Pörröinen keinoturkistakki

Tunnustus. En ole vieläkään saanut kaivettua esiin varastoon pakattuja välikauden vaatteita ja asusteita, talvijutuista puhumattakaan. Olen siis niiden varassa, jotka sattumalta ovat jääneet roikkumaan kesäksi eteiseen tai tullut hankittua vasta tätä kautta vasten. Vähän tyhmää, mutta kertoo ehkä tämänhetkisestä kotiajastani. Tai siis olemattomasta sellaisesta.

Olen ollut liikkeellä ja sitten viipynyt poikaystävän luona, oikeastaan edes muista, milloin olemme olleet luonani. Se on toki yhteistä päätöstä, joka usein on pohjannut ihan käytännön syihin, mutta viime viikonloppuna huomasin purskahtavani puolittaiseen itkuun turhautumisesta. Koko ajan on pakkaamassa tavaroita, tai unohtanut jotain jonnekin, liikkeessä ja kalenteria tuijottamassa ja koti on vain paikka, jossa on käynyt kääntymässä. Ja se on kamalassa kunnossa. Pinot kasaantuvat kun ehtii vain pakata ja purkaa. Ja huomaan kaipaavani kotia ja omia tavaroita. Sellaista omassa kodissa vietettyä aikaa, jossa ei tarvitse suorittaa tai tehdä mitään.

Reissulla, tai reissun jälkeen, on pakko pysähtyä miettimään oppeja syyskaudelta ja pohtimaan, miten jaksottaa myös työtä siitä eteenpäin. Täytyy hyväksyä, että alku on opettelua, niin yritystoiminnan, markkinoiden kuin oman itsenkin – ja ylipätään ajan hallinnassa, mihin menee aikaa ja millainen toiminta on suhteessa aikaan kannattavaa. Vaikka on hoppua, täytyy olla kiitollinen, että ylipäätään on tällainen työtilanne. Sitä paitsi, ihan joka työkuvion olen itse sopinut, mikä tekee jo lähtöasetelmasta ihan erilaisen kuin koskaan palkkatöissä.

Tänään muuten sovin uudesta koulutuksesta ja vaikka takaraivoon pulpahti kysymys, millä ajalla, mutta työnsin sen syrjään, palautin ryhdin (henkisen ja fyysisen) ja mietin, miten hieno tilaisuus se on. Mikään tässä kaikessa ei ole itsestään selvää, joten vaikka kiukuttelenkin kiireestä, pohjimmiltani olen todella tyytyväinen sekä valintoihini että työmahdollisuuksiin. On vain opittava organisoimaan paremmin.

Livuin väärille urille, oikeasti piti kirjoittaa tästä takista. Kuka huomaa, että on itselle varsin epätyypillinen? En muista koskaan omistaneeni keinoturkis-, teddy- tai muita pörrötakkeja. Ne ovat tuntuneet jotenkin liiallisilta tyylillisesti ja monesti muodollisesti valtaville. Ylipäätään ei omille. Tänä syksynä kuitenkin tapahtui jotain. Ensin ostin yhden pörrötakin 2nd handina ja sitten törmäsin tähän KappAhlin takkiin kun olin showroomilla vaatteita tutkailemassa (tämä siis saatu blogin kautta). Ensin pysähdyin siihen, mutta jatkoin rekin selaamista, sitten palasin takaisin, päätin kokeilla ja peiliin katsoessa ajattelin, että malli on riittävän yksinkertainen. Jos jollekin pörröiselle päällysvaatteelle antaa mahdollisuuden, niin miksikäs ei juuri tälle.

Jos jokin yksittäinen vaate tuntuu liian villiltä tai muuten vain on epävarma, on parasta yhdistää se mahdollisimman klassisiin ja neutraaleihin vaatteisiin ja asusteisiin, ja niin juuri tein tämän kanssa. Harmaa luottomekko ja mustat asusteet, piristeenä helmipinni. Mutta en vielä tiedä. Täytyy myöntää, että takki tuntui päällä ihanan pehmeälle ja hyvällä tavalla upottavalle. Mutta samalla se tuntui jotenkin silmiinpistävän muhkealle, ehkä koska en ole tottunut. En siis vielä osaa sanoa, kumpaan suuntaan vaa’alla tämä kallistuu. Miehestä olin aistivinani, että ehkä ei, Nina taas näitä kuvia ottaessa antoi sille kehuja. Katsotaan mihin oma mielipide asettuu!