Elämä ilman hormoniehkäisyä

10

Olen ollut nyt jotakuinkin kuutisen vuotta ilman hormonillista ehkäisyä. Tai jos tarkkoja ollaan, väliin mahtui joitain vuosia sitten muutaman kuukauden kierukkakokeilu. Se vaihtoehto ei kuitenkaan sopinut itselle, eikä tullut enää kysymykseenkään, että olisin ollut valmis palaamaan hormonilliseen ehkäisymuotoon.

Tuntui, että olin vuosikaudet elämästäni uhrannut sille, että napsin pillereitä tai annan muulla tapaa itseeni imeytyä valmistetta, joka kyllä tarjoaa ehkäisyn ja tasapainottaa pahimpia kuukautiskipuja, mutta tuo ei mitään muita itseni kannalta mainittavia hyötyjä – päinvastoin. Myönnän myös, että ajatus jatkuvasta kehon kuormittamisesta ekstrahormonilla alkoi vaivaamaan. Mietinhän muutenkin mitä kehooni kerrytän, enkä muitakaan lääkeaineita mielelläni napsi, ja kun on pakko, harkiten ja mieluiten tilapäisesti.

Niinpä luovutin, enkä ole katunut päätöstäni. Vaikutukset ovat olleet niin monella tapaa positiiviset. Yksinkertaisesti koen nauttivani enemmän. Hormonivalmisteet vaikuttivat suoraan haluuni ja nautintoon, mikä olisi varmasti se kaikkein suurin kynnys minkään valmisteen uudelleen aloittamiselle. Mitä iloa ehkäisyvalmisteesta, jos se samalla leikkaa siivun nautinnosta?

Hormonivalmisteista luopuminen

Toinen näkyvä, joskin melko pinnallinen vaikutus oli turvotus. Jatkuva pieni turvonnut olo katosi hetkessä ja on pysynyt poissa. Toki vanhoja kuvia katsellessa hymähtelen bikineistä turvonneina pursuaville rinnoilleni, mutta mitäpä tuosta huvista jos olo oli muuten koko ajan vähän kumma ja kautta linjan pöhöttynyt olo häiritsi. Niin, ja ne mielialan heilahtelut – tai oikeammin ehkä kärjistymät. Vastaavaa ei ole ollut sittemmin, enkä pysty yhdistämään tuohon mitään muuta asiaa kuin hormonivalmisteiden käytön. Kun lopetin hormonivalmisteet vuosien jälkeen seinään, huomasin olossani muutamassa kuukaudessa selkeän eron. Ymmärrän toki, ettei kaikilla hormonivalmisteiden käyttö tunnu tai näy missään, nämä ovat niin yksilökohtaisia asioita ja voin puhua vain omista kokemuksistani.

Lopetettua tuntui kuin joku olisi avannut verhot, joiden en tiennyt olevan osin kiinni.

Miten olisin voinutkaan, aloitin pillereiden syönnin samaan aikaan kun aloitin seksielämän ylipäätään, siis täydessä kehitysvaiheessa ja siitä asti käytin niitä tauotta eri muodoissaan yli kymmenen vuoden ajan. Ymmärrän ajatuksen siitä, että teini-ikäiselle pillerit ovat hyvä ja varma ehkäisykeino kun kokemusta omaan kehoon, seksiin, kuukautiskiertoon ja ylipäätään elämäntavoitteisiin ei ole kertynyt, mutta samalla kieltämättä joskus eksyy mieleen ajatus siitä, että millä tavoin (vai onko lainkaan) jatkuva hormonivalmisteen syönti vaikuttaa ja on vaikuttanut kehityksen kynnyksellä olevaan mieleen sekä kehoon.

Kierron seuraaminen

Kun sanon luopuneeni hormoniehkäisystä, se ei ole synonyymi sille, että olisin varsinaisesti luopunut ehkäisystä. Tai riippuu mitä sanalla tarkoitetaan. Seuraan kiertoani ja kirjaan sen tarkasti ylös kännykkäsovellukseen. Olen kokeillut aikoinana useampaa eri sovellusta, mutta löytänyt sitten itselleni sopivimman. Onneksi kiertoni on todella säännöllinen, mikä lisää metodin sopivuutta itselle. Ensimmäisen vuoden hormonivalmisteista luopumisen jälkeen kierto tuntui hakevan paikkaansa, mutta nykyään se on varsin ennustettava, lisäksi tuntuma omaa sykliä sekä kehoa kohtaan on kehittynyt.

Kiertorytmiin luottaminen ei toki ole tarkoittanut sitä, että ovulaation lähipäivinä ei voisi harrastaa seksiä vaan sitä, että silloin kuvioon on ollut järkevää ottaa jokin kertakäyttöinen ehkäisymuoto tai on tehtävä jotain muuta hauskaa. Pari kertaa olen varmuuden vuoksi turvautunut jälkiehkäisytablettiin, mutta se sotkee hetkellisesti kiertoa, joten se on syystäkin vain hätävaravaihtoehto, ei ehkäisymuoto.

Tämä tapa on sopinut itselleni ja ymmärrän hyvin riskit ja mahdollisuudet, ja hyväksynyt elää niiden kanssa. Elämä on valintoja, ja hormoniehkäisyttömyys on oma valintani.

Munasoluja lahjoittamaan?

Erityisesti viime vuosina olen aktiivisesti pohtinut erilaisia tapoja auttaa ja havahtunut myös vastentahtoisen lapsettomuuden riipivyyteen. Siitä on kummunnut ajatus mahdollisesta munasolun luovuttamisesta, siitäkin huolimatta, että siihen liittyy hormonihoito. Sen tosin ajattelen eri tavoin, kyseessä ei ole pysyvä ratkaisu vaan ainoastaan luovutusprosessin aikaan liittyvä hoito, jonka jälkeen voin palata takaisin omaan elämäntapaani. En haluaisi hoidon olevan itsellä esteenä asialle, josta voi olla suuri apu jollekin. Munasolujen luovuttajille on jatkuva tarve. Siinä käypää aikaa on enää pari vuotta ja oma elämänvaihe voisi teoriassa sen sallia, joten aika näyttää millaisiin ratkaisuihin tulen siinä päätymään.

Olisi kiva kuulla kokemuksianne ehkäisyvalinnoista ja mikäli jollain on omakohtaista kokemusta, niin myös munasolunluovutusprosessista!

Oletpa ihana tänään!

8

Kun olin 21 menin silloisen poikaystäväni kanssa parisuhdekurssille. Kurssin alussa kysyttiin, miksi kukin pareista oli päättänyt osallistua. Olimme kaikella tapaa kiistatta nuorin pari, niin yhdessä olon kuin iänkin puolesta. Ainoat, jotka eivät olleet naimisissa, saati edes kihloissa – lähelläkään. Toiset tulivat eron partaalla hakemaan apua ja selvittämään välejä. Oma vastaukseni kysymykseen oli, että haluan rakentaa hyvää ja kestävää, joten mieluummin opettelen oleelliset taidot jo alussa enkä vasta sitten, kun rakenteet ovat jo tulessa.

Olin nähnyt vanhempieni keskinäisen kommunikoimattomuuden, pitkittyneen pahoinvoinnin ja sen aikaansaamat kipeät äärireaktiot, joka lopulta johti odotettuun päätökseen. Muistan jo lapsena miettineeni, että eikö kaksi aikuista ihmistä vain voi istua saman pöydän ääreen ja kohdata toisiaan. Lupasin itselleni, etten antaisi omien ihmissuhteideni ajautua samanlaiseen tilaan.

Uskon vahvasti ennaltaehkäisyyn ja ennakointiin, muussakin kuin ihmissuhdeasioissa. Se ei estä kaikilta kriiseiltä, mutta varmistaa, että ulottuvilla on oikeita työvälineitä kohdata niitä. Olen joskus pohtinut, että ihmiset ovat valmiita käyttämään aikaa opetellakseen taitoja kuten kitaransoitto, valokuvaus tai uudet kielet, mutta otaksuvat ihmissuhteiden tapahtuvan ja menevän kuin itsestään. Yhtä lailla ne taidot täytyy oppia. Joillain toki on paremmat lähtökohdat jo lapsuudesta kuin toisilla tai vain vastoinkäymisten pakottamaa pysähtymistä, mutta niinhän se on vähän kaikkeen – lähtökohdat eroavat, mutta siitä huolimatta opettelemme muitakin uusia taitoja myös aikuisiällä, miksei siis ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitoja?

Kotimatkalla satuin lukemaan Nytin Miia Halmeen dokumentista kertovan artikkelin, josta kursivoidut lainaukset ovat.

”Kannattaa huolestua jos uteliaisuus kumppaniin tai tämän maailmaan lopahtaa.” – ”Kommunikaation sävy kertoo paljon suhteen tilasta.”

Uskon kommunikaation voimaan, siihen, että vain sanoittamalla tarpeitani, pelkojani ja toiveitani voin myös saada niille vastinetta. Kukaan ei lue ajatuksia, joten jos en osaa sanoa mitä tarvitsen ja miten voin, jättäisin ihan liikaa arpapelin varaan. Se ei tietenkään ole helppoa, mutta tie, joka tarjoaa aidosti mahdollisuuksia. Siksi olen halunnut opetella tulemaan kuorestani ja pyrkinyt puhumaan.

Se ei ole synnynnäistä taitoa, vaan opittua; osin olosuhteiden mutta erityisesti omien valintojen lopputulema. Siinä itsellä ovat opettaneet monet seikat kuten luettu kirjallisuus, tietoinen itsensä haastaminen, harjoittelu, ihmissuhdetaitokurssit ja terapia. Havahtuminen siihen, millainen ihminen haluan olla muille ja myös miten voin edesauttaa omien tarpeiden täyttymistä.

Tunnen pientä huvittumista kun kuulen sanottavan, että kun sulle on niin helppoa kertoa tuntemuksistasi ja avata itsestäsi. Hyvähän sun on puhua kommunikaatiosta kun se on sulle helppoa. Mutta siinä unohdetaan se oleellinen seikka, että tässä ja nyt helpolta näyttävät asiat harvoin ovat syntyneet itsestään. Jos nyt olen tilassa, jossa pystyn olemaan henkisesti alasti toisen edessä ja silmää räpäyttämättä sanomaan, ettei ole aihetta, josta kanssani ei voisi keskustella sekä puhun vaikeistakin kokemuksista kuin jalkineiden ominaisuuksista (tai tarvittaessa voin olla puhumatta, sillä en myöskään koe tarvetta tuputtaa) ei se tarkoita, että se olisi aina ollut niin.

”Meillä on tapana suhteen alussa tarjoilla toiselle ja toisaalta palkita toista asioista, joihin väsymme ajan myötä. Näin juuri ne asiat, jotka vetivät pariskuntia alun perin yhteen, myös jakavat nämä.”

Koen uteliaisuutta ihmissuhteiden syntyyn, kasvuun ja myös kuolemaan, ja ennen kaikkea siihen, miten kuhunkin kohtaan voi varsin pienillä asioilla vaikuttaa. Jos olisin päätynyt lapsuuden haaveammattisuuntaan, psykologiaan, mitä todennäköisimmin olisin hakeutunut työskentelemään pari- ja seksuaaliterapian saralla.

Rakastan tarkkailla ihmisten vuorovaikutusta; minne katse osuu lauseen painoissa, mihin keho taittuu, mitä käsi hipaisee. Eleet ja katse paljastavat paljon, mikä on syy, miksen oikein koskaan ole halunnut rakentaa ihmissuhdetta näkemättä ja olematta alusta asti fyysisesti läsnä. Sen ymmärtäminen on saanut opettelemaan ei vain verbaalista kommunikaatiota vaan myös non-verbaalista, haluan, että kehoni puhuu samaa kieltä sanojeni kanssa – keho luo sanoille syvyyden.

Moni haikailee suhteen alun leimahduksia, mutta olen itse kokenut, että suhteen alku on tavallaan typerintä aikaa. Siinä on oma viehätyksensä, mutta se epävarmuus. Kaikkihan on tavallaan illuusiota. Odotan mieluummin vaihetta, jossa kerma on kuorittu ja opetellaan kohtaamaan toinen sellaisena kuin on. Katsotaan todellisuutta silmiin ja rakennetaan olemassa olevista palasista jotain kaunista, arkielämän taidetta. Se uteliaisuus toiseen, loputon tutkimusmatka siihen, miten kaksi erilaista ihmistä voivat yhdessä luoda ja kokea jotain uutta ja yhteistä – mitä se sitten juuri näiden ihmisten kohdalla tarkoittaakaan. Nautinto siitä, että toinen valitsee kulkea samaa matkaa, sehän on jollain tapaa kauneinta ikinä. Sama pätee myös ystävyyssuhteisiin.

”Eron perimmäinen syy on aina jommankumman kokemus siitä, ettei tule suhteessa rakastetuksi tai arvostetuksi.”

Yksi suuri opin paikka itselle on ollut osoittaa sanoilla toisen tärkeys. Pitkään kanavoin välittämisen ilmaisun vain tekoihin, väitin, että teot merkitsevät enemmän kuin sanat. Ehkä merkitsevätkin, mutta unohdin yhden asian, ne eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Kukapa ei haluaisi kuulla ja tuntea olevansa hyvä, haluttu ja viehättävä. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ovat täysin inhimillisiä tarpeita.

Havahduin siihen vuosia sitten, muistan vieläkin päivän, joka laittoi pyörän liikkeelle. Kehuminen oli tuntunut oudolta, teennäiseltä, joten en ollut tehnyt sitä. Mutta miten se olisikaan voinut tuntua luontevalta, kun en ollut koskaan opetellut sitä taitoa? Lapsena olin tottunut vähätellyksi tulemiseen ja kehujen vastaanottaminen vielä tänäkin päivänä on vaikeaa. Kun viime viikolla puhelimessa kerroin lähes arastellen onnistumisestani ystävälle, totesi hän, että käytössäni on ferrarin kone, mutta kuvittelen ajavani kuplavolkkaria. ”Mutta mitä muutakaan sä voisit tuolla taustalla”, jatkoi hän lempeästi.

Tietenkin, sekin on peruja ympäristöstä, johon olen kasvanut. En ole ihan varma, kuinka paljon enää osaan muuttaa katsetta, jolla tarkastelen peilin näkymää, mutta jos johonkin voin suoraan vaikuttaa, on se, tuntevatko läheiseni itsensä seurassani ferrariksi vai volkkariksi. Vaikka kehujen vastaanottaminen olisi vaikeaa, kyllähän me kaikki tiedämme sen aidon kehun tuoman kivan läikähdyksen jossain sisällä. Ja juuri sen tunteen haluan voida tarjota, en halua, että läheiseni arvailevat, vaan että he tietävät.

Joskus kuvittelin, että kehuminen tekee minusta heikomman. Mikä naurettava ajatus, aivan kuin ihmissuhde olisi valtataistelu. Jälleen kerran vääristynyt heijastus todellisuudesta, jonka olin oppinut kotoa. 26-vuotiaana päätin asennoitua toisin. Pala palalta opettelin hyvien sanojen lähettämisen. Muistutin itseäni jatkuvasti siitä, että vaikka oman pään sisällä kaikki huutaa teennäisyyttä, ei muu maailma kuule samaa jos sanoma kuitenkin on aito. Oman mielen vastaan laittaminen on vain kokemuksen puutetta, mutta onneksi kokemusta voi hankkia toistojen kautta.

Olen huomannut mikä välitön vaikutus sillä on ollut, että olen alkanut huomioimaan toisia myös sanallisesti. Ihmiset ovat persoja hyville sanoille. Siksi ihmettelenkin, miten vähän kehumme toisiamme. Ne ovat meille vain sanoja, maksuttomia lähettää, mutta vastaanottajalle arvokkaita palasia, jotka rakentavat merkityksellisyyttä ja sitovat suhdetta – kukapa ei mieluummin olisi ihmissuhteessa, jossa tietää toisen haluavan ja arvostavan, kuin suhteessa, jossa niinkin tärkeät viestit joutuu hapuillen hakemaan rivien välistä. Varpaillaan olo pitää mielenkiintoa yllä vain rajallisen ajan. Hyvät sanat ovat pieni asia, jolla rakennetaan toisen arvokkaaksi ja rakastetuksi tuntemisen kokemusta. Ja hyvä kiertää, arvostetuksi ja arvokkaaksi itsensä kokeva ihminen haluaa antaa parastaan, uskaltaa olla enemmän auki. Sillä yhtälöllä on parhaat mahdollisuudet onnistumiseen ja nautintoon. Sanojen merkitystä nimittäin fyysisen nautinnon palasena, välillisesti tai suoraan, ei pidä vähätellä.

Koen, että helposti ohitetaan omien pienien tekojen vaikutusta ja ajaudutaan ulkoistamaan vastuu kuvittelemalla, että asiat ja suhteet menevät kuten niiden on tarkoitus mennä. Mitä vielä, me olemme tiukasti kiinni ohjaajan paikalla ja voimme vaikuttaa asioihin, opetella uutta ja ohjata uudelleen vielä aikuisiälläkin. Oppiminen ei ehkä tapahdu yhtä nopeasti kuin nuorena, mutta olemme edelleen erittäin kykeneväisiä siihen ja toisaalta omaamme arvokasta perspektiiviä.

Kaikkeen ei tietenkään voi vaikuttaa, eikä pidäkään. Maailma menee silti eteenpäin ja tulipaloja syttyy ja sammuu, mutta aika monesta asioista pystymme tekemään parempia pienillä valinnoilla, kuten ihan vaikka sanomalla asioita hyvällä tarkoituksella ääneen. Kysymällä ja kertomalla. Niin, ja kehumalla sekä kannustamalla, tietenkin.

Liputankin vahvasti vuorovaikutustaitojen opetuksen puolesta jo kouluissa, eikä aikuisena kursseille hakeutumisessa ole mitään typerää, päinvastoin. Kyseessä kun on taito, jota väistämättä tarvitsemme päivittäin, sillä vaikka kuinka yrittäisi, vuorovaikutustilanteilta on lähes mahdotonta välttyä.

Tästä aiheesta tuli mieleen, että suosittelen Väestöliiton Tunnekeskeistä parisuhdekurssia, jonka voi tehdä näppärästi maksutta kotisohvalta käsin! Toinen vähän eriteemainen suositus on Anu Silfverbergin (ah, rakastan Anua!) kauneusihanteita käsittelevää esseetä, jonka erittäin löysällä aasinsillalla voi ujuttaa kommunikaatioon – aihe, jonka koen itselleni läheiseksi ja myös sellaiseksi, josta pitäisi puhua uteliaasti tutkaillen enemmänkin.

Aikuisten ystäväkirja

6

Bongasin Tiian blogista aikuisten kaverikirja -postauksen, joka on muissakin blogiessa pyörähtänyt. Kumman aihealueiltaan epäjohdonmukaiset kysymykset, mutta mitäpä tuosta, tartuin silti näppäimistöön!

Nimeni on… Anna-Maria, jos se jonkun yllätti. Lempinimiä en halua. Hellittelynimet ovat eriasia, mutta nekin olkoot vain läheisten ihmissuhteiden hupia ja huomiota. Ulkopuolisille haluan olla Anna-Maria.

Olen syntynyt vuonna… 1984, eli olen 32-vuotias, viikon kuluttua 33.

Lapsuuskotini langallinen numero… 8763096. Kummallista, että sen muistaa, mutta nykyistä kännykkänumeroaan joutuu välillä hakemaan.

Pienenä olin varma, että minusta tulee isona… arkkitehti, psykologi tai kirjailija.

Täydellinen puoliso… haluaa löytää kanssani tavat rakentaa sopivasti molempien näköistä yhdessäoloa, näkee mahdollisuuksia ja ratkaisuja mahdottomuuksien ja uhkien sijaan, eettisesti valveutunut ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan, mutta kykenee myös kannattelemaan ja olemaan kannateltavana. Hyvyyden, älykkyyden, avoimuuden, huumorin ja elämänpalon muotoinen ihminen. Aikuinen, joka osaa olla myös hupsu. Hauskuus, leikkisyys ja arjen flirtti ovat itselle tärkeitä elementtejä ja huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä isommin niiden merkitys ihmissuhteissa korostuu. En halua tylsää tai tosikkomaista kumppanuutta!

En usko ajatukseen, että täydellinen puoliso olisi valmiina olemassa oleva olento, vaan ajattelen, että ikään kuin täydelliseksi puolisoksi kasvetaan. Se lähtee tahtotilasta ja on jotain, mikä rakentuu pala palalta kahden ihmisen valitessa kulkea samaa matkaa ja tutustuessa toisiinsa. Koska kuitenkin tahdon matkan olevan hauskaa, enkä jaksa tapella tyhmistä, olisi vaikea nähdä, että valitsisin sukeltavani ihmiseen, joka ei saa nauramaan ja haluamaan.

Tästä muuten tuli mieleeni kuusi vuotta sitten kirjoittama postaus mies makuuni, jonka tämän kysymyksen mieleen tuomana luin nyt todella pitkästä aikaa. Mutta kuinka hassua, enpä mainittavasti nyt kuuden vuoden jälkeen muuttaisi! Mitä nyt ehkä korostaisin edellisen kappaleen kahta viimeistä enemmän, fyysistä ja henkistä leikkiä.

Omasta mielestänihän olen täydellinen, mutta exieni mielestä saatan olla… hah, ei kyllä. Pikemminkin toisin päin. Yleensä kummastelen miten paljon parempana toiset minut ovat nähneet kuin millaisena itse näen, siitä kun on täydellisyys kaukana. Mutta koska tässä haetaan huonoa puolta, niin vähän ristiriitaisesti ja tilanteesta riippuen exieni mielestä saatan olla omapäinen tai vaihtoehtoisesti liiankin kiltti, joskin molemmat piirteet ovat vuosien varrella kehittyneet – itsepäisyys on pehmentynyt ja kiltteys on saanut ryhtiä rinnalleen. Jokaisen ihmisen seurassa tietenkin korostuu vähän eri luonteen puolet – oikeassa ne kauneimmat.

Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen… tuskin tekisin kuitenkaan mitään merkittävää, mutta ehkä elän illuusiossa, että tekisin enemmän hyödyllisiä asioita, kuten liikkuisin tai lyhentäisin tavallaan loputonta to do -listaa. Todellisuudessa en silti usko, että käyttäisin ylimääräistä aikaa mitenkään järkevämmin.

Harrastan nyt… elämästä nauttimista sen eri muodoissaan, estetiikkaa ja elämyksiä, joka toteutuu etupäässä kauniina kahvihetkinä, museoina/gallerioina ja maailman tarkasteluna kameran linssin läpi. Sekä toki bloggaamista ja kehosta sekä mielestä huolta pitämistä.

Parin lasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifystä… mitä milloinkin, ehkäpä todennäköisimmin biisejä, jotka muistuttava jostakin tai jostakusta, herättävät silloiseen mielentilaan sopivia tunteita.

Noloin tv-ohjelma josta pidän… Katson tosi vähän sarjoja, joten valikoin melko tarkasti mitä katson. Niinpä en varsinaisesti koe takataskusta löytyvän mitään noloja sarjoja, ainakaan omasta mielestäni. Ihan aidosti en jaksa tyhmää realitya enkä sitä siten myös omalla klikkailullanikaan tue. Joku voisi toki ajatella, että joitain vuosia sitten katsomani How to look good naked (Nätti nakuna) oli sitä, itse taas näin sen toki äärimmäisen keveäksi, mutta melko sympaattiseksi sarjaksi, joka jollain viehättävällä tavalla pyrki hyvään – oman kehon katsomiseen lempeämmin silmin ja parhaiden puolien korostamiseen.

Bravuurini keittiössä… ah, tämä on helppo. Ehdottomasti parsapasta (ja pastaruoat muutenkin), tai vaihtoehtoisesti jokin ruokaisa salaatti.

Melkein hävettää kertoa, mutta itken aina kun… ei taida olla aina kun. Joskus itken herkemmin, toisinaan harvemmin. Ei ole yhtä asiaa, joka takaisi aina kyyneleet. Tunnen herkästi liikutusta, mutta kyyneleet eivät automaattisesti liity asiaan. Ehkä varmimmin kyyneleet aikaan saa päällekäyvällä ja aggressiivisella tavalla viestivä, joka luo tunteen hyökkäyksestä, mutta vetää lähinnä sanattomaksi. Sellainen tapa kommunikoida osuu itseä jonnekin syvälle ja saa vielä näin aikuisenakin (jopa ilman henkilökohtaisuuttakin) kyyneleet kihoamaan silmiin.

Lapsuuteni lempilelu… pehmolelut, barbiet ja värikynät – rakastin piirtämistä!

Lempilelu nykyään… on läppäri ja kamera, käyttömäärästä päätellen ainakin. Rakastan myös lautapelejä (joista olen saanut viimeisen parin vuoden aikana harmillisen vähän nauttia).

Salainen paheen… hmm, ei taida olla salaisia vaan hyvinkin julkisia paheita, rakastan lakua ja salmiakkia sekä lasillinen hyvää viiniä on aika ihana asia. Ah, ja kahvi, sitä tulee juotua nykyään verrattain paljon, tätä kirjoittaessakin. Sekä toki laiskuus, voin hyvällä omalla tunnolla ihan vain olla ja haahuilla, sänky on ihana paikka ja rakastan makoilla ja nautin vain olemisesta.

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut… puhu asioista asioiden oikeilla nimillä ja suoraan niiden kanssa, joita asiat koskettaa. Maailman simppelein juttu, joka tuntuu olevan monelle yllättävän vaikeaa.