Eräs kesäyö

8

Kuljen lähes juosten kohti Kaisaniemeä. Päällä yöpaidan tilalle heitetty, ensimmäisenä käteen sattunut mekko, silmissä nopeasti sudittu ripsiväri. Hiukset taisin unohtaa harjata.

Tuttu Spotify-listani katkeaa kuulokkeissa yllättäen ja vaihtuu kesken kappaleen kotimaiseen iskelmään.

Perutaan häät, perutaan kakku ja veljesi bändi.
Soitetaan lävitse suvut ja pappi, että ei saatu raameihin kuvaa.
Meistä ei ollutkaan siihen hommaan.

En ole kuunnellut sitä aiemmin, en huomaa painaneeni mitään. Taikauskolle olisi siinä tilaisuus.

Myöhäinen kesäilta on yllättävän lämmin. Tennarit taputtavat auringon haalistamaa asvalttia. Mietin muistinko kiireessä napata kotiavaimen matkaan.

Kohtaan katseesi ihmisten yli ja askeleeni hiljenevät. Kiire loppuu. Tässä me nyt ollaan. Vatsaa puristaa, mutta sydän liikahtaa. Kysyt mitä haluan juoda. Viiniä, lasi. Naurahdan. Se isoin.

Kuljemme tyhjien pöytien ohi osaamatta päättää minne jäädä, ravintolaa läpi ja takaisin. Ikään kuin uskaltamatta pysähtyä, valita onko parempi olla lähellä vai kaukana.

Sinä ruutupaidassasi. Korjaat hiuksiasi, näytät hyvälle.

Elämäni kummallisin ihmissuhde.

Muistelen mielessäni kuinka ei kovinkaan kauaa sitten hymähdit pienen ruokapöytäni ääressä istuessa, että jos vielä joudumme miettimään näitä, niin se on varmaan siinä. Mutta ei se ollut. Tässä olemme edelleen. Sinun ei tarvitsisi, olet ollut koko ajan vapaa lähtemään. Kuten minäkin.

Puhumme niitä näitä. Etsimme aiheita arjesta, sukellamme tv-sarjoihin ja nauramme menneelle kohtaamiselle. Kierrämme nuotion ympärillä katsomatta tuleen.

Puolen yö aikaan epäilen, että tulemme pian häädetyiksi ulos. Ne harvatkin varatut pöydät ympäriltä ovat tyhjentyneet. Kukapa heti juhannuksen jälkeen enää jaksaisi. Google kuitenkin tietää kertoa, että meillä on vielä aikaa.

Tällä kertaa sinä tartut aiheeseen. Sanomme samat sanat ja luomme samat katseet. Tiedämme kaiken jo sanotun ja vielä sanomattoman. Mitä tämä on? Meidänhän siihen pitäisi osata vastata, mutta emme osaa. Valintaan tarvitaan kaksi. Silitän varovaisesti kättäsi ja jäämme kiinni siihen, kosketukseen.

Aika juoksee kuten minä aiemmin. Se tekee niin aina seurassasi. Ennemmin kuin huomaammekaan pikkutunnit ovat ohittaneet valomerkkinsä. Joku pyytää lähtemään ja ovi kääntyy lukkoon takanamme.

Yöilma on edelleen lempeä, tai sitten se on viinin vaikutusta. Jäämme seisomaan jalkakäytävälle, valokyltti loistaa yllä. Tunnen hengityksesi kun maistat huuliani. Sillä hetkellä aika lopettaa liikkeensä. Tunnen kehosi ja vartaloani vasten painuvan käden.

Kumpikaan ei irrota. Kumpikaan ei lähde.

Tartun käteesi. Kuiskaan; tule. Juoksemme öisen kaupungin valojen läpi. Olen kompastua kadun ja nurmen liitokseen, mutta pidät kiinni. Poissa yölinjojen valoista palaamme hetkeen, jossa hengitys on riittävän lähellä kuultavaksi.

Kotona katselen nurmikon värjäämiä jalkojani ja hiekan tahrimaa takkia. Laitat viimeisen viestin.

Nukahdan vain herätäkseni hetkeä myöhemmin herätyskellon ilkeään muistutukseen arjesta. Makaan pimennysverhojen hämärtämässä kodissani, jonne intensiivinen aamuaurinko onnistuu ujuttautumaan vaillinaisten kaihtimien raoista. Tänään en tule kuulemaan sinusta, etkä sinä minusta. Tällä kertaa kaikki ei ole samoin, mutta miten, en tiedä. Jään odottamaan aikaa, jolloin kohtaamme jälleen. Ehkä etäisyys antaa vastauksia.

Elämä ilman hormoniehkäisyä

10

Olen ollut nyt jotakuinkin kuutisen vuotta ilman hormonillista ehkäisyä. Tai jos tarkkoja ollaan, väliin mahtui joitain vuosia sitten muutaman kuukauden kierukkakokeilu. Se vaihtoehto ei kuitenkaan sopinut itselle, eikä tullut enää kysymykseenkään, että olisin ollut valmis palaamaan hormonilliseen ehkäisymuotoon.

Tuntui, että olin vuosikaudet elämästäni uhrannut sille, että napsin pillereitä tai annan muulla tapaa itseeni imeytyä valmistetta, joka kyllä tarjoaa ehkäisyn ja tasapainottaa pahimpia kuukautiskipuja, mutta tuo ei mitään muita itseni kannalta mainittavia hyötyjä – päinvastoin. Myönnän myös, että ajatus jatkuvasta kehon kuormittamisesta ekstrahormonilla alkoi vaivaamaan. Mietinhän muutenkin mitä kehooni kerrytän, enkä muitakaan lääkeaineita mielelläni napsi, ja kun on pakko, harkiten ja mieluiten tilapäisesti.

Niinpä luovutin, enkä ole katunut päätöstäni. Vaikutukset ovat olleet niin monella tapaa positiiviset. Yksinkertaisesti koen nauttivani enemmän. Hormonivalmisteet vaikuttivat suoraan haluuni ja nautintoon, mikä olisi varmasti se kaikkein suurin kynnys minkään valmisteen uudelleen aloittamiselle. Mitä iloa ehkäisyvalmisteesta, jos se samalla leikkaa siivun nautinnosta?

Hormonivalmisteista luopuminen

Toinen näkyvä, joskin melko pinnallinen vaikutus oli turvotus. Jatkuva pieni turvonnut olo katosi hetkessä ja on pysynyt poissa. Toki vanhoja kuvia katsellessa hymähtelen bikineistä turvonneina pursuaville rinnoilleni, mutta mitäpä tuosta huvista jos olo oli muuten koko ajan vähän kumma ja kautta linjan pöhöttynyt olo häiritsi. Niin, ja ne mielialan heilahtelut – tai oikeammin ehkä kärjistymät. Vastaavaa ei ole ollut sittemmin, enkä pysty yhdistämään tuohon mitään muuta asiaa kuin hormonivalmisteiden käytön. Kun lopetin hormonivalmisteet vuosien jälkeen seinään, huomasin olossani muutamassa kuukaudessa selkeän eron. Ymmärrän toki, ettei kaikilla hormonivalmisteiden käyttö tunnu tai näy missään, nämä ovat niin yksilökohtaisia asioita ja voin puhua vain omista kokemuksistani.

Lopetettua tuntui kuin joku olisi avannut verhot, joiden en tiennyt olevan osin kiinni.

Miten olisin voinutkaan, aloitin pillereiden syönnin samaan aikaan kun aloitin seksielämän ylipäätään, siis täydessä kehitysvaiheessa ja siitä asti käytin niitä tauotta eri muodoissaan yli kymmenen vuoden ajan. Ymmärrän ajatuksen siitä, että teini-ikäiselle pillerit ovat hyvä ja varma ehkäisykeino kun kokemusta omaan kehoon, seksiin, kuukautiskiertoon ja ylipäätään elämäntavoitteisiin ei ole kertynyt, mutta samalla kieltämättä joskus eksyy mieleen ajatus siitä, että millä tavoin (vai onko lainkaan) jatkuva hormonivalmisteen syönti vaikuttaa ja on vaikuttanut kehityksen kynnyksellä olevaan mieleen sekä kehoon.

Kierron seuraaminen

Kun sanon luopuneeni hormoniehkäisystä, se ei ole synonyymi sille, että olisin varsinaisesti luopunut ehkäisystä. Tai riippuu mitä sanalla tarkoitetaan. Seuraan kiertoani ja kirjaan sen tarkasti ylös kännykkäsovellukseen. Olen kokeillut aikoinana useampaa eri sovellusta, mutta löytänyt sitten itselleni sopivimman. Onneksi kiertoni on todella säännöllinen, mikä lisää metodin sopivuutta itselle. Ensimmäisen vuoden hormonivalmisteista luopumisen jälkeen kierto tuntui hakevan paikkaansa, mutta nykyään se on varsin ennustettava, lisäksi tuntuma omaa sykliä sekä kehoa kohtaan on kehittynyt.

Kiertorytmiin luottaminen ei toki ole tarkoittanut sitä, että ovulaation lähipäivinä ei voisi harrastaa seksiä vaan sitä, että silloin kuvioon on ollut järkevää ottaa jokin kertakäyttöinen ehkäisymuoto tai on tehtävä jotain muuta hauskaa. Pari kertaa olen varmuuden vuoksi turvautunut jälkiehkäisytablettiin, mutta se sotkee hetkellisesti kiertoa, joten se on syystäkin vain hätävaravaihtoehto, ei ehkäisymuoto.

Tämä tapa on sopinut itselleni ja ymmärrän hyvin riskit ja mahdollisuudet, ja hyväksynyt elää niiden kanssa. Elämä on valintoja, ja hormoniehkäisyttömyys on oma valintani.

Munasoluja lahjoittamaan?

Erityisesti viime vuosina olen aktiivisesti pohtinut erilaisia tapoja auttaa ja havahtunut myös vastentahtoisen lapsettomuuden riipivyyteen. Siitä on kummunnut ajatus mahdollisesta munasolun luovuttamisesta, siitäkin huolimatta, että siihen liittyy hormonihoito. Sen tosin ajattelen eri tavoin, kyseessä ei ole pysyvä ratkaisu vaan ainoastaan luovutusprosessin aikaan liittyvä hoito, jonka jälkeen voin palata takaisin omaan elämäntapaani. En haluaisi hoidon olevan itsellä esteenä asialle, josta voi olla suuri apu jollekin. Munasolujen luovuttajille on jatkuva tarve. Siinä käypää aikaa on enää pari vuotta ja oma elämänvaihe voisi teoriassa sen sallia, joten aika näyttää millaisiin ratkaisuihin tulen siinä päätymään.

Olisi kiva kuulla kokemuksianne ehkäisyvalinnoista ja mikäli jollain on omakohtaista kokemusta, niin myös munasolunluovutusprosessista!

Oletpa ihana tänään!

8

Kun olin 21 menin silloisen poikaystäväni kanssa parisuhdekurssille. Kurssin alussa kysyttiin, miksi kukin pareista oli päättänyt osallistua. Olimme kaikella tapaa kiistatta nuorin pari, niin yhdessä olon kuin iänkin puolesta. Ainoat, jotka eivät olleet naimisissa, saati edes kihloissa – lähelläkään. Toiset tulivat eron partaalla hakemaan apua ja selvittämään välejä. Oma vastaukseni kysymykseen oli, että haluan rakentaa hyvää ja kestävää, joten mieluummin opettelen oleelliset taidot jo alussa enkä vasta sitten, kun rakenteet ovat jo tulessa.

Olin nähnyt vanhempieni keskinäisen kommunikoimattomuuden, pitkittyneen pahoinvoinnin ja sen aikaansaamat kipeät äärireaktiot, joka lopulta johti odotettuun päätökseen. Muistan jo lapsena miettineeni, että eikö kaksi aikuista ihmistä vain voi istua saman pöydän ääreen ja kohdata toisiaan. Lupasin itselleni, etten antaisi omien ihmissuhteideni ajautua samanlaiseen tilaan.

Uskon vahvasti ennaltaehkäisyyn ja ennakointiin, muussakin kuin ihmissuhdeasioissa. Se ei estä kaikilta kriiseiltä, mutta varmistaa, että ulottuvilla on oikeita työvälineitä kohdata niitä. Olen joskus pohtinut, että ihmiset ovat valmiita käyttämään aikaa opetellakseen taitoja kuten kitaransoitto, valokuvaus tai uudet kielet, mutta otaksuvat ihmissuhteiden tapahtuvan ja menevän kuin itsestään. Yhtä lailla ne taidot täytyy oppia. Joillain toki on paremmat lähtökohdat jo lapsuudesta kuin toisilla tai vain vastoinkäymisten pakottamaa pysähtymistä, mutta niinhän se on vähän kaikkeen – lähtökohdat eroavat, mutta siitä huolimatta opettelemme muitakin uusia taitoja myös aikuisiällä, miksei siis ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitoja?

Kotimatkalla satuin lukemaan Nytin Miia Halmeen dokumentista kertovan artikkelin, josta kursivoidut lainaukset ovat.

”Kannattaa huolestua jos uteliaisuus kumppaniin tai tämän maailmaan lopahtaa.” – ”Kommunikaation sävy kertoo paljon suhteen tilasta.”

Uskon kommunikaation voimaan, siihen, että vain sanoittamalla tarpeitani, pelkojani ja toiveitani voin myös saada niille vastinetta. Kukaan ei lue ajatuksia, joten jos en osaa sanoa mitä tarvitsen ja miten voin, jättäisin ihan liikaa arpapelin varaan. Se ei tietenkään ole helppoa, mutta tie, joka tarjoaa aidosti mahdollisuuksia. Siksi olen halunnut opetella tulemaan kuorestani ja pyrkinyt puhumaan.

Se ei ole synnynnäistä taitoa, vaan opittua; osin olosuhteiden mutta erityisesti omien valintojen lopputulema. Siinä itsellä ovat opettaneet monet seikat kuten luettu kirjallisuus, tietoinen itsensä haastaminen, harjoittelu, ihmissuhdetaitokurssit ja terapia. Havahtuminen siihen, millainen ihminen haluan olla muille ja myös miten voin edesauttaa omien tarpeiden täyttymistä.

Tunnen pientä huvittumista kun kuulen sanottavan, että kun sulle on niin helppoa kertoa tuntemuksistasi ja avata itsestäsi. Hyvähän sun on puhua kommunikaatiosta kun se on sulle helppoa. Mutta siinä unohdetaan se oleellinen seikka, että tässä ja nyt helpolta näyttävät asiat harvoin ovat syntyneet itsestään. Jos nyt olen tilassa, jossa pystyn olemaan henkisesti alasti toisen edessä ja silmää räpäyttämättä sanomaan, ettei ole aihetta, josta kanssani ei voisi keskustella sekä puhun vaikeistakin kokemuksista kuin jalkineiden ominaisuuksista (tai tarvittaessa voin olla puhumatta, sillä en myöskään koe tarvetta tuputtaa) ei se tarkoita, että se olisi aina ollut niin.

”Meillä on tapana suhteen alussa tarjoilla toiselle ja toisaalta palkita toista asioista, joihin väsymme ajan myötä. Näin juuri ne asiat, jotka vetivät pariskuntia alun perin yhteen, myös jakavat nämä.”

Koen uteliaisuutta ihmissuhteiden syntyyn, kasvuun ja myös kuolemaan, ja ennen kaikkea siihen, miten kuhunkin kohtaan voi varsin pienillä asioilla vaikuttaa. Jos olisin päätynyt lapsuuden haaveammattisuuntaan, psykologiaan, mitä todennäköisimmin olisin hakeutunut työskentelemään pari- ja seksuaaliterapian saralla.

Rakastan tarkkailla ihmisten vuorovaikutusta; minne katse osuu lauseen painoissa, mihin keho taittuu, mitä käsi hipaisee. Eleet ja katse paljastavat paljon, mikä on syy, miksen oikein koskaan ole halunnut rakentaa ihmissuhdetta näkemättä ja olematta alusta asti fyysisesti läsnä. Sen ymmärtäminen on saanut opettelemaan ei vain verbaalista kommunikaatiota vaan myös non-verbaalista, haluan, että kehoni puhuu samaa kieltä sanojeni kanssa – keho luo sanoille syvyyden.

Moni haikailee suhteen alun leimahduksia, mutta olen itse kokenut, että suhteen alku on tavallaan typerintä aikaa. Siinä on oma viehätyksensä, mutta se epävarmuus. Kaikkihan on tavallaan illuusiota. Odotan mieluummin vaihetta, jossa kerma on kuorittu ja opetellaan kohtaamaan toinen sellaisena kuin on. Katsotaan todellisuutta silmiin ja rakennetaan olemassa olevista palasista jotain kaunista, arkielämän taidetta. Se uteliaisuus toiseen, loputon tutkimusmatka siihen, miten kaksi erilaista ihmistä voivat yhdessä luoda ja kokea jotain uutta ja yhteistä – mitä se sitten juuri näiden ihmisten kohdalla tarkoittaakaan. Nautinto siitä, että toinen valitsee kulkea samaa matkaa, sehän on jollain tapaa kauneinta ikinä. Sama pätee myös ystävyyssuhteisiin.

”Eron perimmäinen syy on aina jommankumman kokemus siitä, ettei tule suhteessa rakastetuksi tai arvostetuksi.”

Yksi suuri opin paikka itselle on ollut osoittaa sanoilla toisen tärkeys. Pitkään kanavoin välittämisen ilmaisun vain tekoihin, väitin, että teot merkitsevät enemmän kuin sanat. Ehkä merkitsevätkin, mutta unohdin yhden asian, ne eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Kukapa ei haluaisi kuulla ja tuntea olevansa hyvä, haluttu ja viehättävä. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ovat täysin inhimillisiä tarpeita.

Havahduin siihen vuosia sitten, muistan vieläkin päivän, joka laittoi pyörän liikkeelle. Kehuminen oli tuntunut oudolta, teennäiseltä, joten en ollut tehnyt sitä. Mutta miten se olisikaan voinut tuntua luontevalta, kun en ollut koskaan opetellut sitä taitoa? Lapsena olin tottunut vähätellyksi tulemiseen ja kehujen vastaanottaminen vielä tänäkin päivänä on vaikeaa. Kun viime viikolla puhelimessa kerroin lähes arastellen onnistumisestani ystävälle, totesi hän, että käytössäni on ferrarin kone, mutta kuvittelen ajavani kuplavolkkaria. ”Mutta mitä muutakaan sä voisit tuolla taustalla”, jatkoi hän lempeästi.

Tietenkin, sekin on peruja ympäristöstä, johon olen kasvanut. En ole ihan varma, kuinka paljon enää osaan muuttaa katsetta, jolla tarkastelen peilin näkymää, mutta jos johonkin voin suoraan vaikuttaa, on se, tuntevatko läheiseni itsensä seurassani ferrariksi vai volkkariksi. Vaikka kehujen vastaanottaminen olisi vaikeaa, kyllähän me kaikki tiedämme sen aidon kehun tuoman kivan läikähdyksen jossain sisällä. Ja juuri sen tunteen haluan voida tarjota, en halua, että läheiseni arvailevat, vaan että he tietävät.

Joskus kuvittelin, että kehuminen tekee minusta heikomman. Mikä naurettava ajatus, aivan kuin ihmissuhde olisi valtataistelu. Jälleen kerran vääristynyt heijastus todellisuudesta, jonka olin oppinut kotoa. 26-vuotiaana päätin asennoitua toisin. Pala palalta opettelin hyvien sanojen lähettämisen. Muistutin itseäni jatkuvasti siitä, että vaikka oman pään sisällä kaikki huutaa teennäisyyttä, ei muu maailma kuule samaa jos sanoma kuitenkin on aito. Oman mielen vastaan laittaminen on vain kokemuksen puutetta, mutta onneksi kokemusta voi hankkia toistojen kautta.

Olen huomannut mikä välitön vaikutus sillä on ollut, että olen alkanut huomioimaan toisia myös sanallisesti. Ihmiset ovat persoja hyville sanoille. Siksi ihmettelenkin, miten vähän kehumme toisiamme. Ne ovat meille vain sanoja, maksuttomia lähettää, mutta vastaanottajalle arvokkaita palasia, jotka rakentavat merkityksellisyyttä ja sitovat suhdetta – kukapa ei mieluummin olisi ihmissuhteessa, jossa tietää toisen haluavan ja arvostavan, kuin suhteessa, jossa niinkin tärkeät viestit joutuu hapuillen hakemaan rivien välistä. Varpaillaan olo pitää mielenkiintoa yllä vain rajallisen ajan. Hyvät sanat ovat pieni asia, jolla rakennetaan toisen arvokkaaksi ja rakastetuksi tuntemisen kokemusta. Ja hyvä kiertää, arvostetuksi ja arvokkaaksi itsensä kokeva ihminen haluaa antaa parastaan, uskaltaa olla enemmän auki. Sillä yhtälöllä on parhaat mahdollisuudet onnistumiseen ja nautintoon. Sanojen merkitystä nimittäin fyysisen nautinnon palasena, välillisesti tai suoraan, ei pidä vähätellä.

Koen, että helposti ohitetaan omien pienien tekojen vaikutusta ja ajaudutaan ulkoistamaan vastuu kuvittelemalla, että asiat ja suhteet menevät kuten niiden on tarkoitus mennä. Mitä vielä, me olemme tiukasti kiinni ohjaajan paikalla ja voimme vaikuttaa asioihin, opetella uutta ja ohjata uudelleen vielä aikuisiälläkin. Oppiminen ei ehkä tapahdu yhtä nopeasti kuin nuorena, mutta olemme edelleen erittäin kykeneväisiä siihen ja toisaalta omaamme arvokasta perspektiiviä.

Kaikkeen ei tietenkään voi vaikuttaa, eikä pidäkään. Maailma menee silti eteenpäin ja tulipaloja syttyy ja sammuu, mutta aika monesta asioista pystymme tekemään parempia pienillä valinnoilla, kuten ihan vaikka sanomalla asioita hyvällä tarkoituksella ääneen. Kysymällä ja kertomalla. Niin, ja kehumalla sekä kannustamalla, tietenkin.

Liputankin vahvasti vuorovaikutustaitojen opetuksen puolesta jo kouluissa, eikä aikuisena kursseille hakeutumisessa ole mitään typerää, päinvastoin. Kyseessä kun on taito, jota väistämättä tarvitsemme päivittäin, sillä vaikka kuinka yrittäisi, vuorovaikutustilanteilta on lähes mahdotonta välttyä.

Tästä aiheesta tuli mieleen, että suosittelen Väestöliiton Tunnekeskeistä parisuhdekurssia, jonka voi tehdä näppärästi maksutta kotisohvalta käsin! Toinen vähän eriteemainen suositus on Anu Silfverbergin (ah, rakastan Anua!) kauneusihanteita käsittelevää esseetä, jonka erittäin löysällä aasinsillalla voi ujuttaa kommunikaatioon – aihe, jonka koen itselleni läheiseksi ja myös sellaiseksi, josta pitäisi puhua uteliaasti tutkaillen enemmänkin.