Omistan paljon vaatteita, joiden matkasta luokseni tiedän vain raapaisun. Sitten on muutamia sellaisia, jotka tarinansa myötä melkein kuin syttyvät eloon, ne eivät ole vain vaatteita vaan muistoja. Eivät välttämättä yksin minun muistoja, mutta tietäessäni niiden tarinat, olen ikään kuin osa samaa matkaa kantaessani niitä. Juuri sellainen vaate tuntui ehdottoman oikealta valinnalta äitienpäiväksi.
En tiedä hameen syntypäivää, mutta tiedän, että siitä on ainakin 33 vuotta. Olen nähnyt ruudullisen polvimittaisen hameen joskus aikaa sitten vähän jo kellastuneessa kuvassa, jossa se on äitini päällä Bulgariassa. Muistan ihastelleeni asua, äitiä ja aivan erityisesti laukkua. Äitini on aina tehnyt paljon vaatteita itse, ja niin myös kuvan hame oli hänen Marimekon kankaasta ompelema. En ollut koskaan nähnyt hametta luonnossa, en edes osannut ajatella että sitä enää olisi, äiti kun on pistänyt kiertoon jo aikapäiviä sitten niin monet ihanuudet, joita on kantanut ikäisenäni. Eräänä päivänä tänä keväänä hame kuitenkin ilmestyi esiin erään viereilun yhteydessä, äiti oli löytänyt sen jostain ja pohti mitä siitä askartelisi. Hyppäsin kiireesti väliin pelastamaan luomuksen ja sinä päivänä hame muutti luokseni, pääsin osaksi sen tarinaa.
Sunnuntaina istuin autossa ja mietin, että siinä kuvassa kesällä 1981 hameen kanssa poseeratessa äitini oli 30-vuotias kuten minä nyt, ja nyt päälläni on sama hame melkein tasan 33 vuotta myöhemmin. Hassua ajatella, missä kaikkialla se onkaan reissannut ja miten monta paikkaa nähnyt, niin paljon käytetty ja kaunis edelleen.Tällaista vaatetta on ilo kantaa ja aion vaalia sitä yhtä rakkaudella kuin äitini nuoruudesta säilyneitä kauniita vöitä, jotka muutama vuosi sitten omin itselleni.
Pusero: Sfera / Vyö: H&M / Kengät: China Girl
Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.
7 comments
Taru /HOME AT LAST
Tykkään hurjasti hameen tarinasta, mulla on kanssa kaapissa mamman ja mummon vanhoja koruja ja asusteita, joita käytän ilolla ja ylpeydellä. <3 Ne tuntuvat jotenkin niin spesiaaleilta, verrattuna kaikkeen uuteen ja kiiltävään! ;)
Anna-Maria
No niinpä juuri! Sellaisilla vaatteilla ja koruilla on kyllä ihan toidenlainen merkitys :) Itse muistan kaikki lahjaksi saadut korut ja vaatteet, ja jo se tuo niihin aivan erityisen merkityksen, antajan muistaa joka käyttökerralla eikä sellaisista jutuista malta millään luopua – puhumattakaan tällaisista vaatteista/asusteista jotka ovat kuin osa jotain suurempaa, jatkumoa. Kaikki pienet ja suuret tarinat ja muistot tekevät vaatteista kyllä ihan erilaisia käytettäviä! <3
JonnaH.
Noi taskut! <3 Ei enää ongelmia, mihin tavaransa pistää. ;)
Ymmärrän hyvin tuon samaistumisen tarinaan, sillä itselläni on viininpunainen villakangastakki, jonka kummitätini osti ensimmäisillä palkkarahoillaan 70-luvun alussa. Takki lymyili mummon vintillä tosi pitkään, kunnes kaappasin sen mukaani, kun muutin pois kotoa. Mies on ristinyt sen Tatjana-takiksi. En suostu luopumaan siitä, sillä ei sen laatuisesta villakankaasta enää tehdä takkeja, sitä ei saa kulutettua puhki, vaikka yrittäisi. Se on edelleen kuin uusi. Tatjanan miehelle varmaan mieleen tuo takin aito karvakaulus. :D
Anna-Maria
Haha, no niinpä! :)
Hih, kuulostaa aivan ihanalta ja mikä tarina! Vastaavissa vaatteissa sietää pieniä esteettisiäkin epäkohtia, sillä niillä on niin valtavasti tunnearvoa, että ovat silti ilo käyttää (puhumattakaan laadusta, mitä joskus on ollut!)! Mulla on muutama peritty vaate, joita tuskin kaupasta ostaisin, mutta historiansa takia en luopuisi missään tapauksessa! :)
Ninni
Kiva ja lämminhenkinen postaus, tuli hyvä mieli. :) Ja ihastuttava kuva äidistäsi!
Anna-Maria
Oi, ihana kuulla että pidit! Mustakin tuo kuva on ihana – äidistäni on paljon kivoja kuvia, mutta tämä on ehdottomasti yksi suosikeistani :)
Ansku
Olisipa ihanaa että useammilla vaatteilla olisi tällainen tarina. Nykyään vaatteet eivät tosin taida kestää niin että me voisimme antaa lapsillemme meidän vanhoja vaatteita :D