Parisuhteeni, sen olemassa oleminen tai olemattomuus, on vuoden aikana tuntunut kiinnostavan joko yllättävän monia tai harvoja yllättävän paljon.
Puolentoista vuoden aikana olen tutustunut moneen mielenkiintoiseen ihmiseen, käynyt treffeillä, ihastunutkin, matkustanut valloittavassa seurassa, viettänyt aikaa yksin. Välillä ikävöinyt ja kaivannut jotakuta jonka kanssa jakaa arki, toisaalta nauttinut äärettömästi yksinolosta ja viehtynyt ajatukseen, ettei tarvitse toista ollakseen onnellinen. Loppujen lopuksi huomannut sen, ettei jalat katoa alta aikuisällä enää kovin helposti. Menneet upeat suhteet ovat saaneet riman korkealle, kuka tahansa ei sovi elämään ja arkeen, vaan on oltava jotain erityistä, jotain enemmän kuin mikään aiemmista, muutenhan vanhojen päättyminen olisi ollut älytöntä.
Fiksuja ihmisiä on, mukavia vielä enemmän, seuraa saa aina, mutta jäädäkseen elämän matkalle mukaan vaatii jotain paljon enemmän ja huomaan, että ihmistyyppi joka minua viehättää, on harvinaisuus. Kun ei ole baarissa notkuvaa sorttia eikä muutenkaan odottele hyvän tyypin kävelyä vastaan kadunkulmassa, on suorastaan yllättävää, ettei ole juuri kuluneena vuotena ehtinyt kotona lattialautoja laskea. Jostain joku on aina sattunut kohdalle, vinkannut kahville kaupassa, tarttunut hihasta arjen kuvioissa, kaivanut yhteystiedot vaivalla. Yllättäen, odottamatta.
Treffeillä käynti on ollut virkistävää pitkän parisuhteen jälkeen, tuonut hauskuutta ja jännitystä arkeen, hivellyt itsetuntoakin ja antanut mahdollisuuden nähdä palasia toisenlaisista maailmoista. On helpottavaa, ettei ole etsinyt suhdetta, se on antanut vapauden nauttia hetkistä, antanut mahdollisuuden asioille edetä luonnostaan, jos on edetäkseen. Se on tuonut varmuuden sille, että se kuka elämään pidemmäksi aikaa jääkään, on siinä juuri oikeista syistä ja se on paikka, jossa itse haluaa silloin olla enemmän kuin missään muualla. Eikös sitä sanota, että hyvää kannattaa odottaa, ja lisäisin, että sitä ennen on hyvä osata nauttia matkasta. :)
