Olen kevään aikana pohtinut antamaani ensivaikutelmaa ja blogini välittämää mielikuvaa minusta. Toki aihe on läsnä elämässäni muutenkin säännöllisesti saamieni kommenttien kautta, mutta tänä talvena olen erityisen monta kertaa kuullut, miten vaillinaisesti ensivaikutelmani ilmentää sitä, millainen persoonani on.

Edelleen joudun välillä vääntämään rautalangasta, että blogi ei ole yhtä kuin minä. Ajattelen, että blogi on tapani purkaa kaipuuta kauniiseen, luoda jotain, ei kertoa koko maailmalle mitä kokonaisuudessaan olen – sen näytän niille ihmisille, joiden kanssa jaan arjen yhteisiä hetkiä. Vaikka toki pidempään seuranneet ovat päässeet varmasti paremmin kiinni minuun, sillä tapanani on kaiken hötön lomassa kuitenkin ripotella palasia syvemmältä, mutta ensivaikutelmassa se jää helposti huomaamatta.

Mitä taas tulee ensivaikutelmaan minusta, olen törmännyt läpi aikuisikäni vahvoihin stereotyypittelyihin. Olen lähes koomisuuteen asti kuullut lausahduksen; ”ethän sä olekaan sitä, mitä ensin kuvittelin”. Tosin välillä vähän epäselvää on se, mitä oikeastaan ensin on kuviteltu. Ilmeisesti ei ainakaan kivaa tai skarppia, sillä olen myös kuullut monesti lauseet ”sähän ootkin tosi rento/lämmin/fiksu”. Oikeastaan sellaiset kommentit, vaikka lienevätkin tarkoitettu kehuiksi, lähinnä hämmentävät. Mielestäni kertoo enemmän toisesta, että on ollut valmis vetämään niin hätiköityjä oletuksia pelkän ulkokuoren perusteella. Vaikka tokihan me kaikki väistämättä arvioimme ympäristöä visuaalisten ärsykkeiden mukaan, mutta toisaalta on eri asia tehdä päätöksiä tai jopa tuomita vain siihen nojaten. Huomaan, että viehätynkin enemmän ihmisiin, jotka suhtautuvat lähtökohtaisen avoimesti ja uteliaasti, eikä joukolla pinnan perusteella tehtyjä oletuksia, joita pitäisi yksi kerrallaan ryhtyä kumoamaan.

Entiseni taisi jo lähes kymmenen vuotta sitten todeta, että kynnys kanssani saattaa olla tutustumisen aloittamisessa. Jos joku uskaltaa (?!) ottaa kontaktia ja on kiinnostunut, olen nopeasti auki (kyllä, inhottava myöntää, mutta yleensä olen alussa melko passiivinen ja aktivoidun vasta kun koen, että toinen on aidosti kiinnostunut siitä, mitä olen ja haluaa seuraani, muuten vetäydyn tai sulkeudun). Tilanteissa, joissa on useita ihmisiä tai keskustelut jäävät pintapuolisiksi, pitäydyn taka-alalla enkä koe tarvetta tai halua tuoda itseäni esiin.

Toisaalta kun olen auki, olen kokonaan auki ja avoin. Se onkin se tila, joihin ihmissuhteissani pyrin. En oikein jaksa hyvän päivän tuttavuussuhteiden ylläpitoa, jotain puolivälissä olemista, small talkia. Olen vähän kokonaan tai ei lainkaan tyyppiä mitä tulee ihmisiin, ja siksi kai elämässäni onkin vähemmän ihmisiä, mutta toisaalta sitäkin syvempiä suhteita.

annamaria kuva 010c

Läheisten ajatuksia

Kun tätä kirjoittaessa kysyin läheisiltä, joihin olen tutustunut melko lyhyen ajan sisään tai jopa osin blogin kautta, mikä on sellainen yllättänyt asia, jota blogin (tai ensivaikutelman) perusteella ei olisi arvannut minusta, jokainen mainitsi huumorin. Sen kuivuuden, tummuuden ja kyvyn nauraa itselleni. Itseironian. Onhan se totta, huumorintajuni on jollain tapaa hyvin alleviivaamaton ja musta, joten se jotenkin vain ei sopisi tähän blogini seesteiseen maailmaan ja lakonisuus toisi suuren riskin, että saisin olla jatkuvasti selittelemässä sivulauseitani. Nauran usein aiheille, joista huvittumista toiset paheksuu tai saatan olla sen suhteen ronskikin (mitä reaktioista päätellen ei ilmeisesti osata odottaa), niinpä olen oppinut uudessa seurassa vähän varomaan huumorini kanssa.

Yllättäneeksi asiaksi Ansku totesi, kuinka paljon oikeastaan jätänkään elämästäni blogin ulkopuolelle ja samaa on sanonut moni muukin. Lisäksi mainitsi, että olen paljon analyyttisempi kuin blogin kautta voisi arvata.

On totta, että blogin ulkopuolelle jää paljon. Tämähän on kuitenkin vain pintaraapaisu ja elämä itsessään on jossain arjen lomassa, pienissä hetkissä, kohtaamisissa ja kokemuksissa. Puhumattakaan isoista myllerryksistä, jotka eivät vain kuulu tänne. On selvää, että blogi on suurempi osa elämääni kuin osa, jonka näytän elämästäni blogissa.

Ystävien kanssa puhun hyvin avoimesti eikä käytännössä ole aihetta, jota ei voisi nostaa pöydälle tai saisi häveliäisyyteni heräämään, mutta täällä tuntuisi kieltämättä vähän hassulta kertoa omista yksityisasioista tarkemmin. En vain koe siihen tarvetta ja hämmentää palata vuosien takaisiin postauksiin, joissa kerroin enemmän päivieni sattumuksista. Nyt jopa tämän postauksen minä-lähtöisyys saa olon vähän nihkeäksi, ja olen pysähtynyt useampaan otteeseen pohtimaan, mikä oikeastaan on motiivini kirjoittaa ja mahdollisesti julkaista tämä. Toisaalta, en jaksaisi liikaakaan miettiä.

annamaria kuva 8

Samoja ensioletuksia, joita ilmeisesti blogini antaa, kohtaan myös arkielämässä. Blogini kuulemma vaikuttaa harkitulta, hiotulta, huolitellulta ja minä ensikohtaamisella helposti etäiseltä ja hillityltä. Onpa joku joskus epäillyt pinnalliseksikin.

Elsa on useasti todennut, että tyylini ja persoonani ovat todella erillään toisistaan. Tiedostan sen kyllä, en vain ole oikein koskaan ajatellut, että pukeutumisen pitäisi ilmentää sitä mitä olen. Toisaalta havahdun yhtenään siihen, että sen perusteella kuitenkin muodostetaan usein se ensikäsitys, joka tällaisessa ristiriitaisuudessa johtaa helposti harhaan, vetää ehkä vähän vääränlaisilla odotuksilla varustettuja ihmisiä puoleensa. Kai siinä siis jotain perää on, tuskin muuten olisin vuosien saatossa törmännyt niin monta kertaa hyvin samankaltaisiin – ja ennen kaikkea paikkansa pitämättömiin – ensioletuksiin.

Harvoin kuitenkaan jaksan tietoisesti ennakkokäsityksiä kumota, lähinnä hymähtelen niille. Ajattelen, että jos ihminen on tarpeeksi fiksu, hän suhtautuu omiin ennakko-odotuksiinsa terveellä skeptisyydellä, jolloin suhdekin rakentuu luontevasti omalla painollaan, ilman kenenkään tarvetta esittää tai todistaa mitään.

annamaria kuva 01c

Pinnan alla

Yllättäneiksi asioiksi mainittiin myös se, että olen merkittävästi rennompi ja jollain tapaa boheemimpi kuin mitä ensin kuvittelisi. Uteluihini todettiin, että vaikka pidän huolta itsestäni, en kaipaa laittautumista tai laittautuneita ihmisiä ympärilleni.

Tai ettei koskaan saa käsitystä, että kokisin olevani liian hyvä tai hieno johonkin tekemiseen tai seuraan. Eikä liioin seurassani ikinä tunnu, ettei olisi tervetullut ja voisi olla oma itsensä. Se itse asiassa on yksi isoimmista kohteliaisuuksista, sillä niin juuri toivoisinkin läheisten kokevan. Haluaisin, että seurassani tuntuisi siltä, että voi puhua ihan mistä vain ilman pelkoa, että säikähdän, tuomitsen tai arvostelen. Voi olla mitä on.

Kun viestittelin Elsan kanssa aiheesta, en voinut olla nauramatta lauseelle; ”sä oikeesti oot ihan vietävissä kaikkiin lähiökapakoihin ja muihin”. Niinpä kai, lähden helposti mukaan ja oikeastaan yleensä viihdyn paljon paremmin boheemeissa mestoissa kuin fiineissä drinksubaareissa. Blogin kautta kai tuppaa saamaan toisenlaista mielikuvaa? Tai tyylini perusteella. Siitä kai johtuu, että iskemäänkin tulee yleensä ne, joita tuntuu kiinnostavan enemmän ulkoinen kuin arvomaailma.

Vaikka pukeudun huolitellusti ja harkitun oloisesti, ei ulkoinen ole merkityksellistä arvomaailmassani ja viihdyn oikeasti parhaiten rentojen ja maanläheisten ihmisten kanssa, jotka eivät niin jaksa miettiä, miten hiukset on tänään tai onko ripsari levinnyt. Sellaisten, jotka osaavat nauraa itselleen eivätkä ota asioita liian vakavasti. Heittäytyvät ja nauttivat elämästä.

En jaksa ihmisiä, joista ei tunnu löytyvän kerroksia ja syvyyttä, tai joiden kanssa joutuisi varomaan sanojaan. Kyllästyn nopeasti jos kohtaamiset eivät pääse pintaa pidemmälle. Sitä liippaakin kai erään ystäväni kommentti, ettei lähipiirini varsinaisesti koostu kanssani samantyylisistä ihmisistä. Sisäisesti ja arvomaailmallisesti toki kyllä, mutta noin ulkoisesti ajatellen ei.

annamarian kuva

Mieleeni on jäänyt kuinka taannoin eräs ihminen totesi, ettei ollut kuvitellut tyyliseni ihmisen kiinnittävän ja antavan huomiota hänelle, niinpä oli pitänyt koko juttua alussa lähinnä vitsinäni, vahinkona. Jäin miettimään, että onpas kumma, ihan kuin olisin tippaakaan kiinnostunut ulkoisesta yhteensopivuudesta tai muiden mielipiteistä. Olen kiinnostunut ihan muusta, eleistä ja olemuksesta, tavasta – ja etenkin kyvystä – puhua. Siitä, millaiseksi koen oloni toisen seurassa. Älykkyys, rentous ja hauskuus vetävät vahvasti puoleensa. En muista, että olisin koskaan itse järin kiinnittänyt huomiota muiden tyyliin, siksi tuntuukin hassulta tulla monesti määritellyksi itse sen mukaan, mitä ulkoisen perusteella voisi ehkä kuvitella.

Hauskana kuriositeettina myös kuulemani huomio, että blogin perusteella ei välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka vähän oikeastaan tiedän (tai välitän) muodista. Ja onhan se totta. Tiedän ironian, bloggaan pääasiassa vaatteista, mutten ole kiinnostunut muodista. Silti saan aina asiantuntijan roolin kun puhe kääntyy muotiin ja muodikkuuteen. Ja hymähtelen mielessäni huvittuneena. Vaikka tykkään vaatteiden estetiikasta, ei se aihealueena ole sellainen, josta jaksaisin ammentaa tietoa. Elämäni ei pyöri vaatteiden ympärillä, mutta ymmärrän, että blogin perusteella voisi kuvitella muuta.

Mutta onneksi blogi on vain siivu kaikkea ja ulkoinen vain pintaa. Ja onneksi on paljon ihmisiä, jotka eivät jämähdä oletuksiin. Harva asia kai kun loppujen lopuksi on kuitenkaan ihan sitä, miltä ensivilkaisulta vaikuttaa, ja toisaalta, se juuri tekee asioista, ihmisistä ja tilanteista mielenkiintoisia.

Olisi mukava kuulla ajatuksianne aiheeseen noin ylipäätään. Kuinka hyvin koette tyylinne heijastavan sitä mitä olette ja ylipäätään, kuinka nopeasti vedätte johtopäätöksiä siitä, onko joku ns.teidän tyyppiänne. Hakeudutteko samantyylisten seuraan vai koostuuko lähipiirinne pukeutumiseltaan tyystin erilaisista?

Katso myös nämä

16 comments

Vastaa

Itsekin tykkään myös koroista ja hameista ja huumorintajuni on ronski, enkä todellakaan käyttyäydy kuin lady useinkaan eli ei sitten varmaan ulkokuori kuvaa kuka minä oikeasti olen :D Olen jo 44-vuotias ja olen todennut, että tuskin tästä aikuistunkaan enää. Osaan kyllä käyttäytyä, kun tilanne sitä vaatii, mutta en jaksa enää yrittää käyttäytyä ”kuten ikäiseni pitäisi”. Minusta joko pidetään tai ei, jos joku ei tykkää, niin ei voi mitään. Kaveripiirinikin on hyvin värikästä siinä suhteessa, että siihen kuuluu hyvin erilaisia ihmisiä. Joittenkin kanssa natsaa heti ja joistakin tietää heti, että tästä ei tule läheistä. Yhteistä heillä on huumorintaju.

Näin pitkäaikaisena lukijana olen huomannut sen, että pohdit asioita todella tarkkaan. Ei tämä blogi olisi jäänyt yhdeksi suosikeista, jos olisit pelkkä hattarapää. Se, että nauttii elämän kauniista asioista ei tarkoita onneksi sitä, että ei osaisi ajatella syvemmin. Minulla on semmoinen tunne, että tulisimme hyvin juttuun :)

Vastaa

Ah, mä niin inhoan sitä, että tietyn ikäisenä pitäisi toimia/pukeutua tietyllä tapaa! Siis tilannetaju tietty on asia erikseen, mutta se taas on eri asia :)

Huumori on kyllä tosi yhdistävä tekijä – mullakin on hyvin erityyppisiä ystäviä, mutta just tuo huumori liimaa yksiin. En vaan jaksaisi olla seurassa, jossa joutuisi varomaan sanojaan tai jossa ei uskallettaisi nauraa, sehän se kuitenkin on se juttu, joka lopulta viimeistelee viihtymisen jossain seurassa, rentous ja tietty kemia, mutkattomuus.

Kiitos ihanasta kommentistasi! Hih, vaikutat tosiaan siltä, että uskoisin viihtyväni hyvinkin sun seurassa! :)

Vastaa

Hyvä kirjoitus ja mielenkiintoinen. Mä olen sut tavannut ensin ohimennen ja sitten hiukan pidempään rupatellen. Mulla ei oikein ollut minkäänlaista kuvaa susta ?. Ihastelin lähinnä kuvia ja ulkousta olemustasi, kuten edelleenkin. Sulla on kauniit piirteet.

Minusta taas luullaan, jotta olen aina tekevä. Yltiösosiaalinen ja aina urheilemassa oleva. No… Eihän se ihan niin mene. Olen mielelläni vain kotona. Yksikseni tai lasten kanssa. En kaipaa vapaa-ajalla menoa, koska sitä on töissä tarpeeksi.
Ystäväpiirini on niukka. En myöskään kaipaa kauheasti ketä vain lähelle. Saatan olla kaveria mutta helposti jätän sen siihen.
Puhelimestani löytyy aina samojen ihmisten numerot..vuodesta toiseen ❤? ja se riittää mulle.
Nämä ihmiset ovat itseasiassa jokainen hyvin erilaisia mutta ammateiltaan yhteneväisiä tekijöitä löytyy.

Kivaa kevät kesää sulle ☀?

Vastaa

Kiitos kovasti ihanasta kommentistasi! <3

Nuo on kyllä niin hassuja, mistä asioista muodostetaankaan niitä nopeita johtopäätöksiä! Hih, mua kanssa luullaan sporttiseksi, vaikka noh, enhän mä oo yhtään :D

Kuulostaa siis tosi tutulta sanasi ja pystyn niin hyvin samaistumaan, ihan sama juttu mulla – ja tärkeintähän on, että sieltä puheleimesta löytyy just ne oikeiden ihmisten numerot. Ei se määrä vaan laatu :)

Vastaa

”Ethän sä olekaan sitä, mitä ensin kuvittelin”. Muiden ihmisten kommentit kertovat lopulta vain heistä itsestään, heidän kuvittelukyvystään :-) Blogiasi on kiva lukea!

Vastaa

Haha, niin totta! Kiitos ihanasta kommentistasi :)

Vastaa

Olen jostain kuullut lausahduksen ”pukeudu osaamisesi mukaan” ja sovellan tuota usein töissä, varsinkin jos pitää tehdä johonkuhun hyvä ensivaikutelma. Oma muu olemukseni ei ilmeisesti hengi asiantuntijuutta (olen pieni, blondi, hymyilevä, kai aika feminiininen) joten asiallisilla, tyylikkäillä vaatteilla pyrin korostamaan sitä että olen aikuinen ja työhöni hyvän koulutuksen saanut ihminen, joka osaa asiansa. Epävarmuutta viestiviä vaatteita, sellaisia joissa näyttää haluavan sulautua seinään, pyrin välttämään ettei ensivaikutelmaksi jää vain epävarmuus ja nuoruus. :D mieluummin siis vaikka korkeat korot, värikäs toppi ja rennosti puettu jakku, kuin musta neuletakki ja farkut…

Blogista sinusta jää todella huoliteltu vaikutelma, etkä vaikuta minusta tosiaankaan ”tyhmältä blondilta” vaan ennemmin siltä että jätät tietoisesti asioita blogin ulkopuolelle. Toki enempi avautuminen saisi ainakin minut lukemaan vähän useammin, mutta toisaalta pidän fiksuna vetona, että ihan koko elämää ei levitetä muiden nähtäville ja arvostan asiallista tapaasi blogata. Niin tyydyttävää kuin se tirkistely voisikin lukijoista olla. :)

Vastaa

Totta, tuo onkin hyvä ohje! Samaa itse huomaan tekeväni töissä, etenkin jos kyse ei ole vain normaalista toimistopäivästä, jossa on tuttuja työkavereita. Silloin päälle laitan vaatteet, joiden uskon ja haluan vievän vaikutelmaa haluttuun suuntaan.

Haasteellisempaa onkin sitten yksityiselämässä, jossa ehkä toivoisi antavansa rennompaa kuvaa, mutta kun sattuu niin hitsisti tykkäämään ns.vähän skarpimmasta tyylistä, kuten kynähameista ja korkeista koroist a:D Tyylini siis taitaa sopia hyvin toimistoelämään, mutta ei ehkä ole se juuri sellaisia uusia ihmisiä luokseen houkutteleva, joita ehkä eniten haluaisin ympärilleni. Noh, onneksi sieltä silti on löytynyt ”niitä oikeita” tyyppejä, ilman, että on tarvinnut muuttaa siinä suhteessa tyyliä :)

Oi, onpa kiva, ettei ole välittynyt ihan tyhjää kuvaa blogin kautta, vaikka kevyiden aiheiden äärellä pyöritäänkin! ;) Ja ymmärrän tuon hyvin, että muutkin asiat kiinnostaisi. Juttutoiveita ja aihe-ehdotuksia saakin tehdä, konkreettiset toiveet voisivat helpottaa siinä, ettei tule ihan tunnetta, että tuputtaa vaan itseään vaan enemmän vastaa siihen, mikä teitä siellä ruudun toisella puolella myös voisi kiinnostaa :)

Vastaa

Mietteesi kuulostavat kovin tutulta. Paitsi ehkä se, että minun ystäväpiirini pukeutumistyyliä ei ole tainnut kukaan koskaan kommentoida tai vertailla minuun. Eikä kukaan ole tainnut myöskään todeta tutustuttuaan, että olisin oikeasti fiksumpi tai rennompi kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää – ehkä päinvastoin :)

Vaikka ensivaikutelma ei olisikaan tietoinen valinta itseltä, luulen että se on osa sitä kuorta jonka on vuosien varrella rakentanut suojakseen tai peittääkseen niitä lapsuuden epävarmuuksia ja pettymyksiä. Joskus itse olisin kovasti halunnut päästä omasta ulkokuorestani eroon, mutta nyt alan myöntää että se vain on osa minua ja toisaalta ne jotka pääsevät sen kuoren läpi, ovat sitäkin läheisempiä.

Monesti kun kerron olevani horoskoopiltani leijona, vähän vieraammat osoittavat olevansa todella yllättyneitä. En kuulemma ole lainkaan leijonamainen. Mutta muutama päivä sitten tapasin vanhan tuttavan, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia noin 15 vuoden jälkeen. Horoskoopit tulivat taas jostakin taivahan syystä puheeksi, ja mainitsin että ihmiset ihmettelevät tähtimerkkiäni. Hän totesi vain, että ”kyllä mä sut sen verran hyvin tunnen, että voin hyvin uskoa että olet leijona”. Otin sen kohteliaisuutena ja samalla vähän nolotti, koska muistan olleeni hänelle joskus silloin hyvin kiukkuinen eräästä työprojektista, ja suuttuessani se leijonaluonne on kuoriutunut hillityn ulkokuoren läpi esiin. ;)

Vastaa

Totta, ensivaikutelma varmasit koostuu kahdesta osasta, on tyyli, habitus, ja sitten tapa, jolla toimii ensi hetkinä, joka rakentuu ja muokkaantuu juurikin noilla vanhoilla kokemuksilla. Hyvä puoli on, että siihen(kin) voi vaikuttaa.

Itse sain vuosia kuulla siitä, että ensivaikutelma musta on jotenkin tympeä, jopa ylimielinen, ja aloin ihan tietoisesti opettelemaan hymyilyä. Nykyään hymy tulee jo ihan luonnostaan, jopa (ja etenkin) niinä epävarmimpina hetkinä ja onkin ollut hauska kuulla, että viime vuosina palaute on ollut ihan muuta, että vaikutan mukavalta ja helposti lähestyttävältä. Heh, hymyn voima ;)

Tietty se tuskin on ainoa asia, mutta toisaalta, yksittäisistä osatekijöistä muotoutuu mielikuvat ja joillain tietenkin voi vaikuttaa enemmän, varmasti tässä ensimielikuvatapauksessa juuri sillä tyylillä (jonka kanssa tässä kamppailen, eli en haluaisi muuttaa tyyliäni, mutta toisaalta, en ehkä vedäkään sillä puoleeni niitä, joita haluaisin, ehkä enemmänkin päinvastoin) ja sitten ensihetkien presenssillä.

Mun täytyy myöntää, etten oikein osaa sanoa mitään noihin horoskooppijuttuihin. Tai siis, en edes halua tietää mitä horoskooppia lähelläni olevat ihmiset ovat, sillä ajattelen, ettei sillä pitäisi olla merkitystä ja uskon vahvasti, että ihminen rakentuu ihan muista vaikuttimista kuin tähtien asennosta – ellei sitten omalla uskollaan ohjaa toimintaa tiettyyn suuntaan. :)

Vastaa

Olipas hyvä aihe. Olen itsekin huomannut että myös minusta voi saada esim. ulkonäön perusteella eri vaikutelman. Minua luullaan usein niin kiltiksi, etten osaisi muka sanoa vastaan tai olla eri mieltä, mikä ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Todellisuudessa olen paljon ajatteleva enkä niin ulkonäkökeskeinen mitä voisi ehkä luulla. Kohtasin näitä ennakkoluuloja jo lapsena. Minulla on ihan sama juttu että ainakin ennen iskemään tuli ne joita kiinnostaa lähinnä ulkokuori eikä ajatukset. Sellainen on hyvin ärsyttävää. Onneksi sen näkee hyvin pian että mikä toista kiinnostaa. Minulla oli koko ala-asteen ajan ystävänä syrjitty, ylipainoinen tyttö jota muut luokkani tytöt eivät huolineet ystäväkseen. Meillä oli välillä tosi hauskaa emmekä piitanneet muiden mielipiteistä. Minua on pilkattu siitä kun tykkäsin korkokengistä, joidenkin mielestä on aivan liian pinnallista ja muka tyhmääkin käyttää korkokenkiä. Korkokenkäni olivat aina lähinnä vain nilkkureita ja korkosandaaleja. Kun matkustelen jouduin luopumaan niistä. Minä olen saanut sinusta blogisi perusteella rennon ja paljon ajattelevan kuvan

Vastaa

Kiitos kovasti kauniista kommentistasi!

Sama juttu, itsekin olen tottunut ennakkoluuloihin jo hyvin varhaisesta iästä lähtien ja väistämättä sitä myös miettii, miten ne ovat alitajuisesti ohjanneet omaa toimintaa ja kehitystä. Ainakin tiettyjä puolia itsessäni olen tietoisesti kehittänyt sen myötä, mutta toisaalta taas sitä on tullut myös jollainlailla immuunimmaksi alkuarvostelulle, ehkä sitä jopa osaa odottaakin.

Ihan totta, että hyvin pian kuitenkin selviää, mitä kuoren alta löytyy, näkee onko syvyyttä ja myös sitä, millaiset tarkoitusperät ovat. Ja noin juuri pitääkin solmia ihmissuhteita, olisi kamalaa jos lähipiirinsä valkkaisi statuksen tai ulkoisen yhteensopivuuden mukaan. Se ei kantaisi kauas :)

Vastaa

Mä muistan tosi hyvin ensi kohtaamisen sun kanssa. Eka koulupäivä ja tulit istumaan auditoriossa mun viereen hymyillen. Sä olit täysin vaaleanpunaisissa ihan laukkua ja kenkiä myöten ja muistan hämmästelleeni, että minkähän takia tulit just mun, täysin mustiin pukeutuneen synkistelijän, viereen. Aivan ensivaikutelma kieltämättä oli hiukan höttöinen, mutta äkkiäpä tuo karisi, samantien oikeastaan =)

Mutta jännä sinänsä, ja tämä kertonee enemmän musta kuin susta, että silloin (liian harvoin!) kun nähdään niin mä kyllä kiinnitän enemmän huomiota siihen, miten itse pukeudun, koska tiedän sun olevan huoliteltu. Tämä siis ihan positiivista, koska mä helposti vedän ne samat farkut, hupparin ja tennarit ylle, mutta valikoimaa kuitenkin olis enemmän, harvemmin vain tulee käytettyä.

Vastaa

Oi, ihana kommentti! Ja heti alkuun pitää sanoa, että me todellakin nähdään ihan liian harvoin! Mihin ihmeeseen tää aika tässä välillä kuluu? Eli pitäisi taas ryhdistäytyä ja sopia vaikka kahvitteluista ;)

Haha, ihana! Jos kaikki on ihan tuntemattomia, yritän yleensä joukosta bongailla ne järkevän ja noh, ehkä myös aikuisen oloiset, ja liimaudun sitten niiden lähelle ;) Ei siinä oikein tule katsottua vaatteita vaan ehkä jollain tapaa olemusta, kai yrittää hakea sopivaa rentoutta. Mutta hei, ei mennyt metsään silläkään kertaa – oli täydellinen paikkavalinta :D

Tuon oon muuten kuullut ennekin, että jotenkin mun yleensä melko huoliteltu olemus (vaikken itse tietoisesti tähtääkään huolitelluksi, sekin on ikään kuin vahingossa tapahtuva juttu, tyylini sivutuote tai jotain, heh) saa toisen miettimään omaa ulkoista olemustaan tai ainakin ajattelemaan, että ehkä pitäisi vähän panostaa tms. Vaikkei siis todellakaan tarvitsisi, siis ainakaan mun takia (toki jos itse haluaa, niin se on eri asia), mulle kun on ihan sama miten seurani on pukeutunut! :)

Vastaa

Hyvä kirjoitus kaiken kaikkiaan!

Olenkin uumoillut, että tosiaan olet rennompi ja hauskempi ja mitänäitänyton kuin mitä ehkä nopeasti blogiasi vilkaistessa voisi kuvitella. Toki olen ollut lukija jo vuodesta 2009 asti joten rivienvälistäkin oppii ehkä jonkin verran lukemaan ja tosiaan kun on lukenut kaikki postaukset, niin kokonaiskuva on helppo tai ainakin helpompi muodostaa monipuolisemmaksi kuin jos käy kurkkaamassa kolme postaustasi, joista kaikki sattuvat sivuamaan vaikka meikkaamista.

Kai se on kuitenkin niin, että itselleen mielenkiintoista lukemista blogien muodossa etsiessään mistä tahansa muotiblogista voisi saada aika pinnallisen käsityksen. Sen takia aina äimistelenkin kommentteja, joita tällaiset nopeat surffarit jättävät kurkkaamiinsa blogeihin – ihan niin kuin kaikki pinnan alla oleva ehtisi välittymään muutamasta postauksesta.

Toisiin blogeihin huumorinkukka sopii hienosti. Nelliina kirjoittaa nasevasti, Pupulandian Jenni tuo persoonaansa esiin niin tyylikkäissä asukuvissa kuin peittomonsterina. Mutta missäs se hauskuus olisi jos kaikki tekisi blogia samalla tavalla. Jännästi minäkin luen aina ensin juuri sinun blogisi, vaikka tyylillisesti meillä ei ole mitään yhteistä (I wish:D) ja meikkauskin hoituu minulla parissa minuutissa oli juhla tai arki. Ehkä vastakohta viehättää tässä asiassa, vaikka arvomaailma meillä sitten saattaisi paljastua hyvinkin samanlaiseksi.

Ääh. Tämä on kyllä niin laaja aihe, ettei kaikkeen osaa edes ottaa kantaa, mutta jos nyt edes vielä yhteen kysymykseesi vastaisin:D Sanoisin, että omassa elämässä lähipiiri koostuu hyvin erilaisista tyypeistä. Juurikin huumorintaju ja arvomaailma on samanlainen, mutta tyylillisesti, harrastusten suhteen ja vaikkaminkä suhteen olen hyvinkin erilainen kuin esimerkiksi parhaat ystäväni. Se on rikkaus jos mikä.

Vastaa

Kiitos kovasti ihanasta kommentistasi! :)

Aihe toden totta on laaja – postausta tehdessä olisi niin tehnyt mieli rönsyillä enemmänkin, mutta oikolukuvaiheessa yritin karsia ja tiivistää vielä entisestään, ettei teksti levähtäisi ihan tolkuttomasti ;)

Oi, sä olet kyllä seurannut jo niin pitkään, että siinä pääsee jo varmaan aika hyvinkin kiinni siihen, mitä nyt rivien välistä puolihuolimattomasti asioita (ja persoonaa) tulee esiin! Mutta joo, onhan tää blogi jollain tapaa harkitumpi/hillitympi/huolitellumpi kuin mitä minä kokonaisuudessaan, tai siis näin saamastani palautteesta päätellen.

Ja ihan totta, että jotkut (kuten juuri nuo mainitsemasi esimerkit), ovat onnistuneet tuomaan persoonan ihan loistavasti ja luontevasti osaksi blogikokonaisuuttaan! Itsellä on ehkä vähän hassun kaksijakoista, on näitä tosi-tosi pintapuolisia postauksia ja sitten joskus silloin tällöin näitä kilometriavautumisia, vai mitä nyt ovat, heh. Hassua on, etten oikein osaa tuoda huumoriani peruspostauksiin, vaikka toisaalta se näkyy hyvin vahvasti vaikka viestittelyssä (ja tietenkin muussakin vuorovaikutuksessa) ystävieni kanssa.

Hmm, ehkä sitä on vain siinä jotenkin niin paljon rennompi, täällä väistämättä vähän ajattelee, että miten asiat saatetaan tulkita ja kun ei vain jaksaisi vääntää typeristä tahallisista väärintulkinnoista, niin sitä jotenkin pelaa pienesti varman päälle. Mikä on vähän tyhmää, sillä mieluummin juurikin lipuisin siihen rennompaan suuntaan. Mutta eipä se näytäkään olevan ihan niin helppoa kuin voisin ajatella! Kaikki pisteet siis vaikkapa juuri Nelliinalle ja Jennille, jotka ovat onnistuneet siinä hienosti! :)

On muuten hauskaa, että olen kuullut monen hyvinkin eri tyylisen lukevan blogiani. Ihan mielenkiintoinen ajatus, että mitkä ne yhtymäkohdat sitten on, mitä löytää. Olen välillä miettinyt, lukisinko itse omaa blogiani, jos se siis olisi jonkun muun pitämä ;) Olenkin kuullut vähän kahden suuntaisia kommentteja, jotkut lukevat asuinspisten takia ja toiset taas odottavat näitä väliin tipahtavia toisenlaisia postauksia. Että ehkä se sillisalaattius ei sitten ole huono juttu, vaikka toisaalta, en panisi pahakseni vaikka sitä rentoutta pääsisi lipumaan vielä enemmän muuallekin kuin kommenttiboksin puolelle ;)

Kiitos vielä pitkästä kommentistasi, joka oli ilo lukea!

Leave a Reply to ReetaJohanna Cancel Reply

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.