Ajatuksia paluusta

4

Syksyn välivaiheeni, eli putkiremppa-ajan evakkoaikani lähentelee loppuaan.

On hurjaa, kuinka nopeasti aika on lopulta mennyt ja kuinka omalla tavallaan jopa yllättävä syksystä on muodostunut. Ajatukset ja tunteet paluun suhteen ovat ristiriitaiset ja lähenevä muutto on hiipinyt kummittelemaan uniin. Eihän sen niin pitäisi näyttäytyä, jännityksenä. Kotiin pääsyn pitäisi tuntua odotuksena ja innostuksena.

Ristiriitaisuus kulminoituu kahteen teemaan. On tietenkin ihana päästä pois toisten nurkista, pois olemasta vaivana ja ylipäätään omien tavaroiden sekä kalusteiden äärelle. Oma koti on aina oma koti. Ikään kuin vieraana olo ei pidemmän päälle vapauta rentoutumaan ihan täysin, vaikka toisaalta pidänkin maisemanvaihdoksista. Silti on kiva ajatus laittaa kotia ja päästä elämään omaa, muista riippumatonta arkea.

Samalla en tiedä haluanko palata.

Se ei toki tarkoita, että haluaisin jäädä tähän missä nyt olen, vaan etten ole enää yhtään varma haluanko palata vanhaan asuntoon. Toki on pakko, ainakin hetkellisesti, mutta siitä eteenpäin en tiedä. Etäisyys on itse asiassa tehnyt odottamattomalla tavalla hyvää ja on myös jollain tapaa vaikea käsittää, kuinka hyvä tämä syksy on ollut. Mielessä paluuseen liittyy hassu pelko siitä, että palaisi ikään kuin elämässään samaan mistä kesällä tähän välivaiheeseen lähdin. Sitä en halua. Haluan todella pysyä suunnassa, jonka näinä syksyn kuukausina olen tavoittanut. Haluan mennä eteenpäin ja pitää kiinni tietystä levollisuuden tunteesta. Hyvästä olosta ja arjesta.

Syksy on ollut sopivalla tavalla kiireinen. Olen saanut tilaisuuden tutustua uusiin ihmisiin, joskaan en koe antaneeni ihan parasta versiota itsestäni, mutta toivottavasti on vielä mahdollisuuksia yrittää näyttää. Haluan olla siinä rohkeampi, tutustumisessa. Olen elänyt vähemmällä tavaralla ja saanut tarpeellisen muistutuksen siihen, ettei todella tarvitse paljoa arjen pyörimiseen. Samalla olen huomannut, mitä hankintoja ihan oikeasti pitäisi tehdä. Kuten vaikka uusi sänky, hyvä blenderi, mini-imuri, kunnon paistinpannu ja noh, ylipäätään sellaisia aikuisen laadukkaita kodintarvikeita, jotka tekevät jokapäiväisestä elämästä pikkaisen parempaa. Olen myös fiilistellyt uusia Helsingin kulmia ja liian pitkään hapuillut ihmissuhde on saanut sellaista tasapainoa, joka on kaikessa kauniilla tavalla yllättänyt. En halua palata epävarmuuteen. Lisäksi olen löytänyt hyvän sykkeen liikuntaan ja saanut sen kivasti lomittumaan osaksi arkea, ja se on tehnyt hyvää ennen kaikkea henkisesti.

Kai jollain tapaa pelkään, että paluu entisiin kulmiin ja arkirutiineihin vie ajatuksia myös sinne, vanhoihin kaavoihin, vaikka oikeasti haluan vahvasti pitää kiinni näistä uusista. Antaa asioiden kehittyä siihen suuntaan, mihin ne ovat tänä syksynä lähteneet rullaamaan. Eihän se toki sitä tarkoita, ettei niin kävisi, mutta silti mieli on jo mennyt niin paljon eteenpäin, etten tiedä mitä pitäisi ajatella. Jo sana paluu tuntuu pahalta. En halua palata yhtään mihinkään.

Toisaalta, vielä ei tarvitse valita, tietää tai päättää. Muutto tuttuun kotiin on joka tapauksessa väistämättä reilun parin viikon päästä edessä ja siten on myös aikaa miettiä mitä siitä eteenpäin. Ehkä mieli tottuu, ehkä saan pitää saavutetut tunteet ja niiden kehityksen suunnan. Ehkä vanha osin remontoitu koti tuntuu ihanammalta kuin osaan odottaa, ehkä kokonaan uusi järjestys saa sen tuntumaan jopa uudelta. Ehkä. En tiedä. Kohta se selviää. Silti jännittää.

Kuva: Ilona, Torpan Tyttö

Ystävystyminen aikuisena

13

Joko olette tutustuneet ihanaan uuteen Radio Helsingin alta löytyvään podcastiin; Elsan ja Anikon kuplaan?

Ensimmäisen jakson teemana on ystävystyminen aikuisena ja aloitusjakson kuunneltuani eksyin puolihuomaamatta kirjoittamaan tätä, sen enempää punaista lankaa etukäteen miettimättä.

Ystävyys on teema, jonka kanssa olen jollain tapaa kipuillut läpi elämäni. Vaikka olen oppinut vuosien saatossa sosiaalisemmaksi, läsnä on silti tasapainoilu oman introverttiuden, mutta kuitenkin inhimillisen sosiaalisen kohtaamisen tarpeen kanssa.

Jonkinlainen dilemma on, etten oikein tietoisesti osaa tutustua uusiin ihmisiin enkä edes varsinaisesti koe siihen vetoa, mutta monina hetkinä kuitenkin kaipaisin seuraa erilaisten aktiviteettien pariin. En oikein osaa (tai välttämättä edes kyseisessä hetkessä koe tärkeäksi) lähestyä ihmisiä, ja ylipäätään loppujen lopuksi aidosti tunnen olevani kotonani melko harvan seurassa. Vierastan pinnallisia ohikiitäviä tilanteita, ne tuntuvat helposti jollain tapaa teennäisiltä ja mitään antamattomilta. Ihmisistä innostun yleensä vasta kun tunnen heidät ja ilmeinen ongelma onkin, että siihen kohtaan on mahdoton päästä ilman tutustumisvaihetta.

Näin yli kolmekymppisenä lisähaasteensa tuo, että mainittava osa ikätovereista ja erityisesti nykyisestä ystäväpiiristä elää hyvinkin erityyppistä elämää. Erilaiset elämäntilanteet ovat toki rikkaus, antavat perspektiiviä omaankin olemiseen. Haasteeksi erilainen elämänvaihe muodostuu siinä kohtaa kun olemassa oleva piiri on pieni ja yhteisten ajanviettomahdollisuuksien rytmit eivät kohtaa. Ne ovatkin hetkiä, jolloin tahaton seuran puute kolahtaa.

On ihana valita itse yksin oleminen ja viihdyn pitkiäkin aikoja omassa seurassani, janoan ja tarvitsen sitä säännöllisesti, mutta seuran kaipuussa puute osuu ja saattaa jopa satuttaa. Valittu yksinäisyys on hyvästä, tahaton ei. Ärsyttävä pieni ero, joka voi tuntua yllättävän isosti. Myönnän viimeisen kahden vuoden aikana viettäneeni monta tahatonta yksinäistä hetkeä, mutta toisaalta, onnekseni olen saanut jakaa tuona aikana myös poikkeuksellisen hyviä hetkiä seurassa.

Ystävystyminen

En ole se helpoin ystävystyttävä, mutta koen olevani helppo ystävä. Se tarkoittaa sitä, että ensitutustuminen voi olla (ja palautteesta päätelleen onkin) vaikeaa ja moni kuvio kariutuukin nihkeään alkuun sekä vääriin mielikuviin. Pidän alussa tahattomasti pientä etäisyyttä ja sytyn hitaasti, mutta kun päästään askel syvemmälle ja saavutetaan tietty luottamuksen taso, olen avoin, mutkaton, puhelias, huomioiva ja lojaali. Toisinaan ehkä jopa ihan hauska, tai ainakin leikkisä, pienen vähän vinksahtaneen koiranpennun tavoin.

Tiedostan hyvin, että vaikka olen uusille ihmisille ystävällinen ja pyrin olemaan läsnä itselle haastavissakin tilanteissa, niin todellisen kiinnostuksen herääminen vaatii aikaa – usein jopa siltä toisen osapuolen aloitteen tekemistä ja hieman aktiivisempaa otetta alussa.

Ensivaikutelmista

Olen säännönmukaisesti kuullut, miten ensivaikutelma itsestä on toinen kuin mitä lopulta olen. Se on hyvä tiedostaa, mutta toisaalta tiedostaminen saattaa myös lisätä jännitystä uusiin tilanteisiin.

Juuri pari viikkoa sitten olin uudessa porukassa illanvietossa. Se oli aivan ihanaa. Olin todella otettu, että olin tullut kutsutuksi mukaan ja nautin. Jälkeenpäin sain kysymyksen, että mahdoinkohan viihtyä kun olin niin itsekseni ja hiljaa. Kuulosti kumman tutulta. Onneksi asiaa kysyttiin ja sain korjattua virheoletuksen. Harmillista on, että kaikkien kanssa ei tule tilaisuutta korjata harhakäsitystä ja se jää elämään.

Introverttius minussa puskee uusissa sosiaalisissa tilanteissa vahvana läpi. Nautin olla mukana ja olen käsittämättömän otettu siitä kun joku ehdottaa yhdessä tekemistä tai kutsuu ihan vain mukaan illanviettoon, mutta menee oma aikansa ennen kuin otan seurassa aktiivista roolia.

Tarkkailen tilannetta ja ihmisiä ensin mieluummin rauhassa. Olen läsnä, vaikken äänessä. Siten myös parhaiten isommassa seurassa viihdyn, kun saan tulla mukaan ikään kuin hitaasti omalla tavallani. Valitettavasti se saa herkästi aikaan oletuksen, etten ihan viihdy. Vaikka oikeastaan jos niin olisi, lähtisin nopeasti. En jaksa vapaaehtoisia sosiaalisia tilanteita, joiden en koe antavan. Siksi jääminen ja oleminen on aina omalla kohdalla osoitus viihtymisestä. Tosin melkein mahdotonta sellaista on uuden ihmisen tietää, etenkään jos ei satu jakamaan tällaista sosiaalisen rajoittuneisuuden taipumusta.

Yritän toki etukäteen kertoa aina mahdollisuuksien mukaan, että  isompaan seuraan joutuessa saatan vaikuttaa varautuneelta ja varovaiselta, vaikka ne ovat juuri niitä tilanteita, joista itsellä alkaa tutustuminen. Poimin mieleen seurassa itseä kiinnostavia ihmisiä, joiden liki ehkä jossain vaiheessa tai joku toinen kerta hakeudun. Jään ikään kuin salaa ajattelemaan, että olisipa kiva nähdä tuota toiste, tietää lisää. Saatan tehdä varovaisen eleen lähemmäksi, mutta en oikein osaa tarjota itseäni tai ehdottaa, että pääsisinkö mukaan tai nähtäisiinkö toiste.

Tiedostan sen olevan osin epäreilua muita kohtaan ja siinä piilee haaste. En halua kokea, että täytyisi olla jotain muuta kuin on, että olisi pakko esittää alussa sosiaalista tullakseen otetuksi mukaan. Toisaalta, en kuitenkaan haluaisi ihmisten tulkitsevan väärin ja olettavan, etten pitäisi heistä, sillä kaikesta alkuhiljaisuudesta huolimatta on kiva olla mukana.

Aikuisiän ystävät

Elämässäni on ihania ihmisiä, mutta juurikin erilaisten elämäntilanteiden ja ihan vain asumisetäisyyksien tuomien haasteiden myötä huomaan toisinaan kaipaavani sitä, että olisi myös kavereita, joista löytää seuraa kulttuurielämysten pariin tai rentoon viikonloppupäivän tai -illan viettoon. Ylipäätään niihin hiljaisempiin ajankohtiin, iltoihin ja viikonloppuihin.

Toisaalta jos vertaan tilannetta vaikka kymmenen vuoden takaiseen, on ystävätilanne nyt huikeasti eri. Elämässäni sentään on upeita tyyppejä, ja kukin saa olla oma itsensä ja omanlaisensa persoona. Olen äärimmäisen onnellinen ja otettu siitä, että lopulta elämääni on putkahtanut niin monta tyyppiä, jotka näkevät minussa jotain. Kuten vaikka Elsa (ja te muut ihanat elämäni ihmiset), joka ei antanut ensifiiliksen estää tutustumista.

Ehkä koulukiusaustausta tekee sen, että en oikein osaa pitää itsestään selvänä, että joku pitäisi minusta tai tahtoisi viettää aikaa kanssani. Edelleen helposti ikään kuin sanattomasti pyytelen anteeksi olemassa oloani ja jopa hämmästyn jos joku näyttää viihtyvän seurassani. Siihen peilaten epäilen, ettei monikaan hahmota, miten iso merkitys niin pienillä asioilla, kuin vaikka mukaan kutsumisella voi olla. Kun on jäänyt niin monta kertaa joukon ulkopuolelle, tuntuu häkellyttävän ihanalta kokea tulleensa huomatuksi ja huomioiduksi.

Suurimman osan läheisistäni kanssa tutustumisessa on taidettu edetä melko hitaasti, mutta toisaalta sitä myötä ystävyys on jalostunut eri elämänvaiheita kestäväksi – tai ainakin haluaisin ajatella niin. Ymmärrän toki, että jotkut ihmiset käyvät kääntymässä matkan varrella ja suuren osan kanssa ei edes kemiat tai arvot kolahda niin, että voisi kehittyä mitään syvempää. Elämäntilanteesta myös aina riippuu, kuka on milloinkin läheisempi.

Koska aito tutustuminen uusiin ihmisiin ei itselle ole jokapäiväistä, toivoisin, että luodut suhteet olisivat edes jollain tasolla säilyviä. Ainakin omalta osaltani aion pyrkiä siihen, vaalimaan jo rakennettua. Niin, ja toki salaa toivon, että elämä toisi vastaan mahdollisuuksia kohdata uusia ihmisiä, joista ehkä voisi tulla kavereita tai kenties jopa ystäviä.

Jos olen viimeisen kymmenen vuoden aikana oppinut sosiaalisemmaksi, ehkä tulevan kymmenen aikana voisin oppia tutustumaan ja tekemään aloitteita uusiin potentiaalisiin kaverisuhteisiin.

Nämä kuvat on muuten vuoden takaa. Vähänkö aika menee vauhdilla. Ja vähänkö mun hiukset oli tuolloin vaaleammat kuin nyt.

Syysilta

0

Eilen katselin vesipisaravanojen yhtymistä työpaikan ikkunassa ja liikenteen valojen siivilöitymistä niissä eläväksi värimassaksi.

Tänään kävelin tihkusateessa pimeyden saapuessa. Vielä vähän lisää, aina yksi kortteli enemmän. Valitsin kiertoteitä, jotta saisin aistia syysiltaa vielä yhden hetken kauemmin. Kostea kaupunki näyttää erityisen kauniille. Salaperäiselle.

Rikoin nappikuulokkeeni iltapäivällä, tähän hätään löysin laatikon pohjalta jykevämmät. Kännykän uumenista kaivoin soittolistan, jota en hetkeen kuunnellut. Kevyen sadesumun osuessa kasvoihin ja musiikin painaessa kaupungin äänet kauaksi tuntui kuin maailmaa katsoisi oudon verhon läpi. Syksyn melankoliaa ilman surua sisälläni.

Soittolista muistutti menneistä hetkistä.

Yhtä niistä monista itselle vielä nimeltä tuntemattomista kaduista kävellessäni mietin, kuinka olen tehnyt vastaavia kävelyitä ja lenkkejä viimeisen parin vuoden aikana useita. Kulkenut yksin meren linjaa ja sukeltanut jossain vaiheessa kaupungin sisään, nyt vain eri puolella kaupunkia.

Niillä kävelyillä olen kantanut mukanania monia tunteita. Lenkeille olen myös paennut niitä.

Olen itkenyt. Toisinaan vain helposti kätkettävänä kosteutena silmäkulmassa, joskus vuolaasti takkini kaulukseen. Olen huolinut ja pohtinut niin paljon, että mietin kestääkö keho edes sellaista ajatusten tulvaa.

Tai sitten olen vain ollut. Ihastellut kaupunkia. Katsellut ihmisiä, kuulostellut kehoani. Nauttinut liikkeestä ja vuodenaikojen ominaispiirteistä. Pysähtynyt yksityiskohtien äärelle ja hengitellyt syvään, kuten tänään pysähtyessäni seisomaan Viiskulmaan kuin olisin yhtäkkiä kadottanut kävelykykyni. Seisoin siinä aikani. Katselin risteäviä katuja ja kai kuvittelin pysäyttäväni hetken, mutta maailma pyöri ympärilläni, minä vain unohduin jalkakäytävän reunalle.

Tänä iltana hymyilin. Havahduin siihen vasta kun huomasin vastaan rauhassa askeltavan koiranulkoiluttaja katsovan tarpeettoman intensiivisesti. Siinä pimeyden keskellä, punaisessa takissani ja valkoisissa kuulokkeissa rantaviivaa kävellessä hymyilin. Ehkä outo näky syysillassa.

Lenkille lähdin väsyneenä, kotiin palasin rentoutuneena. Sytytin vain pienen valon ikkunalaudella ja keitin teetä iltaseuraksi ennen kuin sukellan sänkyyn.

Syksy on ihanaa aikaa. Ei mulla muuta tänään.