Työpäivä oli pitkä kuin nälkävuosi – se vain tuntui jatkuvan ja jatkuvan, ja kun ikuisuus oli kulunut oli kello vierähtänyt eteenpäin vain muutaman vaivaisen minuutin. Onneksi tällainen tunne on harvinainen, yleensä kun asia on ihan toisin päin. Yökin meni reisille, ehkä kiitos sen, päiväkin oli mitä oli. Poikaystävä oli työmatkalla ja keskellä yötä neiti luulosairas hoksasi, että nyt se viimeinen hetki on tullut vastaan ja elämän filminauha alkaa kohta kiitää ohitse. Suuri oivallus sai pomppaamaan keskellä yötä sängystä sydän kurkussa ja tarttumaan täristen puhelimeen.

Poikaystävä saikin mitä sekaisimman puhelun keskellä yötä ja oli jo nappaamassa ties mitä helikopteria kiitääkseen takaisin kotiin, mutta asteittainen palautuminen takaisin elävien kirjoihin sai hänetkin pysymään siellä missä piti. Tunnin oireanalyysi puhelin korvalla ja toinen tunti hengitysharjoituksia täydessä valaistuksessa saivat ajatukset vihdoin kirkastumaan ja viimeiset hetket eivät enää tuntuneet olevan vastassa juuri näillä sekunneilla vaan ehkä vasta seuraavana päivänä, vaikka loppuyö menikin kehon jokaista tuntemusta hätkähtäessä ja pulssin pomppiessa ylös ja alas aina siihen asti kunnes uni viimein korjasi tahdin.

Aamulla puolikuolleena (mutta hengissä!!) asia jo hieman huvitti, nyt se tuntuu jo suorastaan koomiselta, vaikka huumori olikin asiasta äärimmäisen kaukana sydänyön tunteina. Kummia asioita pimeys saa aikaan, päivisin maailma näyttää ihan erilaiselta.

Riskillä julkaisen tämän postauksen, normaalisti kun järki sentään sen verran toimii, ettei turhan henkilökohtaisia aiheita pääse lipsahtamaan kevyen blogini puolella. Tai ehkä vain kuoleman kohtaaminen sai herkistymään elämälle ja näkemään kaiken uudessa valossa!;D

Ja loppuun vielä yksi rästiasu alkukesältä, jottei blogin teema nyt ihan katoa:
Mekko: Clockhouse/Wienistä
Neuletakki: H&M
Rintakoru: Accessorize
Vyö: 2nd hand
Kengät: Wildflower
Laukku: Marc&Spencer/2nd hand

 

Katso myös nämä

Ilahduta kommentilla!

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.