Terapia, hyvä teko itselle.

Ystäväni Anna-Maria K. haastoi pohtimaan vaikeiden terapiaa hyvällä tavoitteella, että mielenterveydestä ja terapiasta uskallettaisiin puhua enemmän. Mutta ollakseni rehellinen, en meinannut ensin tarttua aiheeseen, sillä koko aihe on arkipäiväistynyt ehkä itselle liikaa, ja on enää vaikea löytää lihaa luiden ympärille. Tuntuu, että kaikki puhuvat nyt terapiasta, mikä on toki todella hyvä suunta, sen arkipäiväistyminen on erinomainen asia, mutta toisaalta, se tekee siitä itselle vähän kuluneen aiheen enää käsitellä – johan se on koluttu blogissani viitisen vuotta sitten.

Muistan toki sen, kun terapiassa käydessäni kerroin ensimmäisiä kertoja terapiastani. Se jännitti. Puhumattakaan siitä, kun jo terapian lopetettuani kirjoitin aiheesta blogissani. Siinä samalla kuitenkin tajusin, että itse asiassa jännittämällä sitä, loin itse terapialle strigmaa. Mitä arkisemmin siitä puhun, sitä arkisempi asia siitä tulee. Niinpä vuosien takainen kahden vuoden terapiajakso on nykyään itselle niin arkinen itselle, etten osaa kuvitella tilannetta, jossa en voisi siitä sanoa. Toisaalta se ei ole myöskään niin pinnalla, että kokisin tarvetta alleviivata asiaa ihan vain haastaakseni tai kokeakseni jonkinlaista salaista mielihyvää paljastassani jotain. Sillä enää siinä ei ole mitään paljastettavaa, se vain on, siinä missä vaikka kampaajalla käynnit tai muut arkielämän palvelut. Tokikaan sen merkitys ei ole verrattavissa kampaajaan (hiustenlaittotaitoa vähättelemättä).

Terapian tarpeessa

Elämässäni on aika ennen terapiaa ja aika terapian jälkeen. Terapia sai aikaan dominopalikkaefektin. Ymmärsin, miten uupunut olin työssäni ja että ylipäätään olin sekä väärässä paikassa että tehtävässä, irtisanouduin ja jäin etsimään itseäni. Samalla lopetin viisi vuotta kestäneen suhteen. Aloitin juomaan viiniä (heh), tai ylipäätään alkoholia. Ryhdyin asteittain kasvissyöjäksi. Muutin. Aloin matkustaa enemmän. Aloin ottaa elämää rennommin. Kävin neurologilla. Sain diagnoosin keskivaikeasta lukihäiriöstä ja ymmärsin, mitä se kohdallani tarkoittaa.

Työmuistini rasittuu helposti, mikä tekee itselle keskivertoa raskaammaksi sietää stressiä ja monen asian sekamelskaa tai päällekkäisiä asioita. Tarvitsen aikaa ja tilaa voidakseni hyvin ja suoriutuakseni parhaiten. Ja ennen kaikkea, terapia jätti menneisyyden kummituksia taakse. Terapia myös kumosi sen, mitä julkisella terveydenhoitopuolella oli sanottu, en ollut masentunut, olin vain solmussa asioiden kanssa. Jos julkinen terveydenhoito lähes painosti tarttumaan masennuslääkepurkkiin (jota en muuten koskaan tehnyt, sillä koin alusta alkaen, että se ei ole omalla kohdalla vastaus, olin vain uupunut töistä ja menneisyyden taakasta, jonka työstöön tarvitsin avaimia), terapeuttini totesi, ettei nähnyt masennuksen viitteitä minusta, mikä tuki jo tekemääni valintaa.

Ei sillä, en ole lääkitystä vastaan. Suhtaudun ylipäätään lääkkeisiin kriittisesti, mutten tuomitsevasti. Monissa asioissa ne ovat apu tai elintärkeä asia. Joillekin masennuslääkitys on polun alku uuteen elämään, mutta omalla kohdalla en siihen.

Tuntui karulta silloin ja tänä päivänä, että selkeä saamani viesti oli, että vain aloittamalla lääkityksen osoitan, että olen yhteistyöhaluinen ja valmis terapiaan. Sain kuulla suoraan lääkäriltä, että Kelan tukeman terapian saaminen voi olla hankalaa, jos en syö lääkkeitä. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, ajatus on nimittäin monella tapaa karmiva. Kamppailin moraalisen dilemman kanssa. Tiesin, että tarvitsen tukea terapiaan, mutta koin järjettömäksi aloittaa lääkitystä. Juttelin asiasta julkisen puolen terapeutin kanssa, joka totesi, että kukaanhan voi asiaa tarkistaa, mutta luonnollisesti asema estää sanomasta sen enempää. Niin toivon, että asia on näinä vuosina muuttunut, sillä uupumus ei ole sama kuin masennus tai terapian tarve yhtä kuin lääkityksen tarve.

Terapian jälkeen

Terapian loppumisesta on tullut nyt kuluneeksi yli kuusi vuotta, eli olin reilusti alle kolmekymppinen tuona ajanjaksona. Muistan terapian alussa sanoneeni, että haluan kohdata elämäni möröt mahdollisimman varhain, sillä en halua havahtua joskus eläkeiän kynnyksellä siihen, että olisin kantanut tarpeetonta lastia harteillani vuositolkulla uskaltanut tehdä asioita tai tietämättä, kuka kaikkien kerrosten alla olen. Siten ajattelen edelleen, en pidä asioiden pitkittämisistä ja turhista draamoista. Elämä on liian lyhyt vaikeiden aiheiden kohtaamisen pitkittämiseen ja mitä enemmän niitä pitkittää, sitä isompia niistä tapaa tulla. Itselle terapia oli todella tärkeä ja mieltä avaava kokemus, mutta oikean terapeutin löytäminen vaati muutaman hutikerran. Mutta kun se löytyi, niin paljon muutosta tapahtui itsessä, ei vain omissa silmissä vaan myös niiden läheisimpien ihmisten. Koen, että ulkopuoliselle puhumisesta olisi kaikille hyötyä, ja terapia voi olla parhaita investointeja itseen.

Jos joskus pelkäsin, tekeekö se minusta muiden silmissä heikomman tai huonomman, en enää jaksa uskoa siihen hetkeäkään, saati edes välitä. Alkaessani puhua siitä arkipäiväisenä asiana, sellainen siitä on myös tullut. Uskon paljon siihen, että itse rakennamme monet möröt elämäämme miettiessämme, mitä joku muu saattaa ajatella, ja sitä en tahdo. Tuon jälkeen olen ainoastaan yhden ihmisen nähnyt käyttäneen sitä minua vastaan sanallisesti, yrittänyt henkisesti lyödä. Se ihminen ei kuulu enää elämääni. Jos siitä tehdään ase, ei se kuulosta ihmiseltä tai suhteelta, jonka olisin kiinnostunut antaa jäädä elämääni.

Kaikki muut ovat ainakin tietääkseni suhtautuneet siihen kuten mielestäni pitääkin, sopivan neutraalista. Ei siitä pidäkään tehdä numeroa, sillä sitä kautta se ei arkipäiväisty – sama pätee muihinkin vaikenemisen kautta valtaviksi muodostuviin asioihin. Siksi kannatan erilaisista tabuista ääneen puhumista. Alettuani puhumaan terapissa käymisestä yhtä normaalisti kuin vaikka vaihtokaudestani ulkomailla, olen huomannut, kuinka valtavan moni muu on sen jälkeen todennut itsekin käyneensä tai vakavasti harkinneensa. Ja kuten missä tahansa asiassa, avoin puhuminen lisää onnistumisen mahdollisuuksia, kuten vaikka oikean terapeutin löytymistä tai mahdollista tukea matkan varrella.

Voisin siis erinomaisesti ajatella meneväni terapiaan vielä uudelleenkin elämän tulevissa turbulensseissa tai muutenkin suurien teemojen äärellä. Puhuminen tekee hyvää, ja opin sen, miten erilaista on puhua täysin tunnesiteistä vapaalle ammattilaiselle verrattuna läheisiin. Läheisille puhuminen on toki tärkeää, mutta se on myös hyvin erilaista. Juuri nyt ei ole terapian aika tai sellaiselle sisälähtöistä tarvetta, mutta elämä heittelee arvaamattomasti. On hyvä tietää, että vaihtoehtoja isojen asioiden käsittelyyn on, ja on tärkeää osata ja uskaltaa tarttua niihin.