Joko olette tutustuneet ihanaan uuteen Radio Helsingin alta löytyvään podcastiin; Elsan ja Anikon kuplaan?

Ensimmäisen jakson teemana on ystävystyminen aikuisena ja aloitusjakson kuunneltuani eksyin puolihuomaamatta kirjoittamaan tätä, sen enempää punaista lankaa etukäteen miettimättä.

Ystävyys on teema, jonka kanssa olen jollain tapaa kipuillut läpi elämäni. Vaikka olen oppinut vuosien saatossa sosiaalisemmaksi, läsnä on silti tasapainoilu oman introverttiuden, mutta kuitenkin inhimillisen sosiaalisen kohtaamisen tarpeen kanssa.

Jonkinlainen dilemma on, etten oikein tietoisesti osaa tutustua uusiin ihmisiin enkä edes varsinaisesti koe siihen vetoa, mutta monina hetkinä kuitenkin kaipaisin seuraa erilaisten aktiviteettien pariin. En oikein osaa (tai välttämättä edes kyseisessä hetkessä koe tärkeäksi) lähestyä ihmisiä, ja ylipäätään loppujen lopuksi aidosti tunnen olevani kotonani melko harvan seurassa. Vierastan pinnallisia ohikiitäviä tilanteita, ne tuntuvat helposti jollain tapaa teennäisiltä ja mitään antamattomilta. Ihmisistä innostun yleensä vasta kun tunnen heidät ja ilmeinen ongelma onkin, että siihen kohtaan on mahdoton päästä ilman tutustumisvaihetta.

Näin yli kolmekymppisenä lisähaasteensa tuo, että mainittava osa ikätovereista ja erityisesti nykyisestä ystäväpiiristä elää hyvinkin erityyppistä elämää. Erilaiset elämäntilanteet ovat toki rikkaus, antavat perspektiiviä omaankin olemiseen. Haasteeksi erilainen elämänvaihe muodostuu siinä kohtaa kun olemassa oleva piiri on pieni ja yhteisten ajanviettomahdollisuuksien rytmit eivät kohtaa. Ne ovatkin hetkiä, jolloin tahaton seuran puute kolahtaa.

On ihana valita itse yksin oleminen ja viihdyn pitkiäkin aikoja omassa seurassani, janoan ja tarvitsen sitä säännöllisesti, mutta seuran kaipuussa puute osuu ja saattaa jopa satuttaa. Valittu yksinäisyys on hyvästä, tahaton ei. Ärsyttävä pieni ero, joka voi tuntua yllättävän isosti. Myönnän viimeisen kahden vuoden aikana viettäneeni monta tahatonta yksinäistä hetkeä, mutta toisaalta, onnekseni olen saanut jakaa tuona aikana myös poikkeuksellisen hyviä hetkiä seurassa.

Ystävystyminen

En ole se helpoin ystävystyttävä, mutta koen olevani helppo ystävä. Se tarkoittaa sitä, että ensitutustuminen voi olla (ja palautteesta päätelleen onkin) vaikeaa ja moni kuvio kariutuukin nihkeään alkuun sekä vääriin mielikuviin. Pidän alussa tahattomasti pientä etäisyyttä ja sytyn hitaasti, mutta kun päästään askel syvemmälle ja saavutetaan tietty luottamuksen taso, olen avoin, mutkaton, puhelias, huomioiva ja lojaali. Toisinaan ehkä jopa ihan hauska, tai ainakin leikkisä, pienen vähän vinksahtaneen koiranpennun tavoin.

Tiedostan hyvin, että vaikka olen uusille ihmisille ystävällinen ja pyrin olemaan läsnä itselle haastavissakin tilanteissa, niin todellisen kiinnostuksen herääminen vaatii aikaa – usein jopa siltä toisen osapuolen aloitteen tekemistä ja hieman aktiivisempaa otetta alussa.

Ensivaikutelmista

Olen säännönmukaisesti kuullut, miten ensivaikutelma itsestä on toinen kuin mitä lopulta olen. Se on hyvä tiedostaa, mutta toisaalta tiedostaminen saattaa myös lisätä jännitystä uusiin tilanteisiin.

Juuri pari viikkoa sitten olin uudessa porukassa illanvietossa. Se oli aivan ihanaa. Olin todella otettu, että olin tullut kutsutuksi mukaan ja nautin. Jälkeenpäin sain kysymyksen, että mahdoinkohan viihtyä kun olin niin itsekseni ja hiljaa. Kuulosti kumman tutulta. Onneksi asiaa kysyttiin ja sain korjattua virheoletuksen. Harmillista on, että kaikkien kanssa ei tule tilaisuutta korjata harhakäsitystä ja se jää elämään.

Introverttius minussa puskee uusissa sosiaalisissa tilanteissa vahvana läpi. Nautin olla mukana ja olen käsittämättömän otettu siitä kun joku ehdottaa yhdessä tekemistä tai kutsuu ihan vain mukaan illanviettoon, mutta menee oma aikansa ennen kuin otan seurassa aktiivista roolia.

Tarkkailen tilannetta ja ihmisiä ensin mieluummin rauhassa. Olen läsnä, vaikken äänessä. Siten myös parhaiten isommassa seurassa viihdyn, kun saan tulla mukaan ikään kuin hitaasti omalla tavallani. Valitettavasti se saa herkästi aikaan oletuksen, etten ihan viihdy. Vaikka oikeastaan jos niin olisi, lähtisin nopeasti. En jaksa vapaaehtoisia sosiaalisia tilanteita, joiden en koe antavan. Siksi jääminen ja oleminen on aina omalla kohdalla osoitus viihtymisestä. Tosin melkein mahdotonta sellaista on uuden ihmisen tietää, etenkään jos ei satu jakamaan tällaista sosiaalisen rajoittuneisuuden taipumusta.

Yritän toki etukäteen kertoa aina mahdollisuuksien mukaan, että  isompaan seuraan joutuessa saatan vaikuttaa varautuneelta ja varovaiselta, vaikka ne ovat juuri niitä tilanteita, joista itsellä alkaa tutustuminen. Poimin mieleen seurassa itseä kiinnostavia ihmisiä, joiden liki ehkä jossain vaiheessa tai joku toinen kerta hakeudun. Jään ikään kuin salaa ajattelemaan, että olisipa kiva nähdä tuota toiste, tietää lisää. Saatan tehdä varovaisen eleen lähemmäksi, mutta en oikein osaa tarjota itseäni tai ehdottaa, että pääsisinkö mukaan tai nähtäisiinkö toiste.

Tiedostan sen olevan osin epäreilua muita kohtaan ja siinä piilee haaste. En halua kokea, että täytyisi olla jotain muuta kuin on, että olisi pakko esittää alussa sosiaalista tullakseen otetuksi mukaan. Toisaalta, en kuitenkaan haluaisi ihmisten tulkitsevan väärin ja olettavan, etten pitäisi heistä, sillä kaikesta alkuhiljaisuudesta huolimatta on kiva olla mukana.

Aikuisiän ystävät

Elämässäni on ihania ihmisiä, mutta juurikin erilaisten elämäntilanteiden ja ihan vain asumisetäisyyksien tuomien haasteiden myötä huomaan toisinaan kaipaavani sitä, että olisi myös kavereita, joista löytää seuraa kulttuurielämysten pariin tai rentoon viikonloppupäivän tai -illan viettoon. Ylipäätään niihin hiljaisempiin ajankohtiin, iltoihin ja viikonloppuihin.

Toisaalta jos vertaan tilannetta vaikka kymmenen vuoden takaiseen, on ystävätilanne nyt huikeasti eri. Elämässäni sentään on upeita tyyppejä, ja kukin saa olla oma itsensä ja omanlaisensa persoona. Olen äärimmäisen onnellinen ja otettu siitä, että lopulta elämääni on putkahtanut niin monta tyyppiä, jotka näkevät minussa jotain. Kuten vaikka Elsa (ja te muut ihanat elämäni ihmiset), joka ei antanut ensifiiliksen estää tutustumista.

Ehkä koulukiusaustausta tekee sen, että en oikein osaa pitää itsestään selvänä, että joku pitäisi minusta tai tahtoisi viettää aikaa kanssani. Edelleen helposti ikään kuin sanattomasti pyytelen anteeksi olemassa oloani ja jopa hämmästyn jos joku näyttää viihtyvän seurassani. Siihen peilaten epäilen, ettei monikaan hahmota, miten iso merkitys niin pienillä asioilla, kuin vaikka mukaan kutsumisella voi olla. Kun on jäänyt niin monta kertaa joukon ulkopuolelle, tuntuu häkellyttävän ihanalta kokea tulleensa huomatuksi ja huomioiduksi.

Suurimman osan läheisistäni kanssa tutustumisessa on taidettu edetä melko hitaasti, mutta toisaalta sitä myötä ystävyys on jalostunut eri elämänvaiheita kestäväksi – tai ainakin haluaisin ajatella niin. Ymmärrän toki, että jotkut ihmiset käyvät kääntymässä matkan varrella ja suuren osan kanssa ei edes kemiat tai arvot kolahda niin, että voisi kehittyä mitään syvempää. Elämäntilanteesta myös aina riippuu, kuka on milloinkin läheisempi.

Koska aito tutustuminen uusiin ihmisiin ei itselle ole jokapäiväistä, toivoisin, että luodut suhteet olisivat edes jollain tasolla säilyviä. Ainakin omalta osaltani aion pyrkiä siihen, vaalimaan jo rakennettua. Niin, ja toki salaa toivon, että elämä toisi vastaan mahdollisuuksia kohdata uusia ihmisiä, joista ehkä voisi tulla kavereita tai kenties jopa ystäviä.

Jos olen viimeisen kymmenen vuoden aikana oppinut sosiaalisemmaksi, ehkä tulevan kymmenen aikana voisin oppia tutustumaan ja tekemään aloitteita uusiin potentiaalisiin kaverisuhteisiin.

Nämä kuvat on muuten vuoden takaa. Vähänkö aika menee vauhdilla. Ja vähänkö mun hiukset oli tuolloin vaaleammat kuin nyt.

Katso myös nämä

13 comments

Vastaa

Löysin aivan täysin itseni tekstistä. Olen hieman ujo tekemään itse aloitetta, mutta olen supersosiaalinen ja keskustelutaitoinen, kun joku tulee minulle juttelemaan. Aikuisiällä on ollut todella vaikea ystävystyä ja mietinkin usein, että mikä minussa on vikana ja miksi en kelpaa muille. Minulla ei ole koskaan ollut sellaista tosiystävää, sydänystävää, jonka kanssa voisi jakaa mitä vaan. Ihmiset eivät ehkä ole kokeneet samaa taajuutta kanssani tai eivät ole jaksaneet odottaa, että päästän oman sosiaalisen itseni valloilleen.

Vastaa

Oi, kohtalotoveri! Kuulostaa niin tutulta tuo, että on ujo tekemään aloitetta ja ulospäin hiljaiselta vaikuttava, mutta kun joku tulee juttelemaan, osoittaa kiinnostusta ja ylipäätään tutustuu, onkin puhelias. Se on kontrasti, jota olen aika monesti kuullut jonkun hämmästelleen – joko vaihtoehtoisesti hämmästyy siitä, että olenkin puhelias kun päästään kahden ja löydetään rytmi, tai vaihtoehtoisesti jos on ollut aktiivinen seuralainen, olen saattanut heti olla puhelias eikä toinen meinaa uskoa (ennen kuin näkee), että voinkin olla tosi ujo ja hiljainen!

Kiitos ihanasta kommentistasi!! <3

Vastaa

Hyvä teksti, kiitos. Meitsi on hyvin samanlainen, ala-asteen alussa olin rempseämpi ja nauravaisempi mutta koulukiusaus hiljensi. Minusta tuli ujo ja varautunut, olen aikuisiällä oppinut pitämään sitä myönteisenä asiana ja elämään persoonani kanssa käsi kädessä haastaen itseäni sosiaalisilla tilanteilla aika-ajoin.

Vastaa

Kiitos tuhannesti kommentistasi ja omien kokemusten jakamisesta! Voihan, niin tiedän kiusaamisen vaikutukset, mutta ihan mahtavaa, että olet päätynyt rohkeasti haastamaan itseäsi. Sama on itselläkin, pakko välllä astua omien mukavuusalueiden ulkopuolelle, että rohkeus kasvaa ja ylipäätään kehittyy. Ihanaa syksyä! <3

Vastaa

Ihanaa marraskuuta Anna-Maria:)

Vastaa

Kiitos samoin! :)

Vastaa

Harmi kun luin tämän vasta nyt, olisin muuten jutellut sinulle tänään aiheesta.
Kirjoitin vähän samaan suuntaan muutama viikko sitten. Ensivaikutelma on ollut monesti väärä, nyt iän (ja lasten, niiden kanssa on pakko puhua kaikille!) myötä asia on vähän keikahtanut. Pölötän niitä näitä, mutta silti olen monesti aika yksinäinen, eli on vaikeaa päästä ihmisiä lähelle (tai pitää heitä siinä).

http://optimismiajaenergiaa.bellablogit.fi/2017/10/12/ylpea-tytto/

Halaus sinne! <3

Vastaa

On hyvä rivien pointti, että sosiaaliselta ulospäin vaikuttavan ihmisen ei välttämättä ole sen helpompi tutustua syvemmin toiseen ihmiseen vaikka se näennäsesti saattaisi siltä näyttää :) Kiitos tuhannesti kommentistasi <3 Täytyykin käydä lukemassa postauksesi!

Vastaa

Kiitos tästä postauksesta! :) Itse olen myös samanlainen, viihdyn paljon paremmin pienemmässä kuin isossa porukassa. Tarvitsen aikaa yksinäni ja väsyn, jos en saa välillä olla itsekseni. Olen ennemmin tarkkailija ja kuuntelija kuin porukan kovaäänisin höpöttäjä. Kahden tai pienen porukan kesken saatan kuitenkin olla välillä myös höpöttäjä. Joskus toivoin olevani sosiaalisempi, mutta nyt olen tyytyväinen itseeni ja minulle riittää mielummin muutama hyvä ystävä kuin laaja joukko kavereita.

Vastaa

Kiitos kommentistasi ja kuulostaapa tutulta! Sanasi olisi voinut olla omasta suustani :) Itsellä myös tyypilliseen introvertin tapaan juuri noin, että omaa tilaa tarvitsee ikään kuin lataantuakseen. Seura helposti syö energiaa ja sen jälkeen tarvitsee aina omaa tilaa sekä aikaa. Siitä huolimatta kun löydän sen ns. oman seurani, olen puhelias ja jopa hetkellisesti sosiaalinen. Ja ehdottomasti sama juttu, mieluummin muutama hyvä ystävä kuin joukko tuttuja!

Vastaa

Ihana teksti!
Samaistuin kirjoitukseen hyvin paljon. Itselläni sosiaalisuuden tarve on noussut huomattavasti iän myötä. Aikaisemmin koin olevani aivan ok yksin, tai vain muutaman kaverin kanssa. Nyt tunnen usein yksinäisyyttä, vaikka olenkin onnistunut tekemään muutamia uusia tuttavuuksia. Yksinäisyys tuntuu nyt vahvemmalta, varsinkin Helsinkiin muuton jälkeen kun näkee ympärillä paljon ihmisiä. Itse kuitenkin kokee olevansa yksin kaikkien keskellä.
Aikuisena ystävystyminen tuntuu todella vaikealta koulujen jälkeen. Työkiireiden ja normaalin arjen yhteydessä on vaikeaa tavata uusia ihmisiä ystävystymisen merkeissä. Eri aktiviteeteissa tavatut tutut jää helposti vain kyseisen toiminnan ympärille ja oikeita, syvempiä ystävyyssuhteita on vaikea kehittää vanhempana. Varsinkin toisten miesten kanssa ystävystyminen on vaikeaa, kun syvällisempiä asioita on vaikea ottaa puheeksi nopeasti. Nämä suhteet jäävät usein pinnalliselle kaveri -tasolle, joka ei oikein paikkaa yksinäisyyden tunnetta.

Pikkuhiljaa tilanne on kuitenkin alkanut parantua ja täytyy vain pakottaa itsensä useammin eri tilanteisiin joissa on mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin, vaikka se ei olisikaan juuri sillä hetkellä se asia, jota haluaisi tehdä.

Vastaa

Oi, kiitos kommentistasi! Ja niin tutulta kuulostaa tuo, että sosiaalisuuden tarve on jollain tapaa noussut iän myötä. On jollain tapaa huvittavaa, että vaikka kymmenen vuotta sitten sosiaalinen piirini oli olematon, mutta en samoin kipuillut asian kanssa, nyt elämässäni kuitenkin on ihania ihmisiä, mutta silti tunnen melko useinkin yksinäisyyttä. Toisaalta vaikka tiedän elämässäni olevan ihmisiä, kohtaa heidän kanssaan aika harvoin ajanviettomahdollisuudet (joko he ovat muuttaneet selvästi kauemmaksi tai perhearki vaikuttaa radikaalisti ajankäyttömahdollisuuksiin sekä haluihin), joka osin selittää yksinäisyyden kokemusta.

Ja niin totta tuo, että siinä omassa arkirytmissään on aika vaikea tavata uusia ihmisiä ja etenkin tutustua syvemmin heidän kanssaan. Ja jollain ristiriitaisella tavalla sitä on myös mukavuudenhaluisempi, vaikka kaipaakin seuraa, ei kuitenkaan ihan kenen vain. Toisin sanoen haluaisi nimenomaan tutustua vähän paremmin ja syvemmin sen sijaan, että vain ikään kuin tuttavustuisi, joka juurikaan ei ainakaan itsellä täytä tuota aukkoa.

Äh, hankalia asioita! Toisaalta huojentavaa, ettei ole yksin siinä. Välillä kun iskee tunne, että kaikilla on lapsuuden ystäviä ja omat sosiaaliset piirinsä, ja itsellä ei ole, vaikka totuus ei olekaan sitä. :)

Vastaa

Olen myös introvertti ja yläasteella koulukiusattu ja tunnistin itsessäni monia samoja piirteitä. Olen viime aikoina havahtunut pohtimaan tuota epävarmuutta tutustumisen yhteydessä. Huomaan alitajuisesti epäileväni, haluaako toinen oikeasti tutustua minuun tai halutaanko minut mukaan porukkaan. Liian helposti päätän asian toisen/toisten puolesta ja jättäydyn syrjään. Sitten yllätyn, jos ajatusmallini osoittautuu vääräksi ja minut pyydetäänkin porukkaan. Kärsin myös ajoittain yksinäisyydestä, sillä kouluaikaiset kaverit ovat hajaantuneet tai elävät lapsiperheen tai muuten vain kiireistä arkea. Lisäksi huomaan joskus pelkääväni, että olen yksinäinen vanhana, kun ei ole lapsiakaan (niin kuin se nyt kaiken ratkaisisi). Toisaalta olen kranttu seuran suhteen. Haluan tutustua kunnolla ihmisiin, joiden seurassa oikeasti viihdyn, sellaisten, joiden kanssa ollaan samalla aaltopituudella. Mutta mistä sen tietää, jos ensivaikutelma on puolin ja toisin väärä…

Leave a Reply to Mona Cancel Reply

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.