi syy, miksi ehkä vielä pohdin tätä asiaa. Lähes kaikkihan vakuuttavat, että lapsen myötä elämään tulee aito merkitys ja joillekin se on juuri se syy perustaa perhe. Mutta voiko asia, jota ei millään tasolla aidosti halua tai tunne omaksi, myös tuottaa tuon merkityksen tunteen? Onko se niin elävien olentojen geeneihin koodattu? Voiko sitä riskiä ottaa, että niin ei käykkään? Sinulla tilanne voi olla toinen, jos suhtaudut äityteen jo lähtökohtaisesti avoimesti.

Yhteiskuntamme on myös nykyään hyvin ydinperhekeskeinen. Kuten toinen kommentoija mainitsi, tärkeältä perhe tuntuuu erityisesti juhlapyhinä. Ne ovat leimallisesti perheen ja nimenomaan ydinperheen juhlia, jotka jälleen jättävät muut elämisen muodot ulkopuolelleen. Olen pohtinut, voisiko vapaaehtoinen lapsettomuus tuntua vähemmän ulossulkevalta vaihtoehdolta yhteiskunnassa, jossa myös perheettömillä aikusilla olisi jokin rooli. Jos eläisin vaikka jossakin kuvitteellisessa metsästäjä-keräilijöiden yhteisössä, jossa yhdessä hoidetaan yhteisön lapsia, kerätään ruokaa ja vietetään aikaa, niin ajattelisinko tätä asiaa ollenkaan?

Kirjoitat, että pohdit asiaa hyvin paljon, jopa yötä myöten. Minulla asia tulee mieleen usein, mutta ei vaivaa jatkuvasti (ainakaan vielä, olen 34). Huomaan, että sellaisina aikoina, kun minulla on tekemistä ja tapaan ihmisiä, en mieti tätä asiaa, mutta tylsinä hetkinä se helpommin nousee mieleen. Samoin aiheeseen liittyvät ärsykkeet ympäristössä voivat käynnistää ajatukset. Joskus asia ahdistaa, joskus vain mietityttää. Vaikeaa, kun päätös vaikuttaa niin pitkälle tulevaisuuteen, mutta pitää loppujen lopuksi tehdä hyvin varhaisessa vaiheessa elämää. Käytännössä on noin 10 vuoden aikajakso (25-35 v.), jolloin asia pitäisi päättää ja löytää sopiva kumppani. Ehkä tähänkin löydetään tulevaisuudessa joku lääketieteellinen ratkaisu. :)

Kiitos, kun otit aiheen esille ja jaoit ajatuksiasi! Mukavaa kevään jatkoa!

Leave a Reply to ReetaJohanna Cancel Reply

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.