Ystävänpäivä 2018

0

Toivottavasti kaikilla on ollut ihana ystävänpäivä!

Itsellä on ollut tavallistakin tavallisempi arkipäivä, mutta kaiken tavanomaisen lomassa olen eksynyt miettimään ystäviä ja päivään sopivia hempeitä ajatuksia ehkä jopa tyypillistä tietoisemmin. Ajatusten lipumista mukaviin asioihin ovat toki auttaneet puhelimeen tipahtaneet muutamat somat muistamiset ja ylipäätään vain kivan lämpöinen olo.

Vuosi sitten ystävänpäivässä oli paljon samoja elementtejä kuin nyt, tavallinen työpäivä ja sen jälkeinen ilta, jonka vietin itsekseni. Olin juuri ollut ystävän kanssa Varsovassa ja nyt suunnittelen toisen kanssa reissua Minskiin. Arkena tuli nähtyä ystävien kanssa hieman enemmän kuin nyt. Nyt vuoden vaihteen molemmin puolin ystävät ovat olleet kiireisiä ja etäisyydet paikoin jopa kasvaneet, joten yhteiset ajat ovat olleet harvinaisempia, mutta ihan yhtä tärkeitä.

Silti jotain on muuttunut, oikeastaan aika paljonkin. Oma olo on erilainen ulkoisesta samankaltaisuudesta huolimatta. Viime alkuvuonna vaivasi tietty levottomuus, epävarmuus ja yksinäisyys. Nyt olen ollut yksin fyysisesti enemmän kuin tuolloin, mutta olen ollut merkittävästi vähemmän yksinäinen. Silti kaipaan edelleen sosiaalisia aktiviteetteja arkeen, ikään kuin kuulumista johonkin. Näin vasta kolmekymppisenä herännyt tunne; kaipuu kokea olevansa osa jotakin. Uutta ihmiselle, joka on aina aiemmin mieluummin poikennut ryhmästä ja jopa viehtynyt ajatuksesta olla joukon musta lammas.

Vaikka elämäni ihmiset viettävätkin aikaa nykyään pidempien välimatkojen päässä, kulkevat onneksi silti viestit. Ja oikeastaan, pienikin viesti saattaa tehdä päivän ja tuoda viipyilevän hymyn. Se ikään kuin muistuttaa siitä, että ystävät ja kaverit puuhaavat kuka mitäkin, mutta silti arki jotenkin ja jossain vaiheessa aina limittyy yhteen. Että joku ajattelee minua. Sellaisia kivoja hymyn hetkiä on ollut viime aikoina paljon, niin ystävien kuin muiden tärkeiden aikaansaamia.

Ystävystyminen aikuisena

13

Joko olette tutustuneet ihanaan uuteen Radio Helsingin alta löytyvään podcastiin; Elsan ja Anikon kuplaan?

Ensimmäisen jakson teemana on ystävystyminen aikuisena ja aloitusjakson kuunneltuani eksyin puolihuomaamatta kirjoittamaan tätä, sen enempää punaista lankaa etukäteen miettimättä.

Ystävyys on teema, jonka kanssa olen jollain tapaa kipuillut läpi elämäni. Vaikka olen oppinut vuosien saatossa sosiaalisemmaksi, läsnä on silti tasapainoilu oman introverttiuden, mutta kuitenkin inhimillisen sosiaalisen kohtaamisen tarpeen kanssa.

Jonkinlainen dilemma on, etten oikein tietoisesti osaa tutustua uusiin ihmisiin enkä edes varsinaisesti koe siihen vetoa, mutta monina hetkinä kuitenkin kaipaisin seuraa erilaisten aktiviteettien pariin. En oikein osaa (tai välttämättä edes kyseisessä hetkessä koe tärkeäksi) lähestyä ihmisiä, ja ylipäätään loppujen lopuksi aidosti tunnen olevani kotonani melko harvan seurassa. Vierastan pinnallisia ohikiitäviä tilanteita, ne tuntuvat helposti jollain tapaa teennäisiltä ja mitään antamattomilta. Ihmisistä innostun yleensä vasta kun tunnen heidät ja ilmeinen ongelma onkin, että siihen kohtaan on mahdoton päästä ilman tutustumisvaihetta.

Näin yli kolmekymppisenä lisähaasteensa tuo, että mainittava osa ikätovereista ja erityisesti nykyisestä ystäväpiiristä elää hyvinkin erityyppistä elämää. Erilaiset elämäntilanteet ovat toki rikkaus, antavat perspektiiviä omaankin olemiseen. Haasteeksi erilainen elämänvaihe muodostuu siinä kohtaa kun olemassa oleva piiri on pieni ja yhteisten ajanviettomahdollisuuksien rytmit eivät kohtaa. Ne ovatkin hetkiä, jolloin tahaton seuran puute kolahtaa.

On ihana valita itse yksin oleminen ja viihdyn pitkiäkin aikoja omassa seurassani, janoan ja tarvitsen sitä säännöllisesti, mutta seuran kaipuussa puute osuu ja saattaa jopa satuttaa. Valittu yksinäisyys on hyvästä, tahaton ei. Ärsyttävä pieni ero, joka voi tuntua yllättävän isosti. Myönnän viimeisen kahden vuoden aikana viettäneeni monta tahatonta yksinäistä hetkeä, mutta toisaalta, onnekseni olen saanut jakaa tuona aikana myös poikkeuksellisen hyviä hetkiä seurassa.

Ystävystyminen

En ole se helpoin ystävystyttävä, mutta koen olevani helppo ystävä. Se tarkoittaa sitä, että ensitutustuminen voi olla (ja palautteesta päätelleen onkin) vaikeaa ja moni kuvio kariutuukin nihkeään alkuun sekä vääriin mielikuviin. Pidän alussa tahattomasti pientä etäisyyttä ja sytyn hitaasti, mutta kun päästään askel syvemmälle ja saavutetaan tietty luottamuksen taso, olen avoin, mutkaton, puhelias, huomioiva ja lojaali. Toisinaan ehkä jopa ihan hauska, tai ainakin leikkisä, pienen vähän vinksahtaneen koiranpennun tavoin.

Tiedostan hyvin, että vaikka olen uusille ihmisille ystävällinen ja pyrin olemaan läsnä itselle haastavissakin tilanteissa, niin todellisen kiinnostuksen herääminen vaatii aikaa – usein jopa siltä toisen osapuolen aloitteen tekemistä ja hieman aktiivisempaa otetta alussa.

Ensivaikutelmista

Olen säännönmukaisesti kuullut, miten ensivaikutelma itsestä on toinen kuin mitä lopulta olen. Se on hyvä tiedostaa, mutta toisaalta tiedostaminen saattaa myös lisätä jännitystä uusiin tilanteisiin.

Juuri pari viikkoa sitten olin uudessa porukassa illanvietossa. Se oli aivan ihanaa. Olin todella otettu, että olin tullut kutsutuksi mukaan ja nautin. Jälkeenpäin sain kysymyksen, että mahdoinkohan viihtyä kun olin niin itsekseni ja hiljaa. Kuulosti kumman tutulta. Onneksi asiaa kysyttiin ja sain korjattua virheoletuksen. Harmillista on, että kaikkien kanssa ei tule tilaisuutta korjata harhakäsitystä ja se jää elämään.

Introverttius minussa puskee uusissa sosiaalisissa tilanteissa vahvana läpi. Nautin olla mukana ja olen käsittämättömän otettu siitä kun joku ehdottaa yhdessä tekemistä tai kutsuu ihan vain mukaan illanviettoon, mutta menee oma aikansa ennen kuin otan seurassa aktiivista roolia.

Tarkkailen tilannetta ja ihmisiä ensin mieluummin rauhassa. Olen läsnä, vaikken äänessä. Siten myös parhaiten isommassa seurassa viihdyn, kun saan tulla mukaan ikään kuin hitaasti omalla tavallani. Valitettavasti se saa herkästi aikaan oletuksen, etten ihan viihdy. Vaikka oikeastaan jos niin olisi, lähtisin nopeasti. En jaksa vapaaehtoisia sosiaalisia tilanteita, joiden en koe antavan. Siksi jääminen ja oleminen on aina omalla kohdalla osoitus viihtymisestä. Tosin melkein mahdotonta sellaista on uuden ihmisen tietää, etenkään jos ei satu jakamaan tällaista sosiaalisen rajoittuneisuuden taipumusta.

Yritän toki etukäteen kertoa aina mahdollisuuksien mukaan, että  isompaan seuraan joutuessa saatan vaikuttaa varautuneelta ja varovaiselta, vaikka ne ovat juuri niitä tilanteita, joista itsellä alkaa tutustuminen. Poimin mieleen seurassa itseä kiinnostavia ihmisiä, joiden liki ehkä jossain vaiheessa tai joku toinen kerta hakeudun. Jään ikään kuin salaa ajattelemaan, että olisipa kiva nähdä tuota toiste, tietää lisää. Saatan tehdä varovaisen eleen lähemmäksi, mutta en oikein osaa tarjota itseäni tai ehdottaa, että pääsisinkö mukaan tai nähtäisiinkö toiste.

Tiedostan sen olevan osin epäreilua muita kohtaan ja siinä piilee haaste. En halua kokea, että täytyisi olla jotain muuta kuin on, että olisi pakko esittää alussa sosiaalista tullakseen otetuksi mukaan. Toisaalta, en kuitenkaan haluaisi ihmisten tulkitsevan väärin ja olettavan, etten pitäisi heistä, sillä kaikesta alkuhiljaisuudesta huolimatta on kiva olla mukana.

Aikuisiän ystävät

Elämässäni on ihania ihmisiä, mutta juurikin erilaisten elämäntilanteiden ja ihan vain asumisetäisyyksien tuomien haasteiden myötä huomaan toisinaan kaipaavani sitä, että olisi myös kavereita, joista löytää seuraa kulttuurielämysten pariin tai rentoon viikonloppupäivän tai -illan viettoon. Ylipäätään niihin hiljaisempiin ajankohtiin, iltoihin ja viikonloppuihin.

Toisaalta jos vertaan tilannetta vaikka kymmenen vuoden takaiseen, on ystävätilanne nyt huikeasti eri. Elämässäni sentään on upeita tyyppejä, ja kukin saa olla oma itsensä ja omanlaisensa persoona. Olen äärimmäisen onnellinen ja otettu siitä, että lopulta elämääni on putkahtanut niin monta tyyppiä, jotka näkevät minussa jotain. Kuten vaikka Elsa (ja te muut ihanat elämäni ihmiset), joka ei antanut ensifiiliksen estää tutustumista.

Ehkä koulukiusaustausta tekee sen, että en oikein osaa pitää itsestään selvänä, että joku pitäisi minusta tai tahtoisi viettää aikaa kanssani. Edelleen helposti ikään kuin sanattomasti pyytelen anteeksi olemassa oloani ja jopa hämmästyn jos joku näyttää viihtyvän seurassani. Siihen peilaten epäilen, ettei monikaan hahmota, miten iso merkitys niin pienillä asioilla, kuin vaikka mukaan kutsumisella voi olla. Kun on jäänyt niin monta kertaa joukon ulkopuolelle, tuntuu häkellyttävän ihanalta kokea tulleensa huomatuksi ja huomioiduksi.

Suurimman osan läheisistäni kanssa tutustumisessa on taidettu edetä melko hitaasti, mutta toisaalta sitä myötä ystävyys on jalostunut eri elämänvaiheita kestäväksi – tai ainakin haluaisin ajatella niin. Ymmärrän toki, että jotkut ihmiset käyvät kääntymässä matkan varrella ja suuren osan kanssa ei edes kemiat tai arvot kolahda niin, että voisi kehittyä mitään syvempää. Elämäntilanteesta myös aina riippuu, kuka on milloinkin läheisempi.

Koska aito tutustuminen uusiin ihmisiin ei itselle ole jokapäiväistä, toivoisin, että luodut suhteet olisivat edes jollain tasolla säilyviä. Ainakin omalta osaltani aion pyrkiä siihen, vaalimaan jo rakennettua. Niin, ja toki salaa toivon, että elämä toisi vastaan mahdollisuuksia kohdata uusia ihmisiä, joista ehkä voisi tulla kavereita tai kenties jopa ystäviä.

Jos olen viimeisen kymmenen vuoden aikana oppinut sosiaalisemmaksi, ehkä tulevan kymmenen aikana voisin oppia tutustumaan ja tekemään aloitteita uusiin potentiaalisiin kaverisuhteisiin.

Nämä kuvat on muuten vuoden takaa. Vähänkö aika menee vauhdilla. Ja vähänkö mun hiukset oli tuolloin vaaleammat kuin nyt.

Sideways – day 1

4

Festarikesäni starttasi eilen ja jatkuu vielä paremmalla sykkeellä tänään. Sideways saapui teurastamolle ja koska tapahtuma jäi viime kerralla välistä, nyt halusin ehdottomasti mukaan. Festari teki vaikutuksen intiimiydellään, ei täyteen pakattua tunnetta vaan kivaa kiireettömyyttä, väljyyttä ja leppoisaa menoa. Oikein kiva!

Oma mieli ehkä hapuili eilen vähän alamaissa, mutta tänään herätessä päätin kiriä sen kuntoon, joten en malta odottaa, mitä tämä Sideways-päivä tuo tullessaan! Ainakin superhyvää seuraa – Eino, Elsa, Saara ja ties ketä muita kivoja kohtaamisia! Ja sääkin näyttää hurmaavalle. Lupaavaa, ehdottomasti!

Sometukset jäivät eilen, kameraa en edes ottanut mukaan ja kännykkäänkin kertyi vain muutama räpsy, lähinnä nämä. Ehkä ihan hyvä juttu. Puolivahinkoinen someloma lienee välillä varsin hyvä asia!

Asu:
Mekko: & Other Stories (ihan lempparimekko tällä hetkellä!) / Reppu: Re-Kånken / Loaferit: Aerosoles, saatu blogin kautta