Entisestä ystäväksi

Futisilta-postausta kirjoittaessa tuli yhtäkkiä mieleen vuosien tauon jälkeen käydä kurkkaamassa blogipostaustani, jossa aikoinaan kirjoitin erostani (teksti on luettavissa, mutta kommentit ovat jääneet matkan varrelle blogimuuttojen yhteydessä). Kun se parisuhde siirtyi taakse, jäljelle jäi ystävyys. Tarkalleen ottaen 5,5 vuotta sitten (huh, onko siitäkin jo niin kauan?), mikä tarkoittaa sitä, että olemme tunteneet kyseisen ihmisen kanssa jo 12 vuotta.

Se simppeli postaukseni sai muuten aikaan varsin villejä kommentteja. Kuinka kehtaan kertoa erosta ja anella (en tosin itse mitenkään löydä kyseisen postauksen anelukohtaa) sympatiaa kun ”Afrikassa tehdään töitä orjapalkalla ja raiskataan”, olisi siis pitänyt pitää omana tietona. Toinen taas oli harmissaan, että se tuli lukijoille niin yllätyksenä, olisi pitänyt kertoa aiemmin ja enemmän. Jotkut epäilivät eron syyksi narsismiani, joku totesi, että mies varmaan sai tarpeeksi pinnallisuudestani. Ehkä eniten täysin tuntemattomilla avoimen negatiivisia tunteita herättänyt aihe blogihistoriassani, mikä on hassua, sillä kyseessä on kuitenkin intiimi asia, jolla revittely tuntuu kohtuuttomalta.

Ne kommentit huvittavat edelleen, etenkin kun tuo samainen ihminen kulkee yhä eheänä osana elämääni.

Parisuhteena suhde eli oman hyvän aikansa ja sen päättyminen oli uusi mahdollisuus.

Molemmille oli selvää, että pahinta, mitä eron myötä voisi tapahtua olisi toisen katoaminen elämästä. Suurin huoleni aikoinaan eropäätöstä työstäessä olikin menettää kokonaan ihminen, jota ihailen suuresti ja yhteys, joka on vienyt vuosia rakentua. Saman tuntemuksen kävin läpi myös edellisessä erossani, halun nähdä upea ihminen osana tulevaisuuttanikin, mutta vain eri tavoin kuin ennen.

Suhteeni ovat olleet ystävyyttä luonnollisesti jo seurustelun aikana, se on itselle myös romanttisen suhteen perusta. Suhteen päättyminen vain karsii niistä parisuhteelle tai sen tapaiselle suhteelle tyypillisen intiimin kanssakäymisen ja muuttaa vuorovaikutuksen sävyä, tekee niistä siis ehdottoman platonisia.

Kriittistä onkin ollut selkeät linjanvedot sekä tietenkin tila antaa molempien prosessoida muutos läpi. Antaa aikaa niin paljon kuin sitä tarvitaan, mutta myös asioiden yhteinen työstö sekä tuki. Kukapa eron hetkellä tietäisi paremmin, mitä käy läpi ja mistä on irtaantumassa?

Suhteet siis vain ikään kuin muuttivat muotoaan eri tavoin kauniiksi kokonaisuuksiksi. Ajattelenkin vahvasti, että miksi eron pitäisi olla loppu, eikö se voi olla eräänlainen uusi alku, jolle on jo hyvä pohjatyö tehty?

Tunteet ovat elävä massa, joka on altis vaikutteille. Niinpä niitä voi rauhassa ohjata oikeaan suuntaan tekemillään valinnoilla ja puitteilla. Jos kerran ystävyydestä voi kehittyä romanttinen rakkaus, niin miksei asiat voisi elää myös toisin päin, suhteesta jalostua ystävyys kun sille antaa mahdollisuuden ja kehitystä siihen suuntaan ruokkii?

Yksikään ihmissuhde ei kuitenkaan kasva ja kehity vain toisen panoksella. Enkä usko, että yksikään aikuinen ihmissuhde olisi edes jatkuvan yksipuolisuuden arvoista, niinpä halun rakentaa ja ylläpitää täytyy olla molemminpuolista.

Janottaako vanha suola?

Olen monta kertaa törmännyt kummasteluun siitä, miten voin edelleen olla niin läheinen ihmisten kanssa, joiden kanssa olen elänyt ja ollut intiimisti. Voin rehellisesti sanoa, ettei vanha suola ole koskaan aikuisiälläni janottanut. Epäilen sen johtuvan siitä, että olen tehnyt päätökset irtaantua suhteista harkiten, tietäen mitä olen tekemässä ja miksi. Ymmärtänyt, miten ajatusten tai toiminnan lipuminen ystävyydestä ulkoneville rajamaille voisi vaurioittaa kuviota pitkällä tähtäimellä.

Kun joku asia jää taakse, voin hyvillä mielin ajatella, että se on jäänyt sinne kokonaan läpi katsottuna ja parhaani yrittäneenä. Silloin vapaudun myös haikailusta ja halukin kohdistuu tuleviin kohtaamisiin, ei menneisiin muistoihin. Toisaalta myös ihmistyyppinä en ole menneeseen takertuvaa vaan mieluummin eteenpäin katsovaa.

Toisinaan mietinkin, miksei yleisesti ottaen parisuhteen kerryttämiä mahdollisuuksia jalosteta enemmän, miksi ollaan valmiita luopumaan kokonaan jostain vaivalla rakennetusta? Päästetään katoamaan ihminen, joka parhaimmillaan tuntee läpikotaisin. Ymmärrän, että ihmissuhteet eivät ole aina yksinkertaisia. On laiminlyöntejä, lyöntejä, haavoja ja haaveita. Ero ei usein ole yhteinen päätös. Silloin tilanteet ovat erilaisia, asetelmat elävät.

Omalla simppelillä logiikalla kuitenkin ajattelen, että jos hyvyys ja lämpö toista kohtaan ei ole kadonnut, niin miksi silti luopua kaikesta vaikka suhde parisuhteen muodossa ei enää syystä tai toisesta toimisi? Jos se taas on kadonnut, on tilanteen ehkäpä annettu mennä ihan liian pitkälle.

Välillä toki muiden kommentteja ja eroja kuunnellessa mietin, olenko elänyt kuplassa, jossa koko suhteen ydin on ollut keskusteluyhteys, avoimuus, luottamus ja syvä halu hyvään toista kohtaan. Sellaisia asioita, jotka eivät katoa kriisinkään kohdatessa. Koen itseni onnekkaaksi siinä, että olen saanut kokea pelkästään tasapainoisia, tasavertaisia ja toista kunnioittavia suhteita ja eroja. Niinpä niistä on ollut luonnollisesti helppo jatkaa. Tilanne voisi olla eri jos avaimet negatiivisten tilanteiden kohtaamiseen olisivat erilaiset, keskusteluyhteys hutera tai suhteessa osapuolisilla voimakkaammat temperamentit.

Uudet suhteet

Usein on myös kysytty, miten deitit ja uudet suhteet suhtautuvat asiaan ja olen hymähtänyt aiheelle. Vastaukseni on yksinkertainen, ystävyyteni muihin ei ole pois siitä, mitä voin antaa uudelle ihmiselle. Jos se nähdään uhkana, on vaikea omasta näkökulmastani ajatella, että se suhde voisi jalostua pidemmälle.

Kerran jouduin tilanteeseen, jossa pyydettiin valitsemaan, eikä ollut hetkeäkään epäselvää valitsenko elämässäni pitkään kulkeneen ihmisen vai vastatavatun tyypin, joka tulee vaatimaan elämän kokoisia valintoja.

Painostaminen ei koskaan suosi sen käyttöön sortuvaa.

Terveellä itsetunnolla varustetun ihmisen pitäisi ymmärtää, ettei ystävyydestä tai menneisyydestä pidä olla mustasukkainen. Aikuisilla ihmisillä on elettyä elämää, historiaa monen eri ihmisen kanssa eri tavoin. Väistämättä siis myös omia uniikkeja kokemuksia, mutta sehän on pikemminkin mahdollisuus. Osoitus siitä, että ihmiset haluavat jäädä osaksi elämää, pysyvät rinnalla – on kykenevä sitoutumaan ja vaalimaan ihmissuhteita, rakentamaan omia ainutlaatuisia hetkiä. Ja ennen kaikkea, että on hoitanut kriisit lojaalisti ja järkevästi, sillä miksi kukaan jäisi seisomaan viereen jos eroprosessi olisi herättänyt hirviön?

On myös kysytty, tunnenko mustasukkaisuutta menneiden kumppanien uusista suhteista.

Ei, en tunne. Miksi tuntisin? Mikään tuleva ei tule muuttamaan tai poistamaan niiden hetkien merkitystä, mitä minulla ja kyseisellä ihmisellä on ollut meidän aikanamme. Ne ovat olleet ja jääneet muistoiksi, muttei aikaa, jonka haluaisin takaisin. Suhteet ovat päättyneet syystä. Miksi siis olisi mustasukkainen toisen ihmisen uusista kokemuksista. Päinvastoin, olen iloinen toisen onnesta ja todella toivon sitä. Ei halu hyvään ole minnekään kadonnut ja rakkauskin on vain muuttanut muotoaan.

Haluan toisen löytävän ihmisen, joka näkee sen saman kauneuden, mitä minäkin näen ja vaalii sitä.

On väistämätöntä, että uusi ihminen tulee tarjoamaan jotain, mitä minä en ole tarjonnut. Mutta on myös selvää, että itse olen tarjonnut jotain sellaista, jota joku toinen ei. Niiden tarpeeton vertailu tai paremmuuteen asettaminen ei hyödytä. En siis koe kiusaantuneisuutta jutella entiseni kanssa vaikkapa intiimeistä asioista tai uusista ihmissuhteista. Päinvastoin, arvostan luottamusta ja koen siinä samalla viitoittavani juuri sitä uutta yhteistä polkua. Koen, että avoimuus vain tiivistää ystävyyttä, kuten mitä tahansa ihmissuhdetta.