Viimeisen parin vuoden aikana elämään on astunut kutsumaton vieras, joka on kuluneen vuoden aikana tehnyt olonsa vähän liiankin kotoisaksi. Pitänyt hereillä öisin ja kuiskinut yksinäisinä päivinä korvaan kiusallisia muistutuksia. Se vieras on tietoisuus omasta hedelmällisyydestä, tai oikeastaan se väistämättömästä juoksusta kielekettä kohti. Ja siltä se on tuntunut, juoksulta.

Yritän miettiä keinoja kohdata vieras, mutta samalla se huutaa äänekkäästi rinnalla, ettei sitä kohta enää ole ja ymmärränkö, kuin paljon saatan sitä joku päivä kaivata. Asiaa ei helpota lehtien kirkuvat lööpit siitä, kuinka 35 ikävuoden jälkeen hedelmällisyys lähtee dramaattiseen laskuun, ihan kuin en olisi jo liiankin tietoinen asiasta. Samaan aikaan en tiedä mitä tehdä. Haluaisin vain pysäyttää kellon ja ottaa muutaman vuoden aikalisän, mutta eihän maailma niin toimi. Isoja valintoja joutuu tekemään suurissakin epävarmuuksissa. Ja se oma epävarmuus on, etten vielä tiedä haluanko omia lapsia.

Lapsuuden kokemukset painolastina

Olen suuren osan elämästäni ajatellut etten halua, mutta vasta viime vuosina pureutunut syihin siitä, miksi oikeastaan ajattelen niin. Olen tehnyt matkaa itseeni ja ymmärtänyt, että sellaisen perinteiseen perheen muotoon liittyy itsellä valtavasti pelkoja. Olen huomannut, että ehkä kysymys ei ole siitä, että en haluaisi omia lapsia vaan pelkään sitä, että tulisin hylätyksi siinä tilanteessa tai etten osaisi olla sellaisella tavalla läsnä, mitä ajattelen, että pitäisi.

Oman veljen kehitysvamma on saanut pelkäämään riskejä. Nähtyäni läheltä, millaista on kun omalla lapsella on kehityshäiriö, voin kaikella syvällä kunnioituksella myöntää, ettei itsestä olisi samaan. Tai totta kai meistä on ihmeisiin kun tilanne sitä vaatii, mutta tarkoitan, että pelkään riskiä niin paljon enkä kuitenkaan halua lasta niin palavasti, että on helpompaa antaa olla. Olen liian itsenäinen hoitaakseni pahimmassa tapauksessa täysipäiväisesti elämäni loppuun asti ja se riski kasvaa samaa tahtia oman ikänumeron kohotessa. Eikä liioin maailman vääjäämätön liike kohti katastrofeja herätä intoa pullauttaa maailmaan uutta elämää.

Olen myös pohtinut sen vaikutusta, etten ole koskaan ollut suhteessa, jossa toinen olisi mainittavasti tai ainakaan aktiivisesti halunnut lapsia. Jos olisi, olisiko se vaikuttanut ajatuksiini? Ainakin se olisi haastanut uudella tapaa ajattelemaan ja toisaalta myös luonut turvallisen ympäristön varovaisesti ajatella asiaa. Tunnustella, miltä se tuntuisi jaettuna kokemuksena toisen kanssa.

Nyt mielessäni olen aina ikään kuin ajatellut asian valintana lapsen ja parisuhteen välillä. Tiedostan erinomaisesti, ettei kyseessä välttämättä ole valinta, mutta kun itse on nähnyt ja kokenut toisenlaisen mallin eikä varsinaisesti ole kuullut rohkaisua läheltä muunlaiseen, on todella vaikea luottaa ajatukseen, että kasvatuskokemus tapahtuisi tiiminä ja tasa-arvoisesti. Että voisin saada molemmat, olla sekä äiti että rakastettu.

Elämää pitkälle eteenpäin

Olen pysähtynyt miettimään asiaa ei vain lyhyen mittakaavan kulmasta vaan koko elämän kattavassa. Olen viimeiset 15 vuotta tutustunut itseeni, elänyt lapsetonta arkea menneet kymmenen onnellisena. Kokenut, tehnyt, nauttinut ja nähnyt. Elänyt vuosia hyvin näin, mutta olenko varma, että haluan elää samalla tavalla myös seuraavat vuosikymmenet? Entä kun ikää on kertynyt tuplat tai enemmän, jos sinne asti pääsen, kaipaanko silloin toisenlaista tukiverkostoa? Entäpä sen hienoutta, että saa nähdä elämän kehittyvän ja kasvavan?

Olen kokenut, etten ole ollut vielä lähelläkään valmis niin vastuulliseen rooliin kuin vanhemmuus on. Mitä enemmän olen maailmasta oppinut, sitä paremmin huomaan omat puutteet ja kasvukohdat. Samalla olen ymmärtänyt, että harva meistä on valmis, rooliin kasvetaan ja matkan varrella opetellaan. Olen ymmärtänyt myös sen, että kun katson tulevaa, voisin nähdä itseni hyvin erilaisissa vaihtoehtoisissa elämissä. Olen mukautuva, enkä usko, että onnellisuus on kiinni puitteista, joten voisin erinomaisesti olla onnellinen aikuisessa suhteessa ja itsenäisenä, mutta samalla olen havainnut, että yhtä lailla voisin olla uskomattoman onnellinen äitinä. Molemmat vaihtoehdot tarjoavat erilaisia kokemuksia, eivätkä ne ole suoraan vertailukelpoisia, mikä tekee asiasta entistä vaikeamman.

Nämä ajatukset ovat hiipineet salakavalasti viime vuosina mieleen ja tänä vuonna vallanneet sen. Olen yrittänyt löytää vastausta ymmärtäen, etten taida löytää sellaista ihan pian. Ja kun löydän, onko sitten jo liian myöhäistä toiselle vaihtoehdolle ja olenko valmis hyväksymään sen? Tietenkin ymmärrän, ettei lasten saanti ole itsestäänselvyys, on hyvin mahdollista, että vaikka kuinka haluaisin jälkikasvua, ei sellaista oma tai kumppanin keho välttämättä kykene tuottamaan. Siitäkään ei tietenkään voi olla varma. Mutta se on omalla kohdalla vasta seuraava kysymys.

Yksin vai yhdessä?

Asian pyöriessä viikosta toiseen mielessä, huomaan sen lataavan tahattoman paineen nykyiseen suhteeseeni. Olen alkanut laskemaan, että olen käyttänyt kolme vuottani tähän. Alussa ei ollut kiire minnekään, mutta nyt tajuan, että tavallaan kuitenkin on. Kehon ikääntyminen ei odota.

Olen tuskallisen tietoinen siitä, että jos toinen haluaa lapsia ehkä vasta joskus tulevaisuudessa, en itse enää välttämättä ole kykenevä niitä tarjoamaan ja samalla kuljen ohi oman hedelmällisyysiän. Jos taas päätän haluta yrittää, ja toinen ei ole samassa vaiheessa tai halua samaa, joudun aloittamaan alusta ja näin 35 ikävuoden kynnyksellä, onko siihenkään oikeastaan enää varaa, uuden suhteen rakentamiseen alusta asti?

Ja kuvitella niitä paineita, joita siihen latautuisi! Huh.

Olen siis pyöritellyt lukuisia erilaisia skenaarioita, ja joutunut kohtaamaan ajatuksen siitä, että jos päädyn lapsiin, on hyväksyttävä myös se vaihtoehto, että se tapahtuu yksin. Jos nykyisessä suhteessa tulisin raskaaksi (mikä on täysin todellinen riski varmoihin päiviin luottaessa) ja päätyisin pitämään lapsen, en voisi odottaa, että toinen haluaa aidosti jäädä rinnalle. Olisinko valmis siihenkin?

Yksin ajatusten kanssa

Niin paljon ajatuksien epävarmuutta, että yksinäisinä arkiöinä lähes kuulen mieleni epätoivoisen raksutuksen ja tuntuu, kuin pieni keittiökello huutaisi korvani juurella viiltävästi lähenevää erääntymistä.

Hetkittäin tuntuu todella yksinäiseltä ajatusten kanssa. Mies ei tunnu näkevän samoja riskejä kuin itse, ei ymmärtävän lapsuuteni tuomia pelkoja ja ennen kaikkea sisäistä sitä, että hedelmällisyydelläni on parasta ennen aika. Vaikka se tarkoittaa, että yhtä lailla hänen on tehtävä valintoja, sillä se vaikuttaa siihen, mikä on meidän suhteemme tulevaisuus. Ystävät luottavat tarkoitukseen, ovat jo saaneet lapsia tai luopuneet ajatuksesta. Joka tapauksessa ovat asiassa eri vaiheessa kuin itse (tai sitten vain onnistuvat luomaan sellaisen illuusion), mikä saa aikaan sen, että samaa rullaa pyörittää mielessään viikosta toiseen päätyen aina yhtä suureen kysymysmerkkiin ja tuskastuttavaan epävarmuuteen.

Välillä perustelen itselleni, että jos en täysillä halua lasta, ehkä on parempi antaa olla. Toisaalta ymmärrän, että moni lapsi ei ole suunniteltu, mutta silti syntyessään haluttu. Tiedän itsestäni, että olisin kykenevä kasvamaan myös siihen rooliin.  Toisaalta taas pelkään, että menetän minuutta ja itsenäisyyttä, joiden takia olen tehnyt valtavan työn. Voisin olla myös äiti, mutta en vain äiti. Pelkään kehon muutoksia ja ennen kaikkea hylätyksi tulemista, kaiken sen kokemista ja kantamista yksin etenkin tilanteessa, jossa alun alkaenkaan ei ole ollut ihan varma. Tiedän, että selviäisin, mutta tiedättekö mitä? En ole enää pitkään aikaan jaksanut olla vain selviytyjä. Liian monta vuotta elämästä on kulunut selviytyessä, joten en haluaisi pohjata uusia valintoja siihen ajatukseen.

Olisi helppoa ja turvallista jatkaa arkea tällaisena, mihin se nyt on kasvanut ja minkä on vuosien saatossa itsestä oppinut. Vastata vain itsestään ja iloita muiden lapsista, tehdä enemmän hyvää ja tukea niitä, jotka sitä tarvitsevat. Muiden lapsiin ja erityisesti kumppanin mahdollisiin lapsiin suhtaudun suopeasti. Toisaalta ymmärrän edelleen oppivani itsestäni ja tunteiden syy-seuraussuhteista ja mietin, entä jos huomaankin vuosien kuluessa, kuinka lopulta lapsuuden kummitukset ohjasivatkin valintojani, eikä tahto ollut aitoa vaan oikeasti syvällä iskostuneen pelon vääristämää? Ja toisaalta, en halua perustaa elämääni pelkojen välttelyyn ja turvallisuuden kuvitelmaan.

Loppuelämän valinta

Ymmärrän, että en ajattelisi asiaa vielä jos ei olisi pakko, mutta samalla tiedostan, että on aikalailla pakko, ellen halua olla tilanteessa, jossa luonto tekee valinnat puolestani ja pahimmassa tapauksessa päädyn kantamaan taakkaa siitä, että annoin vain ajan kulua. Pyörittelen asiaa eri kulmista ja mietin, miten löytäisin avaimet ratkaista yhden elämäni suurimmista valinnoista. Kaikessa muussa voi muuttaa kurssia, mikä tekee niistä helpommin hallittavia, mutta tässä ei voi. Valinta tulee määrittämään koko loppuelämää.

Kun vuosikoostepostauksessa viittasin isoihin teemoihin, on tämä yksi niistä. Ja niin toivon, että vuoden kuluttua voin istua tässä ruudun äärellä viisaampana ja vastauksia löytäneenä. Vuosi on lyhyt aika, mutta toisaalta, siinäkin ajassa ehtii paljon muuttua.

Fun Facts kulisseista:

  1. Kirjoitin tämän postauksen kahvilassa voidakseni keskittyä vain ja ainoastaan tähän, ja kesken keskittyneen kirjoituksen jotakuinkin ikäiseni mies tuli pyytämään treffeille. Mietin huvittuneena mielessäni, että olisikohan pyytänyt jos olisi tiennyt, mistä parhaillaan kirjoitan.
  2. Kun oikoluin postausta sain messenger-viestin ja kun avasin ruudun, ensimmäisenä siihen lävähti puolet ruudusta peittävä raskaustestimainos (enkä ole edes goolannut mitään aiheeseen liittyvää).

Katso myös nämä

36 comments

Vastaa

Kiitos, kun kirjoitit tästä. Tämä oli todella mielenkiintoinen postaus ja luin suurella mielenkiinnolla ajatuksiasi. Minunkin päässäni on risteillyt aivan samonkaltaisia mietteitä. Olenhan jo peräti 32-vuotias… Silti oloni tuntuu kyllä paljon nuoremmalta! Mutta ikäkysymyksen äärellä olen minäkin. Voin niin samaistua sinuun myös veljen osalta. Tosin miestä minulla ei ole ja näen yhä vaikeammalta löytääkään sellaista ”unelmien miestä”.

Olenkin päätynyt seuraavanlaiseen teoriaan omalta kohdaltani. Järkisyillä en voisi koskaan perustella lasten saamista. Koskaan ei tule olemaan ”oikea hetki”. Maailmassa on jo liikaa ihmisiä. Jne.

Lapsi on lahja, pieni suuri ihme. Siksi tarvitsisin siihen joko todella voimakkaan rakkauden, jonka hedelmänä lapsi syntyisi. Tai sitten vahinko, joka ei sitten kuitenkaan olisi vahinko, koska elämässä asiat menevät lopulta juuri niin kuin niiden kuuluu mennä ja luonto ikäänkuin tekisi päätöksen puolestasi -jos niin on tarkoitettu.

Täytyy kyllä kommentoida, että olisit varmasti todella upea äiti! Vaikkemme henkilökohtaisesti tunnekaan, vaikka olisi kyllä ihana joskus tavata sinut. :)

Vastaa

Kiitos kommentistasi ja aivan ihanista sanoista! <3

Niin tutulta kuulosti kirjoittamasi. Olo todellakin tuntuu niin paljon nuoremmalta kuin mitä numero ajokortissa näyttää. Lisäksi olen miettinyt ihan samaa, järkiperusteilla ei lasten hankkimisen yrittämiseen oikein voi päätyä, joten täytyisi joko tulla voimakas tunnepitoinen veto asiaan (mitä en oikein usko ehtiväni ihan lähivuosina vielä kehittämään) tai sitten vahinko, joka pakottaisi valintaan ja kasvattaisi matkan varrella siihen. Todennäköisin näistä siis on vahinko, vaikka silti en sitäkään koe toistaiseksi kaipaavani. Toisaalta se kai on yllätysten paras puoli, niitä ei ehdi ajatella ennakolta liikaa ja sitten lopulta vain sopeutuu uuteen tilanteeseen :)

Aika siis varmasti näyttää, miten itselle käy, mutta se ei silti vielä ole antanut rauhaa ja luottamusta sattumiin. Huh, isoja asioita. <3

Vastaa

Isoja kysymyksiä ja niin vaikeita! Tosin heti seuraavaksi on myönnettävä, että itse en ole suuremmin joutunut saman ajatuksen kanssa painimaan (olen kohta 38). Olen oikeastaan aina tiennyt, etten halua lapsia. Pitkästä parisuhteesta 34-vuotiaana erotessani olin niin helpottunut, että nyt asiaa ei tarvitse pohtia sitäkään vähää. Exäni olisi lapsia halunnut, minä en, ja vaikka tämä ei silloiseen eroon merkittävä tekijä ollutkaan olisi siitä sellainen vuoden, parin sisään tullut. Ystävilleni asiat ovat näyttäneet selkiytyvän viimeistään iän myötä. Muutama on tiennyt aina, ettei lapsia halua ja he, jotka ovat halunneet, ovat onnekseen lapsia/lapsen saaneet. Paitsi yksi: sopivaa miestä ei löytynyt, aika ajoi ohi ja hän tahtomattaan jäi ilman biologista lasta. Mutta elämä jatkuu. Näissä asioissa ei kukaan voi toista neuvoa, on itse selkiytettävä toiveensa ja toivottava, että ne toteutuu. Itse olen tosiaan kavereiden kipuilua seuratessani ollut onnellinen, että minulle päätös on ollut niin selkeä. Ei kateeksi käy se valinnanvaikeus saati sitten, jos lapsiunelmat eivät syystä tai toisesta toteudukaan.

Vastaa

Kiitos kovasti kommentistasi! Ja todellakin, isoja kysymyksiä. Ymmärrän hyvin tuon helpotuksen tunteen. Voi olla, että itse kokisin samaa jos oma kumppani ilmoittaisi, että ehdottomasti ei halua lapsia. Luulen, että sopeutuisin asiaan ja silloin keskittyisin hyväksymään sen. Nyt kun asia on toisellekin vielä epäselvä, sotkee se omaa mieltä entisestään eikä ole mielipidettä, johon ikään kuin peilata omia tuntemuksia.

Omassa lähipiirissä on pitkälti niin, että kuvio lasten suhteen on muilla ollut pääsääntöisesti selkeä. Kysymys on ollut enemmän siitä, onnistuuko yrittäminen kuin siitä, haluaako yrittää. Niinpä omien keskeneräisten mietteiden kanssa on jää helposti yksin. Mutta ehkä se tästä. Viimeistään aika tekee valinnat puolesta, jos ennen sitä en onnistu kehittämään selkeää tunnetta suuntaan tai toiseen.

Ihanaa alkanutta vuotta! <3

Vastaa

Kiitos tämän ison ja henkilökohtaisen asian avaamisesta!

Vastaa

Kiitos sanoistasi! <3

Vastaa

Tosi hyvä kirjoitus! Ymmärrän pointtisi monelta kannalta ja toivon, että löydät vastauksen asiaan!

Itse en ole ollut koskaan erityisen lapsirakas, mutta minua on siunattu kolmella lapsella kuitenkin! He ovat kyllä parasta mitä minulla on koskaan ollut (mieheni lisäksi) ja on ollut mahtavaa seurata heidän kasvamistaan. Kaksi lapsistani on jo opiskelemassa ja olen heistä todella ylpeä! Näin juhlapyhien aikaan perheen ja lasten merkitys korostuu. Ymmärrän kuitenkin naisia, joilla lapsia ei syystä tai toisesta ole.

Sanoisin, että joskus luonto tekee ratkaisun puolestasi! Meillä mies rupesi ehdottelemaan opiskeluaikanani toista vauvaa ja sanoin, että annetaan sille mahdollisuus tämän yhden kierron aikana, sillä silloin se olisi ajallisesti mahdollista. Toinen poikahan sieltä tuli 😊. En tiedä, olisiko teillä vaan mahdollista kokeilla ilman ehkäisyä ja katsoa mitä tapahtuu…? Toki miehen pitää olla tähän myös innostunut 😉!

Oikein ihanaa uutta vuotta sinulle ja kyllä se ratkaisu sieltä tulee vielä ♥️!

Vastaa

Kiitos kovasti kommentistasi, niin mukava kuulla erilaisia kokemuksia! Ymmärrän todella hyvin, että joulun aikaan juhlapyhien merkitys korostuu – ehkäpä ajankohta vaikutti pienesti postauksen syntyyn juuri nyt!

Oma suhde ei ehkä ole vielä siinä vaiheessa kun emme edes asu yhdessä, että uskaltaisi antaa luonnolle mahdollisuuden, mikä toisaalta myös vähän kysymyksenä painaa – milloin kokisin, että suhde voisi olla siihen valmis ja voiko juuri tämä suhde kehittyä sellaiseksi? Toivottovasti tämä vuosi tuo vastauksia :)

Ihanaa alkanutta vuotta sinulle ja perheellesi!

Vastaa

Loistava kirjoitus! Ja mahtavaa että toit esille pelon lapsen terveydestä! Siitähän ei ikinä kirjoiteta lehdissä kun pohditaan syitä vähäiseen syntyvyyteen. Se on minun suurin pelkoni tähän aiheeseen liittyen. T. 34v ainakin toistaiseksi lapseton.

Vastaa

Kiitos kommentistasi! Ja niin totta, olen huomannut tuon ihan saman, että aihetta lähestytään pääsääntöisesti ihan muista tekijöistä ja sivuutetaan huoli mahdollisesta terveydestä. Ainakin itsellä se on paljon mielessä pyörivä ja siten väistämättä vaikuttava tekijä.

Ihanaa uutta vuotta! <3

Vastaa

❤️ Itse havahduin 30 vuotta täyttäessäni siihen että haluan lapsen. Ennen en ollut edes ajatellut asiaa. Nyt täytän kuukauden kuluttua 31 ja lasta ei ole kuulunut vuoden yrityksestä huolimatta. Itse uskon että jos edes olet alkanut pohtia asiaa noin hartaudella niin se on jo se vastaus joka tarkoittaa että haluat lapsen, mutta kenties se ajatus pelottaa sinua etkä sen pelon takia uskalla myöntää että haluaisit. Ymmärrän ajatuksesi hedelmättömyydestä, sama asia murehduttaa itseäni.

Vastaa

Ihanaa, että olet havahtunut asiaan kun aikaa vielä on – toivottavasti onnistaa! <3 Toivottavasti ensi vuosi selkeyttää omiakin ajatuksia aiheesta. Upeaa uutta vuotta, toivottavasti se tuo tullessaan onnellisia uutisia! :)

Vastaa

Ihana sinä, kun pohdit tätä rohkeasti ääneen! Tämä oli todella tärkeä postaus ja aihe.

Itselläni oli sun ikäisenä samankaltaisia eipäs/juupas-ajatuksia, ja mitä lähemmäs 40v tuli, sitä varmemmin tiesin haluavani lapsen. Valitettavasti parisuhde kariutui siinä välissä, ja toinenkin, ja vaihtoehdot sitä kautta tuntuivat valuvan käsistäni. Alkoi pelottaa, että jään kokonaan yksin.

Niinpä katsoin kokonaistilannetta uudelleen, punnitsin vaihtoehtoni ja tavoitteeni, ja lähdin sille tielle, joka oli yhä auki. Aloitin keväällä 2016 yksin hedelmöityshoidot, jotka pelottivat ja jännittivät aluksi, mutta Ovumian henkilökunnan ja kaverien tuella etenivät kuukausi kuukaudelta. Etenivät ja kovenivat. Vajaan vuoden päästä olimme jo koeputkihedelmöityksissä, joissa oma hormonitoimintani pysäytettiin vaihdevuosipistoksin ennen kivuliaita munasolun poimimisia jne. Koko prosessin ajan olin kuitenkin tosi positiivin mielin, koska asia eteni ja minulla oli edes _mahdollisuus_ saada kaipaamani lapsi. Käytin rahaa n. 10.000e.

Nyt, vajaa 3v hoitojen aloituksesta kun täytän pian 41v, kainalossa tuhisee tyttö 1v2kk. Olen onneni kukkuloilla, edelleen, ja kokonaisuudessaan elämäni on parempaa kuin koskaan ennen. Olen lähentynyt oman sukuni kanssa. Minulla on meille ihania suunnitelmia tuleville vuosille. Olen laittanut omat raha-asiani kuntoon, ja tein myös 5v urasuunnitelman, jossa pääsin heti harppauksen eteenpäin palattuani osa-aikaiseksi takaisin muutosten keskellä olevalle työpaikallani. Lapsi on terve, kasvaa, syö hyvin ja nukkuu mainiosti, ja jokainen päivä hänen kanssaan on täynnä iloa ja onnea. Olen suorastaan hämmentynyt siitä, miten paljon hyvää hän toi mukanaan. Elämäni suurin riski oli myös elämäni suurin voitto. Se todellakin kannatti.

En valitettavasti osaa enkä uskalla neuvoa sinua tielläsi eteenpäin. Halusin jakaa oman tarinani ja sen onnellisen lopputuloksen, koska onnellisia ”meni hyvin” -kertomuksia ei maailmassa ole liikaa :) Kaikkea hyvää matkallasi! Jos haluat jutella lisää, voin laittaa mailia ❤

Ps. Ei tietenkään elämäni ole täydellistä. On myös öitä, joina emme nuku, päiviä, jolloin tavara tursuaa vaipasta niskaan ja hetkiä, jolloin kaipaan vanhaa. Mutta ymmärtänet, mitä ajan takaa :)

Vastaa

Minä täytin juuri 35 eikä minulla vielä ole lasta. Vaihdoin miestä alkuvuodesta, kun tajusin haluavani lapsia ja toinen ei halunnut. En voinut jäädä. Nykyinen suhde on niin tuore, ettei tähän voi tenavaa vielä pyöräyttää. Toivottavasti pystyn tulemaan raskaaksi sitten vielä, kun on sen aika.

Uskon, että universumi järjestää nämä tällaiset asiat meidän puolesta. Niin minunkin kävi miesten suhteen.

Vastaa

Kiitos paljon kommentistasi ja niin hienoa kuulla, että olet osannut ja uskaltanut tehdä isoja valintoja omaa tulevaisuutta ajatellen! Yleensä hyvänlainen rohkeus kantaa hedelmää, toivottavasti tässäkin tapauksessa sitten kun hetki on oikea <3

Ihanaa uutta vuotta! :)

Vastaa

Itse olen aina ajatellut, etten halua ikinä lapsia, mutta nyt kun täytin 36 ja suunnilleen kaikki kaverini saivat lapsia yhtäaikaa, niin aloin itsekin pohtia asiaa enemmän. Järjellä kun mietin, niin tuntuu että on enemmän niitä syitä, miksi en haluaisi lasta. Pelkään synnytystä niin paljon, että ehdottomasti haluaisin vain sektion ja pelkään että mitä jos sitä ei minulle myönnetäkään. Pelkään kehon muutoksia, pelkään sitä pikkulapsiarkea, joka on aina näyttäytynyt painajaiselta minulle, kun sitä on vierestä seurannut. Pelkään rauhan ja itsenäisyyteni menettämistä, pelkään miten työuralleni käy jne.
Mutta sitten kuitenkin jostain syystä (ehkä tämä ikä) harkitsen asiaa. Ja nyt on myös ensimmäistä kertaa sellainen mies rinnalla, jonka kanssa voisin asiaa harkita. Mutta, hyvinkin mahdollista saattaa olla, ettei lapsen saaminen olisi edes mahdollista. On tämä kyllä naisille vaikeaa!

Vastaa

Kuulostaapa todella tutulle ajatuksesi, ihan samoja asioita olen pohtinut paljon! Todella on paljon helpompi löytää perusteluja, miksei yrittäisi lasta ja sama myös itsellä, ajatus synnytyksestä lähinnä kauhistuttaa – ja ylipäätään raskaana olo kammottaa jo ajatuksenakin. Ymmärrän, että se on luonnollista ja keho sopeutuu, mutta ajatuskin siitä, että jokin kasvaa sisälläni ja pullahtaa kivun saattelemana ulos saa lähinnä aikaan pelkoa ja kauhua. Mutta silti, se jokin pieni hiipinyt ajatus elämää pitkälle eteenpäin katsoessa saa kuitenkin empimään ja harkitsemaan. Ehkä se on tämä ikiä ja sen mukana lähenevien rajoitteiden ymmärtäminen saa pohtimaan asiaa joka kulmalta ja mitä enemmän ajattelee, sitä enemmän myös pyörittää ajatusta, mitäs jos..

Huh, isoja asioita! Toivottavasti löydetään vastaukset <3

Vastaa

Tuo kirottu biologinen kello. Jossain vaiheessa se rupeaa kilkattamaan, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Laittaa meidät naiset miettimään ja mielestäni hyvä niin. Tosin joskus se tikittää niin kovaa, että omia ajatuksia ei kuule. Valitettavasti miehet eivät usein tajua, että biologia asettaa meille tiukat rajoitteet, eikä aikaa loputtomiin ole, kuten miehillä tuntuu olevan.

Itse olen saanut ainokaiseni 26-vuotiaana. Suhde oli alusta alkaen tuhoon tuomittu (menimme naimisiin asti), mutta lapsi oli toivottu. Vaikka suhde oli helvetillisen vaikea ja päättyi pian eroon, olen onnellinen lapsesta. Hän on tärkein osa elämässäni, mutta ei ainoa osa. Olen äiti, mutta en pelkästään äiti.
Yritimme nykyisen puolisoni kanssa myös lasta. Itselläni oli ikää siinä vaiheessa jo 40, eikä lasta meille suotu. Yksi keskenmeno tuli matkalla. Miehelläni ei ole biologisia lapsia, mutta hän on ollut todellinen isä lapselleni. Lapseni biologinen isänsä ei ole ikinä siihen oikein kyennyt.

Tämä on vaikea asia, jota ei voi päättää kukaan muu. Ympäriltä mahdollisesti tulevilta paineilta kannattaa sulkea korvansa ja miettiä mitä itse haluaa (kuten olet selvästi tehnyt). Minusta on kuitenkin upeaa, että äitiys ei ole nykyään ainoa ja ”oikea” tie.

Loppuun vielä on sanottavat, että en ole enkä ole ollut mitenkään lapsirakas. Oma lapsi on tietysti rakas, mutta sen lisäksi pidän hänestä (asia ei ole päivänselvä, vaikka kuka väittäisi mitä). Olen ylpeä hänestä ja ylpeä itsestäni, että olen saanut kasvatettua hänestä omilla aivoillaan ajattelevan ja omilla jaloillaan seisovan nuoren miehen.

Voimia ja tsemppiä ja jaxuhalit ja kaikkea hyvää. Olet ajatuksissa.

Vastaa

Kiitos ihanasta kommentistasi, olipa mukava lukea kokemuksistasi!

No niinpä, voihan nuo biologiset rajoitteet. On ihan ymmärrettävää, etteivät miehet tule ajatelleeksi tiukkoja ikärajoitteita, kun ei niitä itsekään välttämättä tule ajatelleeksi ennen h-hetken lähentymistä. Niin hassua, että kroppa kertoo jo olevansa lisääntymisiän yläpäässä kun oma mieli vasta alkaa ajatella, että nyt teoriassa voisi mieli olla siinä vaiheessa. Ehkä. Tai sitten se on vain aikapaineen sanelemaa epävarmuutta. Lopullisia valintoja on kai aina vaikeaa tehdä.

Ihanaa, että nykyinen puolisosi on osannut ottaa isän roolia, se on varmasti erityisen arvokasta lapselle! Terveitä aikuissuhteita tuskin voi olla lapsen elämässä liikaa :)

Uskon muuten, että itsellä olisi samoin. En koe itseäni lapsirakkaaksi, mutta totta kai jos oma lapsi elämään tulisi, tilanne olisi varmasti eri ja tahtotila luoda tervettä ja tasapainoista pohjaa olisi hyvin syvällä. Mutta aika näyttää mihin tässä lopulta joko päätyy tai ajautuu.

Ihanaa alkanutta vuotta! <3

Vastaa

Todella hyvä kirjoitus. Yritimme puolisoni kanssa lasta puolitoista vuotta ollessani 26-vuotias. En tullut raskaaksi ja lääkäri olisi halunnut aloittaa minulle hormonihoidot, joista kieltäydyin (minun puolella ainakin ongelmaa, miestä ei ole tutkittu). Lopetimme yrittämisen, koska koin sen henkisesti todella raskaaksi. Tuli ihania matkoja, uusi koti ja uusia haasteita työelämässä. Viime kesänä ollessani 33-vuotias olimme muutaman kierron ilman ehkäisyä. Lapsiperhe-elämän kaipuuni oli niin kova, että halusin yrittää taas. Useammasta syystä(suurimpina työelämä ja pitkä lääkekuuri) otimme ehkäisyn taas syksyllä toistaiseksi käyttöön. Katsellaan nyt, yritämmekö vielä jossakin vaiheessa. Hoitoihin en halua, vaikka lähipiirissä niillä on hyviä tuloksia saatukin. Olemme todella tyytyväisiä elämäämme kaksin, mutta toisinaan suuri kaipuu iskee. Olen aina halunnut suuren perheen, kolme tai neljä lasta, mutta nyt yksikin tuntuisi suurimmalta lahjalta, jonka voi saada.

Vastaa

Kiitos koskettavasta kommentistasi! Isoja asioita ja suuria valintoja, ei pelkästään lapsen yrittäminen vaan se, millä tavoin on valmis yrittämään. Toivottavasti toiveesi vielä toteutuu! <3

Vastaa

Kiitos henkilökohtaisesta ja kovin tärkeästä tekstistä!

Olen kohta 32, lapseton nainen ilman puolisoa ja pohdin samoja asioita viikottain. Minulla on ollut tosi hankala äitisuhde, joka vaikuttaa asiaan. Äitini on varastanut minulta, käyttänyt taloudellisesti hyväkseen ja harjoittanut minuun sellaista henkistä väkivaltaa, että mietin millaisen äidin mallin olen itse saanut ja millaisen äidin se minusta tekisi. Kaikki äitiyteen liittyvät asiat herättävät minussa voimakkaita tunteita ja kipua siitä, mitä vaille olen itse jäänyt. Samalla ystävät lähipiirissä saavat lapsia ja perustavat perheitä ja mietin, miten se voi olla joillekin niin yksinkertaista (tai näyttäytyä niin yksinkertaisena).

Äitiys on valytavan iso asia. Se nostaa pintaan kätkettyjäkin tunteita ja mullistaa koko elämän. Omassa tapauksessa mietityttää, mitä kaikkea se voisikaan nostaa esiin. Mietin myös sitä, että kun on elämässään selvinnyt jo niin paljosta, ei haluaisi elämän olevan enää selviytymistä. Tällä hetkellä päätöstä ei tarvitse tehdä, koska ei ole puolisoa ja yksin en halua tai pysty perhettä perustaa. Luulen, että mahdollinen puoliso ja hänen turvansa kertoo paljon siitä, millaiseen ratkaisuun päädyn. Tai sitten vaan odotan, että aika kuluu ja luonto tekee valinnan puolestani.

Voimia asian pohtimiseen Anna-Maria ja kaikkea hyvää vuoteen 2019!

Vastaa

Herkkä ja koskettava kirjoitus tärkeästä aiheesta. Minulla on yksi lapsi, ja olisin halunnut monta. Mies ei halua enempää, ja vaikka itse haluaisin vielä lapsia, pelkään enemmän kuin haluan. Pelkään ettei lapsi olisi terve, että en osaisikaan rakastaa uutta lasta, että en itse kestäisi raskautta tai että mies ei jaksaisi ja lähtisi. Tässä yhdessä lyhyessä elämässä ei voi saada kaikkea, eikä voi onnistua kaikessa.

Olen joka päivä niin kiitollinen lapsestani, ja jatkuvasti myös kerron pikku tytölleni miten onnellinen olen siitä, että juuri hän syntyi meidän perheeseen. Äitiys oli aivan erilaista kuin ajattelin ja pelkästin. Haluaisin tätä enemmän, mutta en uskalla.

Vastaa

Kiitos kaunis kommentistasi! Ymmärrän todella hyvin pelon vaikutuksen. Valintoja tehdessään sitä joutuu tasapainoilemaan niin haaveiden kuin pelkojen, menneiden kokemusten kuin tulevien odotusten kanssa. Ja niin totta, kaikkea ei voi saada, joten tärkeää löytää onni niistä asioista, jotka saa – joten aivan ihanaa kuulla, että elämääsi on kuitenkin siunaantunut yksi lapsi <3

Onnellista uutta vuotta! :)

Vastaa

Uskon että sinusta tulisi hyvä äiti. Lapset vievät aikaa ja vaivaa, etenkin ainakin vauva-aika. Sitten myöhemmin on tarhat, harrastukset, koulut, mahdollinen hoitaja jne. Jokainen perhe on erilainen, eikä yleensä se oman lapsuuden perhe-elämä periydy enää, vaan jokainen on erilainen. Itse olen matkustanut nyt täysiaikaisesti koko ajan, joten ei ole ollut aikaa miettiä vastaavia asioita vaikka kaikilla sisaruksillani on jo lapset. Tosin heillä on aivan eri elämäntilanne: puolisot on löytyneet heti kaksikymppisinä. Itse olen aika valikoiva ja en pysty aivan kehen tahansa luottamaan tuosta noin vaan enää. Jos toinen ei välitä kumppanista/muista ihmisistä, niin välittäisikö se toinen sitten lapsestakaan? näitä asioita olen joskus miettinyt. Ajattelin myös yhdessä vaiheessa että lapset estää matkustelun, mutta ei se mene niin. Olen matkoilla huomannut junissa oikein onnellisia äitejä ja perheitä, jotka matkustavat lapset sylissä. Ei se olekkaan aina niin että täytyisi raahata valtava määrä kaikkia tarvikkeita ja vaunuja mukana. Ainakaan jos ei matkusta vauva-aikana, niin ei tarvitse sellaista rumbaa. Ensin tosiaan kuvittelin että lapset estää matkustelun melkein koska se on niin vaikeaa ja raskasta raahata mukana kaikkia lisätarvikkeita tai vaikka huutavaa lasta joka ei halua mihinkään. Luotettavaa ja hyvää kumppania minulla ei ole, joten aion jatkaa matkustelua. Tosin olen siihen tyytyväinen että matkustan, kun saman ajan voisin olla vaikka onnettomana jossain huonossa suhteessa tai ns. aina vain kotona.

Vastaa

Kiitos kauniista sanoistasi! <3 Itsekin olen panostanut nämä vuodet matkailuun ja maailman näkemiseen, mutta huomannut saman, eivät lapset ole este reissaamiselle, kyse on valinnoista ja asenteesta! Toki rahallisesti varmasti prioriteetit muuttuvat ja niin saakin, eikä yhtä tiuha matkailu onnistu, mutta sen jälkeen kaikki on mahdollista. Omat vanhempani ovat reissanneet kanssani paljon ollessani pieni, ja olen todennäköisesti ollut aikaisemmin lentokoneessa kuin junassa synnyttyäni. :)

Ihanaa ja ennen kaikkea uusien matkojen täytteistä uutta vuotta!

Vastaa

Kiitos siitä, että puhut tärkeästä aiheesta. Toivon todella, että löydät itsellesi oikeat ratkaisut ja vastaukset lähitulevaisuudessa.

Teksti ja kommentit herättivät paljon ajatuksia ja halusin jakaa myös muutamia omia äitiyteen liittyviä huomioitani. Itselläni ei koskaan ollut vauvakuumetta, mutta kuitenkin etäinen ajatus siitä, että oma perhe olisi mukava. Asiaan liittyi osaltani paljon epävarmoja tunteita ja ajatuksia, mutta 30 vuotispäivän lähestyessä ja ikääntymisen realisoituessa (+miehen kannustuksesta) päätin antaa lapselle mahdollisuuden avioliitossani ja raskauduinkin samantien. Tyttäremme on nyt 2-vuotias ja odotan tällä hetkellä toista lastamme, joka syntyy ensi kesänä. Äitiyteen liittyi monenlaisia odotuksia, mutta koskaan en osannut odottaa sitä miten paljon lapsi tuo mukanaan rakkautta ja merkityksellisyyden tunnetta elämään. Tuntuu, että elämäni oli ennen lasta pitkälti ”sitten kun”- ajatusten varassa, jatkuvasti jotain muutosta toivoen tai etsien. Sen yön jälkeen kun tyttäremme syntyi, elämäni on ollut juuri tässä ja nyt, koska kaikki mikä on tärkeää on tässä hetkessä ja siinä, että tarjoan lapselleni hyvät edellytykset elämään. On myös vaikea kuvailla miltä tuntuu täysin ehdoton, kaiken hyväksyvä rakkaus, jota tuntee lastaan kohtaan. Se on niin erilaista kuin romanttinen rakkaus. Parisuhteemme on lapsen myötä syventynyt ja vanhempina olemme hyvä tiimi. Minulle on myös ollut tärkeää olla muutakin kuin äiti ja vauvavuotena symbioosi lapsen kanssa tuntui toki välillä raskaaltakin, kun on tottunut itsenäiseen elämään, mutta vuosi kuluu nopeasti ja pian huomaa, että elämä on vielä täydempää kun siihen tulee lisäksi äitiys. Ja ei, lapsiperhe-elämän ja työelämän yhteensovittaminen ei ole aina helppoa, mutta helppo elämä ei välttämättä tarkoita samaa kuin merkityksellinen tai onnellinen elämä. Ehkä näillä ajatuksillani halusin lähinnä rohkaista siihen, että jos on toive lapsesta, niin kannustan sen unelman tavoitteluun. Uskoisin, että sitä päätöstä harva katuu. Omalla kohdallani haparoivat haaveet muuttuivat onnellisemmaksi arjeksi kuin mistä uskalsin unelmoida.

Vastaa

Hienoa kun avasit ajatuksiasi isosta aiheesta. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 11 vuotta, menimme kolme vuotta sitten naimisiin. Vielä silloinkin sanoin miehelleni etten halua lapsia. Mieheni on ollut pitkään halunnut lapsia, mutta on antanut minulle aikaa, josta olen kiitollinen. Minulla on myös ollut kehitysvammainen veli, joka toi itselle pelkoa raskaaksi tulemiseen. Voin sanoa suoraan ettei minusta olisi sellaiseen.

Viime vuonna 30 raja hipoi ja yhtäkkiä koinkin olevani valmis tulemaan äidiksi. Olemme menneet monta vuotta varmoilla päivillä ja ovulaatiopäivän kohdilla sanoin miehelleni että kokeillaanko. Tulin ensimmäisestä yrityksestä raskaaksi. Husissa järjestettiin koko raskauden ajan seuranta veljeni kehitysvamman vuoksi, meille oli tulossa ultrien mukaan terve poika. Kyllähän sitä silti jännitti.

Kolme kuukautta sitten minusta tuli äiti. Se on upeinta mitä elämässäni on tapahtanut, vaikka en aikaisemmin olisi osannut ajatella niin. Pieni terve poika saa hymyn huulilleni joka päivä ja pakahduttaa minut onnesta.

Olen edelleen myös rakastettu vaimo ja minä itse, näille tosin täytyy järjestää erikseen aikaa eikä elämä ole enää niin spontaania. Toisen tarpeet tulevat ensin. Aioin silti pitää kiinni urastani, jonka olen ehtinyt luomaan ja elämäni nautinnoista, kuten matkustelusta. Kaikki tapahtuu vaan jatkossa niin että meitä on kolme.

Raskaus muutti kehoani ja kasvatti minua henkisesti, synnytys muutti ajatuksiani elämästä. Pelkäsin myös muutoksia, mutta olen hämmästynyt siitä miten keho on palautunut ja miten joustava mieli on; olen kokenut koko tunneskaalan rajusta kivusta euforiseen onneen. On upeaa olla nainen. Niin ja äiti.

Vastaa

Kiitos rohkeasta ja henkilökohtaisesta postauksesta! Tästä asiasta saisi enemmänkin keskustella ääneen. Itse olin kutakuinkin ikäisesi kun biologinen kello alkoi kilkattamaan. Koin pitkään epämääräistä ahdistusta, heräilin aina samaan aikaan aamuyöstä, kunnes tajusin mistä ahdistu johtui. Halusin lapsen, mutta sen hetkiset elämäni puitteet eivät olleet viemässä minua kohti tätä unelmaani.

Olin siihen saakka ollut aina jotenkin sellaisissa parisuhteissa, missä lapsen hankinta ei ollut agendalla – kuitenkin itse olen aina tiennyt että lapsia haluaisin. Ehkäpä tärkein neuvo mitä itselleni nyt voisin antaa, on se että kannattaa selvittää mitä itse haluaa ja sitten valikoida kumppaninsa sen mukaan. Minä kulutin liikaa aikaa sellaisissa suhteissa, joissa en ollut täysin tyytyväinen mutta jotenkin epämääräisesti ajattelin, että kyllä asiat pikkuhiljaa loksahtelee paikalleen.

Biologinen kello pisti sitten minun tapauksessani loksauttelemaan asiat itse paikalleen. Yhtäkkiä kaikki oli jotenkin kirkkaan selvää, tiesin täsmälleen mitä halusin ja pistin tuulemaan. Nyt olen kenties ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisessa parisuhteessa, josta olen koko elämäni haaveillut ja jossa voin nähdä itseni harmaahapsisena mummonakin. Rakastamme ja kunnioitamme toinen toisiamme, tahdomme elämältä samoja asioita, olemme toistemme parhaat ystävät ja sielunkumppanit – ja mikä parasta meillä on tuo maailman suloisin pieni poika, jota ennen en voinut tietää miten syvästi tuollaista pientä palleroa voikaan rakastaa <3

Haluaisimme vielä toisenkin lapsen, mutta viimeiset yrityksemme ovat päätyneet keskenmenoon. Olen nyt 44 ja lääkäri suositteli meille keinohedelmöitystä, keskenmenot kun alkavat olla tyypillisiä tässä iässä vaikka raskaaksi luomuna onnistuisikin tulemaan.

Aiheeseen liittyen, on vielä pakko lisätä että oma juttunsa on sitten ihmiset, jotka ottavat asiakseen taivastella toisten lapsienhankintaa –heitä en vain voi ymmärtää. Minulta asiaa alettiin tivaamaan kutakuinkin täytettyäni 30-vuotta. Useimmiten kyselijöinä ovat olleet sellaiset henkilöt, jotka eivät edes ole siinä mielessä läheisiä, että heidän kanssa muutenkaan asiasta keskustelisin. Etenkin tuolloin biologisen kellon tikitysvaiheessa, kokiessani muutenkin asiasta ahdistusta tuntui ihan käsittämättömältä ihmisten suorasukaiset utelut aiheesta. Sivusta olen myös nähnyt, kuinka vuosikausia lasta yrittäneeltä pariskunnalta on tivailtu että milloinkas sitä jälkikasvua on ajateltu tehdä, kun ei sitä kannata lykätä liian pitkälle. Monelle juuri ajatuksena tuntuu olevan se, että pitää päästä sanomaan että ei kannata lykätä asioita liian pitkälle, ihan kuin sitä jokainen ei itse tajuaisi ja ihan kuin asiat olisivat aina vain siitä kiinni. Siksipä utelut lasten saamisesta viisainta jättää väliin puolituttujen ja tuntemattomien kanssa sillä ikinä ei voi tietää miten arkaan paikkaan sitä voi ajattelemattomuuttaan tulla sohaisseeksi.

Vastaa

Todella tärkeä aihe! Olen 37v ja en edes parisuhteessa. Olen aina ajatellut että en halua lapsia. Pelkään synnytystä hulluna ja raskaus ei houkuta yhtään. Ainakin sektio pitäisi saada halutessaan. Erinäisten terveysongelmien takia en haluaisi geenejäni eteenpäin ja miehistäkin on reilusti huonoja kokemuksia. Eli en ole edes käynyt pitkiin aikoihin treffeillä.. Viimeiset 5v on usein joku kysellyt lapsista ja sekös ahdistaa entisestään.. Esim. edellisessä työpaikassa ainakin 5 eri ihmistä kyseli tästä vaikka en tällaisia asioita itse millään tavalla ottanut esille. Kyllä se nyt on mielestäni aika tungettelevaa jos yhtäkkiä joku kysyy avokonttorissa milloin olen ajatellut jäädä äitiyslomalle! Kyllä vähän herne meni nenään.. Koin oloni todella ahdistuneeksi tuossa työpaikassa jatkuvien uteluiden takia. Ja nykyinen työni taas on niin hektistä että en voisi kuvitellakaan olevani raskaana ja huonovointinen ja tekeväni 110% lasissa duunia 8h. Niinpä päätin että jään 3kk päästä opintovapaalle niin ehkä asiat selkiintyy. Mutta tosiaan ärsyttää tuo naisten panostaminen ja syyllistäminen yhteiskunnassa. Tekisi kyselijöille mieli sanoa että luuletko oikeesti että en tiedä miten lisäännytään. Enköhän olisi sen jo tehnyt jos olisin kovasti halunnut.. Ja etenkin tämä aikaraja, toivoisin että ehtisi miettiä asiaa ainakin 45v asti.

Vastaa

Todella tärkeä aihe! Olen 37v ja en edes parisuhteessa. Olen aina ajatellut että en halua lapsia. Pelkään synnytystä hulluna ja raskaus ei houkuta yhtään. Ainakin sektio pitäisi saada halutessaan. Erinäisten terveysongelmien takia en haluaisi geenejäni eteenpäin ja miehistäkin on reilusti huonoja kokemuksia. Eli en ole edes käynyt pitkiin aikoihin treffeillä.. Viimeiset 5v on usein joku kysellyt lapsista ja sekös ahdistaa entisestään.. Esim. edellisessä työpaikassa ainakin 5 eri ihmistä kyseli tästä vaikka en tällaisia asioita itse millään tavalla ottanut esille. Kyllä se nyt on mielestäni aika tungettelevaa jos yhtäkkiä joku kysyy avokonttorissa milloin olen ajatellut jäädä äitiyslomalle! Kyllä vähän herne meni nenään.. Koin oloni todella ahdistuneeksi tuossa työpaikassa jatkuvien uteluiden takia. Ja nykyinen työni taas on niin hektistä että en voisi kuvitellakaan olevani raskaana ja huonovointinen ja tekeväni 110% lasissa duunia 8h. Niinpä päätin että jään 3kk päästä opintovapaalle niin ehkä asiat selkiintyy. Mutta tosiaan ärsyttää tuo naisten panostaminen ja syyllistäminen yhteiskunnassa. Tekisi kyselijöille mieli sanoa että luuletko oikeesti että en tiedä miten lisäännytään. Enköhän olisi sen jo tehnyt jos olisin kovasti halunnut.. Ja etenkin tämä aikaraja, toivoisin että ehtisi miettiä asiaa ainakin 45v asti.

Vastaa

Kiitos tosi mielenkiintoisesta tekstistä! Aihe on tosiaan suuri, ja tunnistan kuvailemasi tunteen siitä, että kello tikittää, vaikka haluaisi pysäyttää ajan. Erityisesti syntymäpäivien aikaan tuo tunne oli ihan kamala. Itselläni on nyt kaksi lasta ja lapsiluku täynnä, joten sinänsä aihe ei enää ole ajankohtainen.

Halusin kuitenkin kommentoida, että minusta pohdinnoistasi näkyy jotenkin, että haluaisit lapsen, mutta et välttämättä nykyiseen parisuhteeseen. Saatan olla väärässäkin, koska eihän pelkän tekstin perusteella voi toista tuntea, mutta tuollaiset fiilikset minulle jäi. Se, että mietit, jäätkö mahdollisesti raskaustilanteessa yksin, kertoo minusta jo aika paljon. Toivottavasti tuleva vuosi tuo selvyyttä asiaan!

Vastaa

Kiitos kommentistasi ja ajatuksistasi! <3 Aika todella menee hurjaa vauhtia ja välillä (tai aika useinkin) tuntuu, ettei ole yhtään valmis siihen vauhtiin vaan haluaisi venyttää aikaa ja elämää. Mutta ei auta. Lohtua tuo, ettei ajan vauhdissa ole yksin vaan kaikki muutkin juoksevat samaa vauhtia :)

Ymmärrän hyvin, että näyttäytyy noin ulospäin! Itse taas ajattelen, että tässä kumppanissa olisi pitkään aikaan eniten elementtejä vanhemmuuteen, jopa aitoa halua (mutta en vain ole varma, kulkeeko aikamme samassa ja ehkä enemmän pelkään sitä, että jos itse en haluakaan lasta, onko epäreilua olla tässä suhteessa). Raskaustilanteessa yksinjäämisen pelko ei liity sinällään tähän suhteeseen, se on kummitellut aina hylätyksi tulemisen pelkona vaikeana hetkenä, esimerkiksi sairauden edessä, ja olen paljon joutunut työstämään pelkoa. On ihan suoraa, että se se kumpuaa kotona, äitini on tullut hyvälyksi pahasti molemmissa tilanteissa, sekä vakavan sairauden että äidiksi tulemisen kynnyksellä ja sairaan lapsen saatuaan. Huomaan, että sen raastavuuden nähtyä läheltä, huomaan olevani tahattoman kyyninen suhteen kestävyyttä vaikeissa tilanteissa kohtaan (mutta myös äärettömän tarkka siihen yhtään viittaavien ominaisuuksien suhteen, en siis voi lehteä ihan millaiseen suhteeseen vain vaan rakennan hitaasti ja varmasti) ja huomaan vaikeaksi uskoa ajatusta, että toinen (kuka tahansa) haluaisi ja rakastaisi täysillä itseä niissä tilanteissa. Tiedän, että se on tyhmää ja muutama läheltä nähty surullinen tapaus ei määritä kaikkea, mutta en silti voi kieltää, ettenkö kantaisi jälkeä niistä. Siksi pohdin myös, kuinka paljon kaikki se on saanut ajattelemaan, etten halua lapsia, vaikka oikeasti pelkäänkin vain, etten kelpaisi enää tosipaikan tunnen. Isoja kysymyksiä, joiden parissa olen viettänyt (ja tulen vielä viettämään) paljon aikaa :)

Ihania vuoden viimeisiä hetkiä ja lempeää alkavaa vuotta! :)

Vastaa

Todella kiinnostavaa ja kypsää pohdintaa! Huomasin, että suurin osa kommenteista on tullut äideiltä, joten ajattelin kirjoittaa lapsettoman näkökulmasta. Olen itse väkivaltaisesta alkoholistiperheestä eikä minulla ole oikein käsitystä normaalista perhe-elämästä. Varmaan osittain tästä syystä minulle on aina ollut selvää, etten halua lapsia. Onnekseni aviomieheni on samoilla linjoilla. Matkustelemme paljon ja touhuamme kaikenlaista yhdessä ja erikseen, ja minusta tuntuu siltä, että olemme ihan poikkeuksellisen onnellisia ja tyytyväisiä elämäämme! Työssäni asiakaspalvelussa joudun jonkin verran komentamaan lapsia ja en kyllä mitenkään jaksaisi, jos sama meteli jatkuisi vielä illalla kotona. Sukulaisethan eivät tätä elämäntapaa käsitä mitenkään, ja kyselevät että kenen luulen pitävän minusta huolta vanhana (eiköhän jokainen päädy erilaisiin palveluasuntoihin oli lapsia tai ei) ja miltä tuntuu, kun ei kukaan käy haudallani (äärimmäisen relevantti kysymys!). Joten ei ole mikään katastrofi vaikka perhe ei kasvaisikaan, silloin elämässä on kaikenlaista muuta sisältöä.

Vastaa

Kiitos paljon kommentistasi, ja todellakin ihana kuulla myös toisenlaisista valinnoista! Ymmärrän hyvin taustasi vaikutusta, itse koen vähän samoin, oma kasvuympäristö on ollut niin vinksallaan, ettei sellaista luotettavaa ja eheää perheen mallia ole päässyt mieleen kehittymään. Siksi(kin) lapseton elämä vetää voimakkaasti puoleensa, ja uskon hyvin, että voisin olla erittäin onnellinen juurikin kuvailemassasi tilanteessa.

Itseä huvittaa aina nuo viittaukset vanhuuteen, lapset kun eivät ole mikään tae siitä, että vanhuus olisi jollain tapaa sosiaalisempi tai parempi. Palvelutalot ovat täynnä ikääntyviä, joiden lapset eivät käy tai asuvat liian kaukana päästäkseen paikalle, toisaalta taas viimeisten vuosien verkoston voi rakentaa muullakin kuin biologisilla lapsilla (esimerkiksi ystävyyssuhteilla ja muunlaisella tukiverkostolla). Ja toisaalta, kyyninen puoli minusta toteaa, että lopulta kuitenkin olemme tavallaan yksin, ei toisten ihmisten varaan voi tulevaisuuttaan rakentaa.

Ihanaa uutta vuotta sinulle! <3

Vastaa

Minä olen jo 40-v. Minäkin heräsin siinä 35-vuotiaana miettimään uudelleen lapsia, ajateltuani aina, etten halua koskaan lapsia. Minut herätti se, että tapasin avomieheni. Keskustelimme siitä suhteemme alussa, että jos hän haluaisi lapsia, miettisin asiaa kyllä ja voisin lasta yrittääkin hänen vuokseen. Tai en tietenkään pelkästään hänen vuokseen, mutta hänen toiveillaan olisi ollut merkitystä. Mutta hänkään ei ollut lasta halunnut, eikä halunnut silloinkaan. Joten tässä sitä ollaan, juuri uutta ehkäisykapselia laittamassa, eli 3 vuotta ehkäisyä luvassa. Mieheni toki voisi lapsia saada, hän on vielä nuorempikin kuin minä, mutta itse koen, että kun tuo kapseli 43-vuotiaana lakkaa toimimasta, on kyllä jo myöhäistä ja päätös on pitävä. Meidän suhteemme eteni jo alussa vahvaan sitoutumiseen, joten oli helppoa jo silloin jutella lasten hankkimisestakin. Oma lapsuuteni on ollut ihan hyvä, mutta vinksallaan sillä tavalla kuitenkin, etten todellakaan halua lasta, joka joutuisi minun takiani kärsimään, kuten itse kärsin vanhempieni vuoksi. Miehelläni on omat taakkansa myös, hänen keskittymishäiriötään lääkittiin lapsena todella vahvasti ja hän kokee, ettei haluaisi jälkikasvunsa perivän hänen ongelmiaan, lukihäiriötä ja keskittymishäiriötä. Me siis olemme tietoisesti ja itse valinneet lapsettomuutemme.

Ilahduta kommentilla!

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.