Tapasimme opiskelujen merkeissä. Ensimmäinen kohtaamisemme oli fuksivuonna ranskankielen peruskurssilla ja kiinnitin häneen heti huomiota. Nopeasti huomasimme asuvamme lähekkäin ja siten kulkevamme samalla bussilla kouluun, näin ollen usein jaoimme koulumatkan. Itse olin ujona hyvinkin passiivinen ja olin todella otettu ja iloinen, että hän tuli luokseni, jutteli ja oli aktiivinen, sain olla juuri niin hiljaa kuin halusin ja ihastuin hänen sosiaalisuuteensa, suureen sydämeen ja vahvaan läsnäoloon. Hänen seurassaan on aina ollut helppo viihtyä ja huonoinakin päivinä hän osaa palauttaa hymyn kasvoille.

Yhteiset matkat ilostuttivat arkea ja oli aina iloinen yllätys kun toinen istahti muuten ankeana aamuna viereen bussissa. Tätä jatkui koko lukuvuoden. Seurustelin tahollani, joten asia ei mennyt juttelua pidemmälle, mutta vaivihkaa bussimatkoja alkoi vain odottaa yhä enemmän ja enemmän. Sitä paitsi, en olisi osannut ajatellakaan, että hän olisi voinut olla minusta kiinnostunut, olinhan hänen vastakohtansa: hiljainen ja vetäytyvä. Jälkeenpäin tulikin suurena yllätyksenä, että hän oli kiinnittänyt minuun tavallista enemmän huomiota. Mielenkiintoinen outolintu, hän sanoi. Sen kun olisi tiennyt silloin!

Edellinen suhteeni veteli viimeisiään ja olin tehnyt eroa jo koko alkukevään, en vain osannut repäistä itseäni kerralla ulos vanhasta. Tavallaan olin jo tehnyt päätökseni, mutta käytännön asiat veivät oman aikansa. Tapasimme kerran koulun jälkeen muissa merkeissä, juttelimme, viihdyimme. Olimme nähneet muutamia kertoja alkukesän aikana. Molemmilla oli tunteita, joista ei puhuttu. Molemmat halusivat kunnioittaa tilannetta ja toimia niin järkevästi kuin siinä tilanteessa voi – toisin sanoen, että hoidan eron kunnolla loppuun ja muutan omilleni, ja vasta sitten annetaan muiden asioiden edetä jos niin on käydäkseen.

Näimme yhä tiiviimmin ja tiiviimmin, ja kuin huomaamatta päädyin hänen luokseen poikkeamaan yhä useammin. Lähettelimme sähköposteja pitkin päivää, varovaisia mutta vihjailevia. Minä löysin asunnon ja tavallaan sopivaan saumaan tuli hänen kolmen viikon ulkomaanmatkansa. Se oli joko aloituspiste tai päätepiste. Olimme tavanneet usein, viettäneet aikaa yhdessä, mutta emme vielä virallisesti tapailleet. Etäisyys oli hyvä hetki tarkastella tilannetta kauempaa, miltä tuntuisi olla etäällä? Tuntisiko ikävää? Minä tiesin tuntevani ja vietinkin kuluneen kolmen viikon aikana monia unettomia öitä.

Sain arjen rullaamaan, joten pöytä oli puhdas hänen palattuaan. Jännitin tapaamistamme kolmen viikon jälkeen. Olimme puhuneet kuluneina viikkoina muutamaan otteeseen puhelimessa, mutta varovaisesti. Pelkäsin pahinta. Olimme olleet lähellä, mutta emme silti avanneet sisintämme. Yhdessä olemisemme oli perustunut kipinään ja vetoon toista kohtaan, rentouteen ja hyvään oloon. Matkan jälkeen istuimme sängyllä, puhuimme jostain muusta kuin mistä olisi pitänyt. Hän sanoi ikävöineensä, minä tunsin helpotusta. Hän kysyi miltä ajatus seurustelusta tuntuisi. Siitä se lähti. Varovaisesti.

Minä kannoin vielä edellisen suhteen jälkiä, mutta sain sen, mitä olin salaa toivonut. Ensimmäinen vuosi oli myrskyisä. Se miten erilaisia olimme, sai aikaan lukuisia törmäyskursseja. Se mitä halusimme suhteelta oli loppujen lopuksi hyvin samaa, mutta sen huomasimme vasta paljon myöhemmin.

Hän oli tottunut itsenäiseen elämään, minä olin vasta edellisestä suhteesta irrottautunut. Siinä vaiheessa suhde todennäköisesti ei olisi ollut vahva voittajaehdokas, mutta aika tekee ihmeitä. Ensimmäinen vuosi oli vuoristorataa, eikä siitä seuraava puolikaskaan herkkua ollut, silti jokin piti meitä yhdessä. Astelimme yhdessä suhteen tulikokeeseen, lähdimme Malesiaan opiskelemaan, yhdessä. Päätös oli rohkea, sillä kaikki tuntui vielä ennen lähtöä huteralta. Puoli vuotta jatkuvasti yhdessä teki kuitenkin ihmeitä. Löysimme toisistamme uusia asioita, tuimme toisiamme ja näimme maailman ihmeellisyyksiä, olimme tiimi ja koimme yhdessä. En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin sen puoli vuotta, vaikka en onneton nytkään ole.

Teimme matkan yhdessä ja koen, että vasta silloin todella löysimme toisemme. Kaksi erilaista ihmistä ovat edelleen erilaisia, mutta kulmat ovat hioutuneet, eikä arjessa toisen ymmärtämiseen vaadita usein hienoista ilmettä enempää, sellaista jota kukaan muu ei kai ymmärtäisi. Mennyttä katsellessa voi huomata molempien tehneen valtavan työn, jotta suhde olisi siinä pisteessä kuin se nyt on. Olemme hitsautuneet yhteen ja jos mahdollista, arvostus toiseen on vain kasvanut. Sitä on ymmärtänyt, että käsissä on jotain ainutlaatuista. Tuntuu upealta, että joku on nähnyt minussa niin paljon hyvää, minkä vuoksi kannattaa taistella. Tässä pisteessä suhde antaa niin paljon, että olisi vaikea kuvitella enempää. Kyky keskustella kaikesta on taannut mahdollisuuden rakentaa suhteelle vahvan perustan. Erimielisyyksiä on ja tulee aina olemaan, mutta meillä on avaimet käsitellä niitä ja olemme samalla puolla, emme vastakkain.

 

Katso myös nämä

Ilahduta kommentilla!

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.