Vuoden 2016 laitoin pakettiin aloittaen lauseella: ”Olen tyytyväinen, että tämä vuosi päättyy”.

Tämän postauksen voisin aloittaa ihmetykseen, joko vuosi päättyy. Olen onnellinen, että tämä vuosi on ollut niin erilainen kuin edellinen. Se ei ole sattumaa, viime vuodenvaihteessa päätin, että tästä vuodesta on tultava tunnelmaltaan toisenlainen. Nyt vuoden lähennellessä loppua olo on rauhallinen ja rento, ihan toista kuin viime vuonna tähän samaan aikaan.

Toki tänä vuonna tapahtui odottamattomia ikäviä asioita. Äidin aivoinfarkti kesällä pysäytti, seurasi suunnaton huoli ja pelko. Palauduin miettimään asioita, joita olen läpi elämäni jollain tasolla pohtinut. Mitä sitten, jos minusta tulisi ainoa vastuuhenkilö veljelleni, mitä kaikkia muutoksia se vaatisi, niin henkisiä kuin fyysisiä. Niin ei onneksi käynyt, nyt, mutta joskus se suurella todennäköisyydellä on edessä. Toivottavasti myöhemmin kuin ennemmin.

Tapaus toi mukanaan huolta, uusia käytännön asioita ja tietenkin elämän odottamattomuuden kohtaamista, joskin siihen olen jo tottunut. Välillä ihailen ihmisiä, jotka suunnittelevat elämäänsä pitkälle ja uskaltavat ajatella kauas – ehkäpä luottavat universumiin, tahoon, joka pitää huolen juuri heistä ja tuo vain tarkoituksellisia asioita eteen. En ole kykenevä uskomaan, että tulevaisuudella itsessään olisi varalleni kaikkea ihanaa, tai lähtökohtaisesti ylipäätään mitään, on vain asioita, tapahtumia ja monen osatekijän summia. Jatkuvaa muutosta. Minun tehtäväkseni jää valita miten suhtaudun, mukautua ja tietenkin aktiivisesti pyrkiä vaikuttamaan asioihin, joihin voin.

Äidin sairaala-ajan lisäksi vuotta varjosti asuntosäätö. Voi kun olisin tiennyt millainen murhe putkiremppakuviosta tulee. En olisi ryhtynyt siihen, vaan olisin suosiolla etsinyt uuden kodin ja välttynyt typeriltä säädöiltä, stressiltä ja muiden vaivaamiselta. Mutta opin paljon. Sopimuksista ja remonteista, joten ehkä sekin lopulta oli hyvä, kouliinnuin taas vähän lisää tavoilla, joista on hyötyä jatkossa.

Matkustus

Jos viime vuodenvaihteessa lupasin tehdä tästä vuodesta paremman, niin se ei ollut vain ympäripyöreä tavoite. Pysähdyin määrittelemään itselle mitä se käytännössä tarkoittaa, taisin jopa tehdä listan eniten painavista asioista ja pohdin, millä tavoin niihin voin vaikuttaa. Yksi toiveista oli halu matkustaa enemmän, joten heti alkuvuodesta tartuin asiaan. Niinpä tänä vuonna kävin Varsovassa Elsan kanssa, äidin kanssa Italiassa, Vatikaanissa ja San Marinossa, itsekseni Riiassa sekä Kölnissä ja viimeisimpänä pari kuukautta sitten Tallinnassa. Niin, ja toki oli pieniä kauniita retkiä lähelle, kuten peräti kaksi reissua Raumalle ja monta Joutsaan.

Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisin nähnyt myös Moldovan ja Ukrainan, mutta viime hetken lentojen peruuntumiset peruuttivat koko matkan. Verrattuna viime vuoteen, olen todellakin siinä suunnassa, missä haluan olla. Ensi vuonna haluan rikkoa 60 käydyn maan rajan, joka vaatii vain kaksi uutta kohdetta. Enköhän pysty siihen.

Ihmissuhteet

Ensimmäistä kertaa elämässäni otin tänä vuonna totaalietäisyyden isääni. Viime joulusta muotoutui niin katastrofi, että ajattelin kokeilla millaista olisi, jos emme vaikka vuoteen olisi tekemisissä. Jotkut asiat ja ihmiset eivät muutu, ja olin täysin kyllästynyt rooliini, joka tuntui olevan lähinnä aikuisen ihmisen lapsellisen käytöksen sietäminen. Etäisyys on toteutunut yllättävän helposti ja tehnyt hyvää. Toisaalta tietoista pesäeroa olen tehnyt jo useiden vuosien ajan. Mitä enemmän katkon henkisiä siteitä elämäni kipeimpään ihmissuhteeseen, sitä syvemmin ja vapaammin pystyn hengittämään. Ensi vuodesta en vielä tiedä mitä aion sen suhteen, mutta ainakin keskityn miettimään, mitä minä haluan näissä olosuhteissa. Siihen tilaan pääsy on vaatinut yllättävän pitkän matkan.

Koin viime vuonna suurta iloa siitä, että olin onnistunut syventämään olemassa olleita ystävyyssuhteita, mutta kipuilin säännöllisesti yksinäisyyden kanssa. Ystävät muuttivat ja elämäntilanteet muuttuivat, ja viime vuodenvaihteessa haaveilin siitä, että tänä vuonna elämääni eksyisi uusia kiinnostavia ihmisiä. Nyt vuoden jälkimmäisen puolikkaan aikana niin on käynyt ja se tuntuu suunnattoman ihanalle sekä tärkeälle. Aika näyttää millaisiksi ne jalostuvat, mutta tällä hetkellä tuntuu hyvälle jo ihan vain huomioiduksi tulemisen kokemus.

Suhderintamalla viime vuosi oli yhtä epäselvyyttä. Vuoden vaihteessa olin lopen väsynyt epävarmuuteen ja voin huonosti. Päätin, etten enää tänä vuonna halua tuntea samoin ja mietin, mitä asialle tehdä. Missä kulkee rajani, mitkä ovat itselle kriittisimmät tarpeet ja mitä niihin vastaaminen vaatii.

Usein asiat vaativat muuttuakseen rutiinien rikkomista ja tietoisesti toisin tekemistä. Tai sitten vain valintoja. Ehkä ne ovat olleet avain siihen, että tilanne nyt on erilainen kuin viime vuonna. Tai sitten vain sattuma on lipunut kuvaan tai tähtien oikea asento, kuka näistä tietää. Välillä ihmissuhteet tuntuvat henkimaailman jutuilta, vaikka melko pragmaattisena ihmisenä pyrin etsimään ymmärrettäviä ja selkeitä linjoja sekä syy-seuraussuhteista. Mutta ei ihmissuhdeasiat aina ole niitä johdonmukaisimpia ja ennakoitavimpia, jokainen kantaa oman historiansa taakkaa ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tottumukset ja menneet kokemukset värittävät nykyisyyttä. Sitä tärkeämpään rooliin ymmärretyksi tulemisessa ja omien tarpeiden täyttämisessä nousee kommunikaatio sekä vastuun ottaminen omasta olotilasta.

Oli miten oli, tällä hetkellä tämä, suhde, tuntuu viime vuoteen verrattuna hyvin erilaiselle. Hyvälle, tasapainoiselle ja ennen kaikkea tasapuoliselle. Uskallan luottaa ja pidän rakentuneesta suunnasta. Yksin tietenkään tämänkaltainen muutos ei olisi onnistunut, joten en voi kantaa kunniaa nykyisyydestä yksinoikeudella.

Liikunta ja hyvinvointi

Viime vuonna päästin myös fyysisen kuntoni rapautumaan. Söin mitä sattuu ja liikuntaa harrastin hädin tuskin lainkaan, mutta silti olo oli yllättävän hyvä siltä osin. Tiedostin kuitenkin, että siinä kohtaa pitää vähän tsempata, joten yksi monista lupauksista itselle oli, että tänä vuonna pidän itsestäni huolta myös fyysisesti. Niinpä olen liikkunut säännöllisesti ja syönyt huomattavasti järkevämmin, ja siitä on tullut hyvä olo. Ei mikään ole varsinaisesti fyysisesti näkyvästi muuttunut, mutta päänsisäinen vaikutus on ollut iso.

Tämä vuosi on ollut hyvä startti, ensi vuoden tavoite on liikkua hyvinvoinnin nimissä vielä vähän enemmän. Lisäksi aion tehdä ainakin tsiljoona smoothieta uudella blenderilläni. Ehkä järjestän smoothiebileetkin, vaikka synttäreiden kunniaksi.

Mitä toivon vuodelta 2018?

Ensi vuoden toivon jatkavan tänä vuonna käynnistynyttä suuntaa. Avoimia kysymyksiä on erityisesti työhön ja asumiseen liittyen, mutta toisaalta myös uskon ja tiedän, että asiat loksahtelee paikoilleen kun niille antaa aikaa löytää uomansa ja uskaltaa lopulta tehdä valintoja. Ihmissuhteille haluan tarjota kaikki edellytykset kehittyä ja kukoistaa. Haluan rakentaa läheisteni kanssa yhteisen parhaan tavan olla, sellaisen, jossa molempien osapuolien tarpeet tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi.

Matkustaa haluan, ehdottomasti. Kaikista elämäni asioista matkustus on yksi niistä, joka tarjoaa suurimpia joka solun täyttäviä elossa olemisen kokemuksia. Haavekohdelistalla kiikkuu edelleen Ukraina sekä Moldova, mutta myös Georgia ja Armenia. Valko-Venäjäkin olisi mukava. Kuuba ja Väli-Amerikka ylipäätään olisi super, mutta sinne ei välttämättä budjetti ainakaan yksin kanna. Ranskaankin olen alkanut ikävöimään takaisin. Mutta katsotaan.

Ensi vuodesta tulee hyvä.

Kuvituksena IG-tilini tämän vuoden tykätyimmät kuvat. Näköjään selfiet jyrää.

Katso myös nämä

16 comments

Vastaa

Hienoa, kun jaoit niinkin henkilökohtaisen asian kun eteäisyyden ottamisen isääsi. Minulla on ollut hieman sama tilanne, suhde isääni ottaa enemmän voimia kuin antaa sekä hänen lapsellinen käytöksensä pahoittaa usein mieleni. Jopa mieheni on huomannut tämän ja kehottanut olemaan vähemmän tekemisissä. Olenkin ottanut pesäeroa siihen suuntaan ja olen ollut vähemmän yhteydessä. Koen siitä huonoa omaa tuntoa, koska tuntuu ettei napanuora ole vieläkään katkennut sieltä suunnasta.

Vastaa

Kiitos kovasti kommentistasi! Ymmärrän niin hyvin mitä tarkoitat, itsellä on ollut suuren osan elämästä juuri noin ja aikuisiällä vasta ymmärsin, kuinka paljon se vaikuttaa omaan mielialaan, jaksamiseen sekä parisuhteisiin. Syyllisyys oli kuitenkin niin hyvin iskostettu, että etäisyyden, henkisen ja fyysisen, ottaminen on todella vienyt aikaa. On huikea huomata, kuinka paljon paremmin voin kun emme ole tekemisissä, ei jatkuvaa syyllisyyttä ja mielen pahoittumista toisen oikuista ja ikävistä sanoista.

Vielä on matkaa edessä, vaikka osaan ottaa jo etäisyyttä, niin huomaan silti isäsuhteen heijastelun vaikutuiksia parisuhteisiin. Mutta tiedostaminen tekee paljon ja pienin askelin kohti haluttua suuntaa. Kovasti voimia sinulle, tenkin tuon huonon oman tunnun kanssa, tiedän niin hyvin tunteen. <3

Vastaa

Ai että mä niin pidän sun kirjoitustyylistä, aina kun eksyn yhtä postausta lukemaan en voi olla kahlaamatta läpi arkistoa vähän turhankin pitkäksi aikaa. Tulee fiilis kuin jotain koukuttavaa romaania lukisi.
Kiva kun kirjoitat henkilökohtaisemmistakin asioista ja niin kauniilla ja kiinnostavalla tyylillä . Edelleen olen sitä mieltä että voisit ryhtyä kirjailijaksi tai edes tehdä kirjan, niin käsittämättömän mukaansatempaavaa tekstiä! :)

Vastaa

Voi, miten ihana kommentti! Menin ihan sanattomaksi. Kiitos tuhannesti sanoistasi ja niiden aikaan saamasta hyvästä mielestä! <3

Vastaa

Jälleen kerran ajatuksesi kolahtivat monella tasolla. Näitä sun tekstejä lukisi mielellään enemmänkin.

Pystyn samaistumaan tuohon, mitä kirjoitit isästäsi. Vuosia kipuilin suhdettamme (tai itseasiassa sen puutetta) ja oloni helpottui, kun luovutin. Annoin olla. Jos en odota isältäni mitään, en myöskään pety.

Ongelmat alkavat heti, jos kaipaan isääni tai toivoisin, että minulla olisi isä, joka olisi aidosti kiinnostunut minusta ja elämästäni. Tällöin nousee pintaan suru, oma haavoittuvuus, hylätyksi tulemisen tunteet jne.

Kun otan henkistä etäisyyttä, annan isäni olla mitä on, en kaipaa, en odota jotain, en sure, en jossittele -minuun ei myöskään satu.

Mikään neutraali aihe tämä ei ole edelleenkään. Välillä onnistun tavoitteissani, välillä en.

Esimerkiksi syksyllä isäni tuli käymään. Olin niin ilahtunut ja innoissani. Juttelimme kuulumisia ja mielestäni fiilis oli ihan hyvä. Yhtäkkiä isäni suuttui, meni laittamaan kengät ja takin päällensä, mutisi että minun pitäisi katsoa itseäni peilistä, lähti ovesta ulos ja paiskasi sen kiinni perässään. Ilman selityksiä. Hyvästelemättä.

Ensin tuijotin ovea hämmentyneenä, yrittäen löytää syytä. Sitten tuli itku. Itkin ja itkin. Tärisin ja itkin. En ollutkaan immuuni. Edelleen isäni pystyi satuttamaan. Vaikka kuinka olin aikuinen, enkä enää lapsi isäni arvaamattomuuden varassa.

Myöhemmin illalla tuli tekstiviesti isältäni. Olin kuulemma loukannut häntä, kun kerroin juuri käyneeni kävelyllä kodin lähellä olevalla hautausmaalla. Siellä kun on äitini puoleisen suvun hautoja ja isäni koki, että motiivinani oli ilmaista, etten välitä hänestä ja hänen puoleisestaan suvustaan. Olin kuulemma puolueellinen ja epäreilu ja hän surukseen ymmärsi, että meidän välinen suhde ei voi parantua asenteeni vuoksi tms.

Monia syitä arvuuttelin ja kulunutta keskustelua kävin läpi edestakaisin, mutta tuota syytä en osannut arvata. Mysteerimies mikä mysteerimies. ;)

Myötätuntoni teille kaikille, jotka olette joutuneet kamppailemaan vaikean isäsuhteen kanssa. <3

Vastaa

Kiitos ihanasta ajatuksella annetusta kommentistasi ja suuret pahoittelut, että vastaaminen kesti! Tämä ei olisi ansainnut vain nopeasti kasaan raavittua vastausta :)

Kuulostaa niin tutulta sanasi. Tunnista lukuisia vastaavia kertoja omasta elämästäni. Myös tuon, että lakkasin toivomasta ja odottamasta anteeksipyyntöä, jota ei koskaan tule. Sen jälkeen alkoi vapautuminen. Ei odotuksia, ei pettymyksiä. Mitä etäämmällä olen, sitä paremmin voin.

Isäni on aina ollut loistava saamaan minut tuntemaan syyllisyyttä, ilman syytä. Ja hulluinta oli, että vuosikaudet alennuin siihen. Jatkuvaan syyllisyyteen ja myös ottamaan vastaan sen, että kohdatessamme en tiennyt millä fiiliksellä isäni on, ja mihin omaan tunnetilaan se päättyy. Puheluiden jälkeen koitti noita holtittomia itkukohtauksia ja pahoinvointia. Tai sitten voi olla herännyt toive, että ehkä sittenkin. Kunnes koittaa taas ensin mainittu kerta.

Oikeastaan vasta terapian kautta löysin työvälineet kohdata isäni ja sanoa, miten paljon kaikki on satuttanut. Isäni ei sitä kuullut tai nähnyt, mutta siitä alkoi hiljalleen oma vapautuminen, jonka myötä olen ottanut vuosi vuodelta tietoista etäisyyttä ja luopunut toivosta, että meillä koskaan voisi olla millään tapaa tasapainoista ja –puolista suhdetta. Ja muun laiseen en enää ole valmis lähtemään, joten suojelen itseäni ja annan olla.

Edelleen huomaan suhteen isään vaikuttavan parisuhteisiini, mutta tietoisuus auttaa kamppailemaan vastaan ja pyrin muuttamaan pään sisään rakentuneita kaavoja, tietty sisään koulittua syyllisyyttä ja riittämättömyyttä, jonka isäni on loistavasti saanut kytemään sisimpääni.

Vaikka isäni käytös ei muutu, niin on kuitenkin huikeaa huomata, kuinka minä muutun ja vapaudun. Haluan pitää siitä suunnasta kiinni.

Kiitos sinulle vertaistuesta <3

Vastaa

Nyt oli pakko kommentoida, vaikken juuri koskaan blogeihin mitään kirjoita …

Joskus vuosia sitten aloin lukemaan blogiasi, kun olit läheisissä tekemisissä ystäväni kanssa ja kuulin asiasta ohimennen. Vaikka ihmissuhteet ovat menneet menojaan, niin olen jäänyt tätä lukemaan. Ja jotenkin tuntuu, että erityisesti viimeisen vuoden aikana tekstisi ovat vieneet mennessään. Niin raikas tuulahdus nykyisen blogimaailman keskellä näin ammatikseen kirjoittavankin silmin; niin rehellistä ja samaistuttavaa. Kiitos ja mahdollisimman hyvää vuotta 2018.

Vastaa

Kiitos tästä henkilökohtaisesta postauksesta. Samaa mieltä kuin edellinen, olet hieno poikkeus nykyisessä blogiviidakossa.

Vastaa

Voi ihana! Kiitos kauniista sanoistasi, niillä on iso merkitys!

Vastaa

Voi miten ihana kommentti! Kiitos tuhannesti sanoistasi, et tiedä miten otettu olen! Juuri tällaiset kauniit kannustavat kommentit tuovat uskallusta jakaa myös blogissa enemmän <3

Vastaa

Voin myös samaistua ruohon vaikeaan isäsuhteeseen. Minulla ei ole ollut ihmissuhdetta omaani enää vuosiin. Lapsuuteni hän ohitti olematta läsnä, nuoruuteni lähinnä kuittaili ja kiukutteli, ei edes yrittänyt kasvattaa tai tukea. Kun joskus antoi äidin pyynnöstä rahaa, pyysi suunnilleen maksamaan takaisin (aivan kuin esim. Vaihto-oppilaaksi lähtevä nuori siihen pystyisi…).
Nyt isä on jo vanha ja sairas mies, ja minulla puolestani jälkikasvua ja ihania pikkuvarpaita pyörimässä jaloissa. Koska hän ei ole ollut isä, on mielestäni loogista ettei hän ole isoisäkään. Kaikkia elämän virheitä ei vaan voi ottaa takaisin eikä elämää aloittaa alusta. Lapsillani riittää läheisiä ja rakkaita ihmisiä ympärillään.

Vastaa

Kiitos kovasti kommentistasi ja vertaistuesta!
Kuulostaapa niin kovin tutulta. Olen itse päätynyt siihen, että biologinen side ei ole syy olla tekemisissä. Näin aikuisena haluan ympärilleni vain ihmisiä, jotka oikeasti haluavatkin kuulua elämääni. Pitkään sinnittelin ja kuvittelin, että ehkä asiat muuttuu, mutta jotkut asiat eivät muutu, joten paras teko itselleni on muuttaa se mitä voin, eli omaa toimintaa ja ajattelua.

Ihanaa joulun odotusta sinulle! <3

Vastaa

Luin tekstisi pariin otteeseen. Kaunis ja syvällinen kirjoitus jälleen kerran <3

Itselläni pari viimeistä vuotta ovat olleet aika rankkoja. Uuvuin edellisessä työpaikassa ja otin lopputilin viime kesänä hieman huonoissa fiiliksissä. Aloitin uuden duunin nyt syksyllä. Uuden aloittaminen väsyttää aina.

Äidilläni todettiin toissa keväänä edennyt alzheimerin tauti. Äitini on täysin sairaudentunnoton eli ei siis koe olevansa millään tavalla sairas, vaikka oireet ovat selvät. Meillä ei ole ikinä ollut kovin läheiset suhteet. Äitini on lisäksi sitä 40-luvulla syntynyttä ikäpolvea, joka on oppinut syyllistämään. Joulun aika on minulle pelkkää ahdistusta. Olen koko ikäni reissannut maalle jouluksi äitini luokse. Toissa vuonna jo päätin, että ei enää. Mutta sitten keväällä sairaus todettiin, eikä äitini voi enää matkustaa. Joku varmaan miettii, että miksi yli 40 vuotias ihminen ei saa sanottua, että ei halua matkustaa. Mutta kun syyllisyydentunne on tartutettu ihmiseen jo lapsesta pitäen, se ei todellakaan ole helppoa. Ainokainen lapsemme on jo aikuinen. Hänelle olen sanonut, että jouluna ei ole pakko tulla meille. Aina on tervetullut, jos haluaa, mutta pakko ei tosiaan ole. Lisäksi jos niin haluaa, ovat hänen tyttö- tai poikaystävänsä tai kaverinsa tervetulleita mukaan.

Olen muuten hyvin pystynyt päästämään elämästäni ihmiset, jotka pelkästään vievät energiaa. Suhteeni äitiini on kuitenkin se kaikkein vaikein ja monimutkaisin. Hän on aina auttanut minua ja ollut tukena tiukissa tilanteissa. Mutta hän on myös loukannut minua pahiten maailmassa.

Suurin toiveeni ensi vuodelle on, että pystyisin olemaan enemmän onnellinen. Välillä tuntuu, että kaikki paska vie koko energiamäärän, eikä enää pysty nauttimaan niistä elämän pienistä iloista.

Oikein hyvää loppuvuotta, Anna-Maria <3 ja ihanaa joulun aikaa kaikesta huolimatta (ja juuri sen takia).

Vastaa

Kiitos tuhannesti kommentistasi! Kuulostaa todella paljolta kannettavaksi. Jotenkin kummasti asioilla ja muutoksilla on tapana kasaantua. Tai välillä tuntuu, että arki on jatkuvaa erilaisten muutosten hallintaa.

Otan todella osaa äitisi alzheimerin puolesta, se on todella raskas sairaus ja erityisesti, kun sairas itse ei pysty tai halua kohdata sitä. Sanasi kuulostavat hyvin paljon siltä, millainen oli äitini suhde omaan äitiinsä, ennen kuin tämä ihan vähän aikaa sitten menehtyi. Viimeiseen asti se oli kamppailua syyllistämisen ja syvällä piilevän velvollisuuden tunnon kanssa. Mikään ei ollut tarpeeksi, mutta silti vanhan ja sairaan ihmisen jättäminen yksin olisi ollut äidille liikaa. Se oli raskasta seurattavaa myös näin sivulliselle. Ehkä osin näiden stressitekijöiden vaikutus lopulta kostautui hänen omaan odottamattomaan sairaskohtaukseen.

Paljon olen miettinyt, miten käy jos/kun isäni sairastuu. Puskeeko syvälle iskostuneet velvollisuudentunteet pintaan ja palaanko takaisin tilaan, jossa venytän omia rajojani ilman minkäänlaista kiitosta tai vastaan tuloa. Olen myös paljon miettinyt sitä, miksi isäni valitsee toimia kuten toimii etenkin näin vanhetessaan. Se, että ajaa käytöksellään läheisensä pois tekee omasta näkökulmasta aika hurjaksi ajatuksen siitä, että jos/kun jossain vaiheessa oikeaksi tarvitsetkin toisia. Mitä sitten?

Todella isoja ja monisyisiä asioita. Raskaitakin.

Kiitos että jaoit ja mielettömästi energiaa ja halauksia joulun aikaan! Toivottavasti ensi vuosi tuo mukanaan hyviä asioita <3

Vastaa

Olipa ihanan rehellinen postaus. Blogin henki muuttui kertaheitolla! Ihan kuin kaikki kauniit postaukset olisivat saaneet palan sielua. Ihanaa! Olet niin kaunis sisältä ja päältä. Voimia!

Vastaa

Oi, olipa aivan ihanasti sanottu! Kiitos tuhannesti! <3

Ilahduta kommentilla!

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.